olen päälle parikymppinen nainen. äitini on yli kuusikymmentä ja asumme nykyään eri paikkakunnilla. en käsitä mikä siinä on, mutta vuosi vuodelta minusta on tuntunut yhä enemmän, ettei äiti oikeasti ole elämästäni kiinnostunut. hänen luonaan käyn noin kerran kuussa, jolloin näen muitakin tuttuja ja kavereita tällä paikkakunnalla. asetun kuitenkin aina äitini luokse, josta hän on sanonut olevansa iloinen. kuitenkin kun olemme siellä, välimme ovat jotenkin vaikeat ja etäiset ja emme yhdessä tee oikeastaan yhtään mitään. äiti jotain kyselee mutta keskittyy siten tv:n katsomiseen tai tekee ruokaa. hänestä se,että tekee ruoka osoittaa hänen välittämisensä. onhan se kiva,mutta jos välittämistä ei osoiteta juuri muulla tavalla,niin se, että syön hänen keitoksiaan kerran kuussa ei oikein riitä.
olemme jotenkin vain etääntyneet, hän ei soittele minulle, sanoo ettei ole aikaa oikein ja on kyllä ajatellut monesti. (tosiasiassa aika ei voi olla syy,hän ei juuri harrasta ja eihän soittaminen nyt paljon aikaa vie muutenkaan). jos hän soittaa,se on yleensä aikaan, jolloin en ehdi puhumaan, olen esim. töissä tai koulussa. hän tietää tämän,mutta se toistuu silti yhtenään. jos itse soitan hänelle, äiti saattaa vain sanoa, että soittaa sitten töistä niin ei tule kalliiksi tms. jos kuitenkin molemmille sattuu puhelu "sopivalla hetkellä" emme oikein edes tiedä mistä puhua...yleensä hän vain kysyy mitä kuuluu,miten koulussa sujuu. ja minä vastaan että hyvin ja kyselen hänestä. ei mitään sen kummempaa. kaikki muu puhuminen on vaikeaa,on oikeastaan aina ollut. tuntuu ettei hän tiedä elämästäni oikein mitään, varsinkaan miesjutuista lainkaan (eikä yksityiskohtaisesti tarvitsekaan,mutta tosiaan ei tiedä eikä kysele MITÄÄN). lapsena, ainakin 12-vuotiaaksi saakka olimme läheisimpiä mitä koskaan, sen jälkeen välit ovat viilentyneet, murrosikäisenä olin haastava ja oikeastaan kauhea tapaus...isän kanssa on ollut vielä heikommat välit,joten äidistä on tukea kuitenkin saanut,ainakin siksi 12-vuotiaaksi saakka..
minulla on myös aikuinen isosisko, joka asuu äitimme naapurissa. he ovat läheisiä,ja sisko aina arvostelee tai oikeastaan vaan kuittailee että "teillä on aina ollut äidin kanssa niin huonot välit", sen enempää siihen puuttumatta.
olen vuosia asunut pois kotoa,toiselle paikkakunnalla mutta myös samalla, missä äiti asuu. silloinkaan hän ei esim. tullut käymään kertaakaan.
haluaisin aivan (mielestäni) tavallisia asioita; äiti tulisi käymään, autttaisi vaikka siivoamisessa tai ruoanlaitossa,käytäisiin kahvilla tai lenkillä, ihan jotain tavallista. hän ei ole koskaan käynyt vaikka olen pyytänyt. tai kerran,mutta silloinkin sain suostutella urakalla. "kyllä sitten joskus tulen,ainakin kun olen eläkkeellä niin sitten." autoa hänellä ei ole,mutta bussit ja muut kulkee ja hänellä on kuitenkin vkl vapaat lomat päälle. en tajua?? kyllä kavereidenikin perheet vierailee lapsensa luona,edes joskus. tai muuten pitävät yhteyksiä ja TUNTEVAT lapsensa.
en tiedä oikeen mitä tehdä,kaikki tuntuu niin sekavalta. meillä on äidin kanssa ollut asiasta puhetta,riitojakin eikä mitään pieniä. hän on vain sanonut ettei tiedä mitä oikeen haluan ja ettei ymmärrä. olen terapiassakin käynyt ja puhunut asiasta,koska minusta tuntuu,ettei minulla ole perhettä. "ihmissuhteet on vaikeita". niin taitaa olla... :(
olemme jotenkin vain etääntyneet, hän ei soittele minulle, sanoo ettei ole aikaa oikein ja on kyllä ajatellut monesti. (tosiasiassa aika ei voi olla syy,hän ei juuri harrasta ja eihän soittaminen nyt paljon aikaa vie muutenkaan). jos hän soittaa,se on yleensä aikaan, jolloin en ehdi puhumaan, olen esim. töissä tai koulussa. hän tietää tämän,mutta se toistuu silti yhtenään. jos itse soitan hänelle, äiti saattaa vain sanoa, että soittaa sitten töistä niin ei tule kalliiksi tms. jos kuitenkin molemmille sattuu puhelu "sopivalla hetkellä" emme oikein edes tiedä mistä puhua...yleensä hän vain kysyy mitä kuuluu,miten koulussa sujuu. ja minä vastaan että hyvin ja kyselen hänestä. ei mitään sen kummempaa. kaikki muu puhuminen on vaikeaa,on oikeastaan aina ollut. tuntuu ettei hän tiedä elämästäni oikein mitään, varsinkaan miesjutuista lainkaan (eikä yksityiskohtaisesti tarvitsekaan,mutta tosiaan ei tiedä eikä kysele MITÄÄN). lapsena, ainakin 12-vuotiaaksi saakka olimme läheisimpiä mitä koskaan, sen jälkeen välit ovat viilentyneet, murrosikäisenä olin haastava ja oikeastaan kauhea tapaus...isän kanssa on ollut vielä heikommat välit,joten äidistä on tukea kuitenkin saanut,ainakin siksi 12-vuotiaaksi saakka..
minulla on myös aikuinen isosisko, joka asuu äitimme naapurissa. he ovat läheisiä,ja sisko aina arvostelee tai oikeastaan vaan kuittailee että "teillä on aina ollut äidin kanssa niin huonot välit", sen enempää siihen puuttumatta.
olen vuosia asunut pois kotoa,toiselle paikkakunnalla mutta myös samalla, missä äiti asuu. silloinkaan hän ei esim. tullut käymään kertaakaan.
haluaisin aivan (mielestäni) tavallisia asioita; äiti tulisi käymään, autttaisi vaikka siivoamisessa tai ruoanlaitossa,käytäisiin kahvilla tai lenkillä, ihan jotain tavallista. hän ei ole koskaan käynyt vaikka olen pyytänyt. tai kerran,mutta silloinkin sain suostutella urakalla. "kyllä sitten joskus tulen,ainakin kun olen eläkkeellä niin sitten." autoa hänellä ei ole,mutta bussit ja muut kulkee ja hänellä on kuitenkin vkl vapaat lomat päälle. en tajua?? kyllä kavereidenikin perheet vierailee lapsensa luona,edes joskus. tai muuten pitävät yhteyksiä ja TUNTEVAT lapsensa.
en tiedä oikeen mitä tehdä,kaikki tuntuu niin sekavalta. meillä on äidin kanssa ollut asiasta puhetta,riitojakin eikä mitään pieniä. hän on vain sanonut ettei tiedä mitä oikeen haluan ja ettei ymmärrä. olen terapiassakin käynyt ja puhunut asiasta,koska minusta tuntuu,ettei minulla ole perhettä. "ihmissuhteet on vaikeita". niin taitaa olla... :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
asioista. Pitäisi avautua.
Oman äitini kanssa on nykyään läheiset välit. Hän on yli 70-vuotias ja minä 30-vuotias. Voisin sanoa, että olemme kuin parhaat ystävät, että puhumme ihan kaikesta jopa siitä, minkälaisia miehet ovat sängyssä. Kaikki tulee suoraan puhuttua. Meillä oli hyvin vaikeatkin välit yhdessä vaiheessa. En uskaltanut mennä saunaan. Häpesin itseäni ja häpesin äitiä. Häpeän tunne liittyi moneenkin juttuun. Oikeastaan sitten, kun uskalsin äidilleni paljastaa terapiaan menon syyn, eli menin terapiaan, koska minulla mielialat vaihtelivat, niin hän tykkäsi, että sanoin suoraan ja hän on ihan eri tavalla ymmärtänyt minua. Aina ennen hän syytti, että olen kuin isä, että minussa on jotain salaperäistä ja miksi en puhu, vaan mökötän. Sitten kun äidille kerroin, että minulla on tällainen mielialojen sairaus, niin hänkin on paljastanut olevansa herkkä ihminen. Se oli mielestäni hyvä, koska hän on aina esittänyt sellaista ylivahvaa.
Kyllä kaikki miesjutut kuuluvat naisten välisiin juttuihin. Ehkä sinunkin pitäisi vaan alkaa juttelemaan ja avautumaan. Vanhemmilta naisilta löytyy yhtä sun toista viisautta.
minä en ainakaan haluaisi kuulla mitään nais-mies-juttuja, petileikeistä äidiltäni. Joskus olen joutunut niitäkin kuuntelemaan ja voi sanoa että ihan nuo alkoi inhottamaan ja oksettamaan... Joku voi tykätä mutta en ainakaan minä.
Voin vielä kertoa etten tykkää itsekään sellaisia asioita kertoa kylillä jotka kuuluvat mielestäni makuuhuoneen puolelle ja ovat niinsanotusti kahden ihmisen välisiä asioita. Elikä minun ja seksikumppanini.
...ja tiedoksi vaan sulle...
ei todellakaan ollut kyse,että pitäisi petileikeistä puhua. kyse oli siitä,ettei puhuta yhtään mistään..saakohan tällä palstalla asiallisia vastauksia mihinkään...ed kyllä oli ,kiitos siitä...ei vaan tuo avautuminen ole oikein toiminut,yrittänyt olen puhua asioita halkia mutta ei niin ei:( jäi mieleen semmonenkin,kun kerran riitelimme jostakin,ja raivostuneena ilmaisin,että ärsyttää sillä äitinä hän on rakas jne ja on outoa ettei pidä yhteyttä..äitini kuunteli toisella korvalla katsoen samalla telkkaria...näin meillä,en vaan ymmärrä tämmöistä:/