Olemme tapailleet yli 5kk, emme seurustele. Molempia on satutettu pahasti aikaisemmin. Minut raiskattiin viikko ennen tapaamistamme, hänellä on takanaan Todella rankka ero muutaman vuoden takaa. Hänellä oli tavatessamme muutama kuukausi intin alkuun, minulla muutama viikko todella läheisen sukulaisen kuolemasta.
Tapasimme siis kaikin tavoin väärään aikaan, väärissä olosuhteissa. Silti minun tunteeni ovat syvemmät kuin olen koskaan kokenut. Yhteinen taipaleemme on ollut todella rankka. Meistä riippumattomista syistä. Minä olen tehnyt töitä päästäkseni yli sekä läheisen kuolemasta, että raiskauksesta, jotka tapahtuivat muutaman viikon sisällä. Minun tunnetilani ovat menneet ylös ja alas vuoristoradan lailla. Hänellä on taatusti ollut kestämistä, koska olen ollut usein todella itkuherkkä ja loukkaantunut pienimmästäkin asiasta. Olen ehkä tukeutunut häneen liikaakin, liian pian.
Näemme harvoin, todella harvoin. Siksi mietinkin, että onkohan tässä edes järkeä. Pidämme kyllä suhdetta yllä puhelimella. Emme nyt joka päivä, mutta useemman kerran viikossa kuitenkin. Toisaalta sovimme jo alusta, että suhdetta "pidetään hengissä" armeijan ajan, ja vasta sitten katsotaan onko kumpikaan valmis kunnon vakavaan suhteeseen.
Välillä tuntuu, ettei hän edes muistaisi minua. Joskus taas hän soittaa, ja minulla pyörii sukat jaloissa. Aina hän sanoo, että välittää. Minun on ollut aina vaikea päästää miehiä henkisesti lähelle, jo ennen raiskausta. Nyt tuntuu, että fyysisesti lähelle päästäminenkin on vaikeaa. Onneksi hänen läheisyyden tarpeensa ei ole kovin suuri. Eli hän ei kärsi, jos minä oireilen.
Silti. Onko tässä mitään järkeä?
Tapasimme siis kaikin tavoin väärään aikaan, väärissä olosuhteissa. Silti minun tunteeni ovat syvemmät kuin olen koskaan kokenut. Yhteinen taipaleemme on ollut todella rankka. Meistä riippumattomista syistä. Minä olen tehnyt töitä päästäkseni yli sekä läheisen kuolemasta, että raiskauksesta, jotka tapahtuivat muutaman viikon sisällä. Minun tunnetilani ovat menneet ylös ja alas vuoristoradan lailla. Hänellä on taatusti ollut kestämistä, koska olen ollut usein todella itkuherkkä ja loukkaantunut pienimmästäkin asiasta. Olen ehkä tukeutunut häneen liikaakin, liian pian.
Näemme harvoin, todella harvoin. Siksi mietinkin, että onkohan tässä edes järkeä. Pidämme kyllä suhdetta yllä puhelimella. Emme nyt joka päivä, mutta useemman kerran viikossa kuitenkin. Toisaalta sovimme jo alusta, että suhdetta "pidetään hengissä" armeijan ajan, ja vasta sitten katsotaan onko kumpikaan valmis kunnon vakavaan suhteeseen.
Välillä tuntuu, ettei hän edes muistaisi minua. Joskus taas hän soittaa, ja minulla pyörii sukat jaloissa. Aina hän sanoo, että välittää. Minun on ollut aina vaikea päästää miehiä henkisesti lähelle, jo ennen raiskausta. Nyt tuntuu, että fyysisesti lähelle päästäminenkin on vaikeaa. Onneksi hänen läheisyyden tarpeensa ei ole kovin suuri. Eli hän ei kärsi, jos minä oireilen.
Silti. Onko tässä mitään järkeä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
olet asiasta noin epävarma, puhalla peli poikki ja sano pojalle, ettei tee mitään pitemmälle meneviä päätelmiä = että teistä pari tulisi.
Toisaalta sitten taas... Jos kerran olette sopineet, että pidätte suhdetta tai mikä se nyt sitten liekään, pojan armeijassaoloajan, ja sitten katsotte, onko aineksia kunnon seurusteluun, niin miksi jahkailet..? Ilmeisesti välinne ovat ok, joten mikset antaisi teille mahdollisuutta..? Teillä on takana rankkoja aikoja, jonka ystävyytenne on kestänyt, joten miksi ette antaisi mahdollisuutta hyvinä aikoina toisillenne..?