miten se yleensä onnistuu jos "suruvaihe" jää kokonaan välistä?
Pystyykö ihminen oikeasti hyppäämään suhteesta toiseen tosta noin vaan? Vuosia erään kanssa ja huomenna toisen kanssa ja kaikki muka unohdettu?! Minulla ei ole kokemusta aiheesta kun en ole kumppaniani koskaan edes jättänyt.
Huomaako sitä vasta alkuhuuman jälkeen, jos silloinkaan, kun arki iskee, että oliko se ruoho sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella vai ei, vai tuleeko se ehkä vasta vuosien vuosien päästä?
Onko teillä kokemuksia tästä?
Pystyykö ihminen oikeasti hyppäämään suhteesta toiseen tosta noin vaan? Vuosia erään kanssa ja huomenna toisen kanssa ja kaikki muka unohdettu?! Minulla ei ole kokemusta aiheesta kun en ole kumppaniani koskaan edes jättänyt.
Huomaako sitä vasta alkuhuuman jälkeen, jos silloinkaan, kun arki iskee, että oliko se ruoho sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella vai ei, vai tuleeko se ehkä vasta vuosien vuosien päästä?
Onko teillä kokemuksia tästä?
Vastaukset 37
Vanhimmat
aina sitä, miltä päälle näyttää. Itse olin pitkässä suhteessa jo miettinyt viimeisen pari vuotta eroa ennen kuin se sitten tapahtui. Eli surutyö asiasta oli pitkälti jo tehty. Uuteen mieheen tutustuin alle kuukausi erosta, sitähän sitten siunaili koko tuttavapiiri - ettei siitä voi tulla mitään kestävää, kun erosta on vasta muutama viikko. No, nyt on takana yhteisiä vuosia toisessa suhteessa liki kymmenen, enkä ole mihinkään "suruvaiheeseen" törmännyt tänä aikana.
Eli vastaus: ihmisestä itsestään kiinni. Toisilla kestää kauemmin, toisilla vain lyhyen aikaa päästä yli.
Idioottien juttuja.Eletään suhteessa ja samanaikaan tehdään surutyötä(peräti pari vuotta)Toiselle taas ei kerrota mitään.Huh,huh...
Joo ,tuo on vähän semmonen juttu, että sitä voisi kutsua valheellisuudeksi ja petollisuudeksi.
"Työstän" eroa salassa ja petaan samalla sänkyä valmiiksi jonkun mun viereen. Sitten kun se peti on valmis ja saanti varmaa, niin vasta sitten ilmoitan sen hetkiselle kumppanille, josta tulee se kuuluisa exä kahdessa minuutissa. Ei perskules, näin ei ihan oikeille ihmisille saa tehdä! Elokuvissa saa menetellä noin, mutta ei ihan oikeassa elämässä.
Siinä vaiheessa kun suhde alkaa vituttaa, niin asiat pitää tehdä selviksi, eikä käyttää mitään helkutin psykologiaa "työstämisestä" kahta vuotta. Jos noin tekee, niin kannattaa mennä tarkistuttamaan päänsä!
Minusta tuntuu ja vaikuttaa siltä, että sinä et edes tunne sanaa "surutyö" sen varsinaisessa merkityksessä. Et tunne varmaan muita tunteita kuin oman tyydytyksen ja halut...
Ei kukaan eron yhteydessä pode "surutyötä", se on muutoksen aiheuttamaa epävarmuutta, se on sen miettimistä, miten petollinen ja kavala se kumppani, johon luotin on.
Ole hyvä, ja käytä sanaa "surutyö" vasta kun koet sen ihka oikeassa merkityksessä...eli silloin kun sinulta kuolee joku läheinen. Halut ja vietit on ihan toinen juttu ---
paksua tekstiä ihmisiltä, jotka eivät tiedä toisen elämästä sinänsä mitään!
Ei sitten sattunut teille fiksuille tulemaan mieleen, että tuon parin vuoden työstöaika (käytän nyt sitten tuota sanaa, etten rienaa käyttämällä sanaa surutyö) voisi johtua muustakin kuin tulevan sängyn petaamisesta?! Kas kun alkuun hyvän suhteen hedelmänä oli maailmaan syntynyt suloinen tyttölapsi - joten ei sitä ihan ensimmäisten "tuleeko tästä mitään"-ajatusten mieleen tullessa ollut mitkään pyyhkeen kehään heittämisfiilikset ja uuden uhrin etsiminen! Oli saakelin surullista huomata, ettei suhde vaan toimi, vaikka kumpikin yritettiin. Vaikka meillä oli hyvät hetkemme, käytännön arki ei vain toiminut näkemyseroista johtuen. Haluilla ja vieteillä toiseen suuntaan ei ollut asian kanssa mitään tekemistä - mutta ilmeisesti se on asiaa kokemattomille ihan helvetin vaikeaa ymmärtää?! Pettäminen ei siis ollut syy suhteen kaatumiseen - miksi aina luullaan niin, sitä en ymmärrä...
Olen myös tehnyt hiljan sitä sinun mielestäsi "oikeaa" surutyötä äitini kuoltua. Kuoleman ehdottomuus on tietysti musertavaa, eikä siinä suhteessa tietenkään verrattavissa erokokemukseen. Mutta tavallansa pieni kuolema sekin: luopua pikkuhiljaa yhteisistä unelmista ja suunnitelmista, antaa ajatukissaan toiselle lupa mennä... Kun kuitenkin ajatuksena on ollut olla yhdessä toisen kanssa loppuelämä.
Näistä edellisistä kommenteista huokuu se, mitä itse pyrin välttämään: kaikenlainen yleistäminen. Jokainen ero ja uuden suhteen aloittaminen on oma tarinansa, jokaisen eron taustalla on oma tarinansa. Joten olepa sinä hyvä, ja ala näkemään asioita vähäsen laaja-alaisemmin!
Kaikki eivät ajattele siten, että suhde pitäisi lopettaa heti, kun tulee ero mieleen. Itselläni vastaava kokemus kuin tuolla kirjoittajalla, jolle vastasitte. Tosin mulla ei vielä uutta miestä, vaikka erosta kulunut kaks vuotta. Olimme mieheni kanssa naimisissa kakskyt vuotta ja meillä on kaksi lasta. Meillä meni tosi huonosti kaks vuotta ennen eroa, riideltiin ja puhuttiin avioerosta. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ikään kuin eron työstöä. En ole mikään luovuttajatyyppi ja kun on vielä lapset, joita ajattelee, niin se eroaminen ei ole todellakaan hetken päätös. Eron koitettua tuosta työstöajasta oli selvästi apua, ainakin minä koin sen siten.
Mikä sinut saa tuossa noin pillahtamaan?
Haluatko puolustella tekemisisäsi ja vakuuttaa, että tapais toimia oli oikein?
Ei eroja työstetä tai surutyöllä paikata. Niiden jälkeen tutustutaan omaan itseen, tai ainakin se olisi suotavaa. "surutyö" tai "työstäminen" on mekaanisia sanoja, jota viljellään silloin kun ei muutakaan keksitä..
Minusta sinun toimintasi tuon parin vuoden aikana on enenmmänkin kuin tuomittavaa. Et varmaan ajatellut kuin itseäsi, tuskin edes "suloista tyttölastasi"???
Pettäminen on aina pettämistä, eikä se siitä miksikään muutu - ei edes itselle valehtelemalla.
juupa jaapa- taas yksi kevytkenkä irroittelee, ettei ollut mitään suruaikaa - no ei kai ehtinyt ollakaan.
Ei ihme, että suku siunaili - hävetähän tuollaista olisi pitänyt.
vai muuten vain yksinkertainen, kun et näemmä ymmärrä lukemaasi..?
hyvin ventovieras luulee tietävänsä toisen fiilikset... Ilmeisesti sinulla on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää lukemaasi..? Missä kohdassa puolustelin tekemisiäni? Missä kohdassa vakuutin, että olen toiminut oikein? Käytin sanoja "surutyö" ja "työstäminen" vain siksi, että asia pitää jotenkin tiivistää. Mikä toiminnastani tuon parin vuoden aikana teki tuomittavaa? En heittänyt pyyhettä kehään heti ensimmäinen eroajatuksen tultua mieleeni - kerroin varsin pian asiasta lapseni isälle, yhdessä yritimme, yhdessä sitten luovutimme. Kaikkia ajatuksia ei varmaan ääneen lausuttu - sekö sinusta on pettämistä, koska kolmatta tai neljättä osapuolta ei ollut suhteemme loppuun vaikuttamassa. Kuten aiemmin sanoin, tapasin nykyisen mieheni muutamia viikkoja eromme jälkeen - en ennen sitä. Eikä lapseni isäkään jäänyt "tuleen makaamaan", vaan löysi uuden rakkauden pari-kolme kuukautta minua myöhemmin. Onko siis tuomittavaa, että ihmiset pystyvät vielä yhdessä ollessaan käymään rakentavasti suhteensa loppuun ilman mitään eron jälkeisiä vihanpitoja ja kaipuita?
Niin ei sitä eroa tarvi yksin salassa miettiä, eroaikeetkin voisi jopa muuttua jos puhuisi niistä kumppanilleen ja ongelmille voitaisiin yhdessä edes yrittää tehdä jotain. Silloin ei sitten tule ero yllätyksenä kumppanillekaan.
Minun mielestäni surutyö-sanaa voi käyttää silloin kun on surua ja siitä surusta yrittää päästä yli. Ei suru liity pelkästään kuolemaan, on muitakin surun aiheita olemassa kuin kuolema. Ero on yksi niistä. Eikä työstäminenkään huono sana ole eron yhteydessä.
No, se sanoista. Oltiin puhumassa eron jälkeen eteenpäin menemisestä. Minulla on tästä hlökohtaista kokemusta sillä lailla että vuosia sitten olin eroamassa pitkäaikaisesta avopuolisosta kun kesken "eroprosessin" (ei siis oltu vielä erottu mutta oltiin oltu eroamassa jo noin vuoden verran) avopuolisoni kuoli onnettomuudessa. Siinä vaiheessa kaduin koko eroaikeitani, olisin tehnyt ihan mitä tahansa jos olisin saanut hänet takaisin, tuntui etten koskaan ikinä ollut rakastanut enkä tule rakastamaan ketään kuten häntä. Mutta lopulta varmasti juuri siitä pitkään kestäneestä eroprosessista (joka siis alkoi ennen eroa) johtuen selvisin kuoleman aiheuttaneesta lamauttavasta surusta aika nopeasti. Lamaannuin ehkä kuukaudeksi ihan täysin mutta siitä jo 3 kk päästä tapasin uuden kumppanin ja rakastuin häneen täysin ja olin hänen kanssaan yhdessä vuosia.
Siten minusta eroa voi kyllä käsitellä jo ennen eroa ja sitä mielestäni kannattaakin käsitellä ja se joka suhteesta haluaa lähteä varmasti sitä tekeekin. Mutta on kovin epäreilua mielestäni jos sitä mahdollisuutta ei suo toiselle osapuolelle eli miettii asiaa hiljaa itsekseen ja lähtee yllättäen. Jätetyllä osapuolella ei ole ollut mahdollisuutta käsitellä eroa etukäteen ollenkaan.
oikein oivaltanut, mitä surutyö oikeastaan on.
Kun joudumme luopumaan jostain minkä koemme itsellemme tärkeäksi, tunnemme monenlaisia tunteita. Päällimmäisin niistä on suru ja tuota luopumisen prosessia kutsutaan ”surutyöksi”. Joudumme luopumaan monenlaisista asioista elämäämme aikana. Oli se sitten puoliso, muut ihmiset, terveys, nuoruus, lasten saamisen mahdollisuus, ammatti, työ jne.
Aina tuon surutyön alkaminen ole selvärajaista, eli se ei ala yhtäkkiä. Joten siihen ei myöskään liity ns. shokkivaihetta. (Kuten ei aina kuolemaankaan. ) Todella usein avioeroihin liittyy juuri tällaista alkanutta surutyötä, kuten edellinen kirjoittaja kertoo.
Voi olla että ensin tulee erinäisiä pettymyksen tunteita, kaikki ei mene niin kuin oli odottanut. Tulee tunne että menettää jotain itselle tärkeää suhteessaan, ellei siihen tule muutosta. Voi olla että tunteet ovat hiipuneet jo uhkaavasti. Silloin miettii, miksi näin on tapahtunut? Etsitään syitä ja selityksiä, yritetään muuttaa asioita paremmaksi. Kokeillaan erilaisia ratkaisuja. Jos mikään ei tunnu auttavan, aletaan luovuttaa vähä vähältä, eli suremaan.
Eikä ole mitenkään tavatonta että toinen puolisoista ei huomaa ts. halua huomata tätä prosessia. Vaikka puheissa tuodaan selkeästi esiin muutoksen tarve, pettymys ja jopa eron mahdollisuus. Vaikka toinen teoillaan osoittaa että nyt ei ole hyvin, ja usein se näkyy seksin alueella. Vaikka keskusteltaisiin tuntikausia asiasta. Toinen voi suhtautua siihen yllättävän ulkopuolisesti, hän ehkä vain odottaa että ”vaihe” menee ohi, toisella on vain jotain ohimenevää ongelmaa. Yllättävän usein se muuten on mies?
Liitossa siis ”oireillaan” monin tavoin. Yksi tällainen oirehtiminen on mm. se että etsitään sitä ulkopuolista suhdetta ratkaisemaan joku keskinäinen ongelma (joka on näkynyt siellä makuukammarissakin). Taitaa olla selkeästi miesten käyttämä muoto?
Sitten kun toinen tekee selkeän ratkaisun erosta, toinen on yllättynyt. Tämä on ”nähty” niin monta kertaa. Jotenkin viestiä ei vain ole haluttu nähdä eikä etenkään kuunnella, ja sitten se on vain pakko ottaa vastaan. Havahdutaan hereille, toinen olikin toisissaan eikä vain uhkaillut tai pelannut. Siitä alkaa hänen surutyönsä. Tavallaan hän myöhästyy ”junasta” ja voi kokea sen aika katkerana.
Kun suurin osa surutyöstä on tehty, vasta sitten on aika tutustua itseen. Toki sen voi tehdä samalla kun suree, mikäli voimavaroja siihen on. Onhan niitäkin, jotka tekevät niin koko ajan, eikä tarvitaan mitään erikseen tutustumista, vaan voidaan aloittaa uuden elämän etsiminen.
Eroaminen ei ole helppoa, edes ”hyvissä” eroissa. Siinä koetaan puolin ja toisin niin laaja kirjo tunteita ja tuntemuksia, että se ei voi olla jättämättä jälkiään. Eikä siinä auta etsiä syyllisiä eikä jakaa tuomioita.
Aina piisaa niitä joilla on se ainut oikea totuus myös toisen elämästä. heille elämässä on vain musta ja valkoinen. silti meidän on koetettava tässä kivisateessa elää oma elämämme siten että voi katsoa lapsiaan silmiin ja itseään peiliin. Eikä se muillöe paljoa kuulukaan.
kestäneessä prosessissa yritetäänkin. Saada liitto korjattua. Mut mun kokemuksen mukaan, ex ei kuitenkaan ottanut asiaa tosissaan vaan sulki siltä ikään kuin silmänsä. Ei vielä siinä vaiheessakaan tuntunut ymmärtävän, kun hain vuokra kämppää, jonka sain puolen vuoden kuluttua hakemisesta. Minusta tuli hänen silmissään paska ämmä, kun olin jättänyt hänet. Ja mikä häntä erityisesti tuntui vaivaavan, oli ainoastaan se, et onko mulla uusi mies. Kun hän tajusi kyttäämisen tuloksena, ettei muita ole kuvioissa, käytös muuttui vähän ystävällisemmäksi. Olen kyllä kuitenkin sitä mieltä, ettei uuteen suhteeseen kannata rynnätä heti eron jälkeen. Mutta osan surutyöstä on voinut jo käsitellä liiton aikana.
Kirjoituksesi oli tosiaan kuin meidän elämästä. Mies jätti mut vuosi sitten. Oli hautonut eroa jo pitkään ja muistan kyllä hänen joskus suhteemme aikana kyllä sanoneen, että vielä me erotaan, jos et muutu. Hän hyppäsi suoraan uuteen suhteeseen ja on väittänyt koko ajan, että tämä suhde tuli vasta eromme jälkeen. On vain niin vaikea uskoa koska, hän erosi välittömästi kun tälle uudelle tuli avioero, ovat vielä kaiken lisäksi työkavereita. Olen syyllistänyt itseäni valtavan paljon ajatuksella, että jos olisin ollut toisin/muuttunut niin meidän perhe olisi pysynyt kasassa, mutta onneksi kun olen terapiassa käynyt ja kertonut elämästämme, niin sieltä olen myös saanut uutta näkökulmaa erooni. En ollut yksin syyllinen todellakaan ongelmiimme ja on kohtuutonta ja todella itsekästä ja itserakasta ollut mieheltäni ns. vaatia, että jos SINÄ et muutu me eroamme, entäs se hänen osuutensa? Tässä tosiaankin kävi näin, minä en muuttunut ja hän eroa työstäessään vain vahvistui. Suhteessa on aina kaksi, ainakin mun mielestäni. Miksi mies ei sitten itse muuttunut, no eipä tietenkään, koska ei ikinä hänessä itsessään ollut mitään vikaa. Tämä meidän ero on tyypillinen esim. siitä kun suhteessa on toinen täydellinen ja toisen vika on kaikki. Tyyli on tämä: minä en muutu, mutta sun pitää muuttua, jos et muutu, vaihdan toiseen, jos ei miellytä, en muutu, vaihdan vielä jne. En ole erostani yli päässyt joten, olen ollut nyt sitten vuoden päivät yksin, jotenkin mulle vain riitti nämä suhdesotkut ainakin toistaiseksi, ei voisi vähempää kiinnostaa, enkä tosiaankaan ole valmis uuteen.
Vai ei oikeille ihmisille saa tehdä noin? Kyllä mun (olen oikea ihminen) muijani ainakin teki, ja häipyi keskellä yötä vieraisiin lakanoihin. Seuraavana päivänä sain vielä valheellisen selityksen, kun jäätäväksi muuttunut vaimo palasi pariksi viikoksi "kotiinsa", siis luokseni. Elokuvan aineksia, tosiaan! Muutaman viikon kuluttua sitten pato murtui, löyhkäävät salaisuudet vyöryivät ylitseni, koko totuus paljastui ja vähän myöhemmin eteeni kannettiin eropaperi.
No, petollinen ja valheellinen avioliitto on sama kuin ei liittoa ollenkaan. Yhteiset vaiheemme katsotaan päättyneiksi... täytyy jatkossa koettaa valita rehellistä seuraa. En ole menettänyt uskoani parisuhteeseen, koska pitkän yhteiselämän kokemukset ovat voittopuolisesti myönteisiä!
Selityksiä eron aikoihin ja eron jälkeen, niistä saisi jo herra tehtyä kirjankin. Tuosta tulikin mieleeni, että onkohan olemassa kirjaa: miten erotat itseään täynnä olevan pettäjän koottuine selityksineen.
"e on sen miettimistä, miten petollinen ja kavala se kumppani, johon luotin on. "
Häh?
Jos erossa ei ole ollut pettämistä, niin millä ihmeen perusteella se toinen onkin petollinen ja katala? Ei ihmisestä petollista tee pelkästään se, ettei halua elää toisen kanssa, kyllä se petollisuus vaatii jotain konkreettisia toimia.
Kaikki vanhan suhteen ongelmat tulee eteen uudessa suhteessa, jos asioita ei ole käsitelty läpi. Näin se vaan menee. Sitten kun ongelmat tulee, voi pettymys olla vielä suurempi, kun uusikaan suhde ei natsaa.
3,5v yhteiselon jälkeen, mies hyppää uuteen suhteeseen ja myöntää tehneen sen minulle kostoksi siitä kun muutin pois yhteisestä kodista ja elämästä. vuosi yhteiselosta oli alkoholihelvettiä, mies veti turpaan, joi rahat ym mukavaa ja hänellä on oikeus kostaa..?? noh, empä itkenyt sen miehen perään kovin kauaa, mutta uutta en ole vielä kahden kuukauden jälkeen ottanut. enkä kaivannut.
minkälaisessa vaiheessa ero lopulta tapahtuu.
Moni on käynyt hiljaksiin surutyönsä jo avioliiton aikana, joko yksin tai kaksin. Sana tuo surutyö on kovin kaavamainen, sillä moni tekee tätä ”työtä” ajattelematta että se on juuri sitä. Sana vain kuvaa prosessia, joka tapahtuu kun joudumme luopumaan jostain. Prosessi on voinut kestää vuosia. Jos tällainen työ on jo tehty, se voi näyttää ulkopuolisin silmin, että vaihto tapahtuu ”päivässä”.
On myös tapauksia, joissa suru ”hukutetaan” toisen ihmisen avulla. Silloin kielletään itseltä kaikki ne tunteet, joita eroon liittyy ja ne pyritään ohittamaan esim. uppoutumalla jonkun tekemiseen. Usein kieltäminen johtaa mitä yllättävämpiin ilmiöihin.
Ulospäin se voi näkyä innokkuutena ja ihan fyysisenä muutoksena. Aletaan kuntoilla, hoitaa ulkonäköä tai laihdutaan. Energiaa tuntuu riittävän monen asian tekemiseen, päinvastoin kuin ennen, uutta kotia rempataan, työtä tai ammattia vaihdetaan. Joillakin mm. seksi saa suuren sijan uudessa suhteessa. Jostain syystä usein tähän liittyy myös se, että uudessa suhteessa lapsia tehdään mahdollisimman pian.
Surua ei pysty pakenemaan ihan niin helposti kuin jotkut uskovat. Uusi suhde antaa todella jonkin aikaa ”huumaa”, joka tietysti päättyy joskus. On etsittävä siis uusia ”huumia”, eli aletaan seikkailla uusissa suhteissa. Etsiä entistä erilaisempia persoonia ja tapoja elää – nämä näkyvät ulospäin joskus rajunakin elämäntapa muutoksina. Mm. tuttavapiirit muuttuvat täysin – ne voivat olla ihan uskovista aina kriminaalijengeihin. Etsitään jotain täysin päinvastaista ihmistyyppiä kuin aiemmin. Jonain päivänä se suru sitten tulee, joko masennuksena, ahdistuksena tai ongelmien kasautumisena.
Se voi olla kostonhalua exälle, joko näyttämisen haluna tai erilaisina vihan tunteina. Halutaan näyttää ex:lle että ”olen ihan hyvä”, saada ex tuntemaan katumusta jostain teoistaan, sanomisistaan tai olemaan kateellinen (kosto). Olennaista on, että ex vaikuttaa moniin asioihin, hän toimii ikään kuin moottorina.
Olen tavannut pareja, joilla jommankumman ex on läsnä ihan arkenakin. Hänestä puhutaan paljon, muistellaan – joko hyvällä tai pahalla. Ne voivat olla vaikka vain ohimeneviä lauseita. Vähän saman tavoin kuin leskillä se kuollut puoliso voi jäädä ”olemaan” muistoissa. Riippuu siis kumppanista, jaksaako hän elää tuon ”muisto exän” kanssa. Eräässä suhteessa se toimi jopa yhdistävänä tekijänä, jatkuva exän mollaaminen ja negatiivinen vertailu nosti uuden puolison ”itsetuntoa” ja sitoutumista.
Riippuu siis yksilöstä, kuinka pitkään hän kykenee ”unohtamaan”. Joillakin se kestää ehkä muutaman vuoden, joillakin vuosikausia. Kun tuo unohtaminen onnistuu, silloin voi uusi parisuhdekin lopahtaa. Syy suhteelle kun oli eroaminen edellisestä, ei siis halu olla juuri sen uuden persoonan kanssa. Ero on silloin hyvin todennäköinen. Siitä voi tulla melkoinen koettelemus, kun lopulta on surtava kaksi päättynyttä suhdetta.
Joillakin alkaa uusi vaihe eli tutustuminen siihen uuteen kumppaniin. Se toki voi onnistua, ja suhteelle löydetään pitävämpi pohja. Vaatii vain aika lailla henkistä kypsymistä, että jaksetaan ottaa ”uusiksi”. Tässä vaiheessa kun on viimein saatava tehdä se surutyö loppuun.
Niin, ei kukaan unohda tuosta vaan mennyttä. Se on ikävää toisen ihmisen esineellistämistä, että uskottelee jonkun voivan hallita tunteitaan noin konemaisesti. Siihen ei taida juuri kukaan pystyä!
Niinpä niin, mummomuori. Tekstissäsi oli varmasti paljon totta. Mutta nuo "tunteet, jotka eroon liittyvät" on jotenkin hoideltava, eikä minusta elämänmuutos ole ollenkaan huono resepti. Onko suosittelemasi surutyö käpertymistä sängynpohjalle, sairausloma ja masennus? Kun parin vuoden päästä sitten naama kalpeana hiipii ihmisten ilmoille lääkkeistä vähitellen vieroittautuen, onko varmaa että surut on tällä menetelmällä lopullisesti surtu?
Sinulla on yllättävän pessimistinen käsitys eronneen ihmisen tulevasta pärjäämisestä! Maalaatko piruja seinälle, muori? Mennyttä ei todellakaan käännetä off-asentoon niin että pöytä olisi hetkessä puhdas, mutta voihan kokemuksista ottaa oppia, eikä kaiken eletyn elämän tarvitse olla pelkkää painolastia.
oli kyse siitä, että hypätään suoraan uuteen suhteeseen eron jälkeen. Kävin läpi eri vaihtoehtoja, joita voi ilmetä.
Tunteet on vain tunnettava ja annettava niiden tulla ja mennä. Surutyö on se ymmärrys, että käydään läpi monenlaisia vaiheita, mutta nuo tunteet eivät jää ”päälle”. Suruun liittyy myös vihaa (itseään kohtaan ja muita kohtaan, etenkin ex), katkeruutta, ikävää, kaipuuta jne.
Loppuvaiheessa siihen pitäisi tulla uskoa tulevaisuuteen, uusien vaihtoehtojen näkemistä ja uudelleen rakentamista. Kun on saatu vastaus kysymyksiin, eli vaikka miksi näin kävi? jne., alkaa se todellisen elämänmuutoksen aika.
Harvoin uudella puolisolla riittää voimavaroja käydä näitä asioita rinnalla. En väitä etteikö niin voisi tehdä, mutta tiedän että se on harvinaista. Usein sille uudelle puolisolle tulee tunne, että on jotenkin syrjässä. Toisen käytös tuntuu pahalta ja loukkaavalta, koska hän on vielä niin kiinni entisessä.
Eli eri asia on, jos nuo ohitetaan, ja syöksytään vain uusiin kokemuksiin, etteivät nuo tunteet tulisi esiin. Tavallaan pakotetaan itsensä olemaan tuntematta, eikä silloin kykene solmimaan uutta suhdettakaan aitoihin tunteisiin perustuen.
Olen itse eronnut kaksi kertaa. Oman kokemukseni mukaan tuohon surutyöhön on kulunut aikaa noin 2 – 3 vuotta. Vasta sitten on voinut sanoa että ohi on. Molemmissa tapauksissa aloitin surutyön jo avioliiton aikana ja se jatkui eron jälkeen. Sen jälkeen ei ole ollut tarvetta palata niihin tunteisiin, eivätkä ne kummittele edes ”salaa”, vaan elän todellakin tässä ja nyt.
Kyllä, kokemuksesta pitääkin oppia ja koen rikkautena kaikki nuo kokemukset.
Mummomuori,
sulla on hyviä ajatuksia ja selvästi kokemusta eroista. Siksi kysynkin sulta että miten voi päästä eron työstämisessä eteenpäin kun erota halunnut osapuoli ei halua puhua asiasta eikä antaa muuta syytä kuin että rakkaus sammui. En ollut huomannut enkä huomaa vieläkään merkkejä siitä, tuntuu että hänellä on vieläkin tunteita. Tuntuu siltä että todellinen syy on joku muu mutta enhän voi sitä tietää. Voi tietysti olla että hän on esittänyt että rakastaa mutta tuntuu että on kovin vaikea päästä eteenpäin kun vielä eroa edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja seuraavana päivänä ilmoitti ettei rakasta enää ja haluaa erota. Tuntuu että luottamus ihmisiin on mennyt kokonaan. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu seuraavana päivänä.
Tuota mietin itsekin...Olen työstämässä koko ajan eroa ja olen hyvin päässyt eteenpäin. Jotenkin omaa mielenrauhaani ajatellen, mietin jatkuvasti kysymystä, että onko exäni pystynyt pyyhkimään totaalisesti minut mielestään ja pystyy täysin uuteen suhteeseen noin vain? Saisin jotenkin jotain pientä mielihyvää, jos hän ei olisikaan päässyt minusta vielä irti (eihän se häntä tuo takaisin..).
Exälleni kävi juuri niin,että ystäväpiiri, duuni, pimu ja kaikki pistettiin vaihtoon ja alkoi ihan täysin erilainen elämä. Uusi pimu on täysin päinvastainen kuin minä. Exäni on ihan eri persoona, kuin sen jonka vielä vähän aikaa sitten tunsin.
Jotenkin sinulle suhteesta erotettu antaisin vinkiksi, että turha sitä on toiselta vaatia vastausta. Se vaan saattaa ärsyttää enemmän ja omasta kokemuksesta vastausta ei vaan tule. Se on loputon tie..Helposti sorrun itse etsimään kaikkia merkkejä, että olisiko exällä vielä tunteita. Sitä saattaa vaan helposti tehdä pienistä asioista vääriä johtopäätöksiä.
Hitto kun pääsisi toisen pään sisään!
Mietin mitä ex miettii. Tässä olen vuoden verran tallustellut lasten kanssa eteenpäin pikku hiljaa. Mies on muuttunut aivan täysin, kaikki on nyt hienosti, uusi nainen, työkin on nyt mahtavaa jne. siis kaikki, paitsi tietysti minä. Valtava viha mua kohtaan, vaikka itse lähti. En ole hänen silmissään yhtään mitään, en edes kelvollinen äiti. Eron aikoihin hän toivoi, että joutuisin johonkin hoitoon, kuolisin minäkin nuorena kuten vanhempanikin ja jos en lähde niin hän tappaa minut. Samaan aikaan on varsinainen herrasmies uudelle. Olen ajatellut paljon, että saako uusi koskaan maistaa herran tätä puolta, sen verran tiedän, että jos hänelle on erittäin hyvä 24/7 niin ainakin väkivallalta säästyy, mitään lipsumista käyttäytymisessä ei suvaita. Vikojahan mussakin on, mutta en koskaan pettänyt, läntrännyt viinan kanssa, hoidin kodin ja lapset. Tappelimme ihan tavallisista asioista aika ajoin.
No, kyllä se uusikin pääsee jossain vaiheessa tuohon puoleen exässäsi tutustua.
Se tässä vaan harmittaa että kun kaikki virheet pitää jokaisen tehdä ainakin kerran niin meneekö se sitten niin että ensimmäinen perhe pitää menettää ennen kuin ymmärtää perheen arvon ja ymmärtää sitten pitää paremmin kiinni siitä seuraavasta?
päästä tällaiset äkkierot. Silloin toinen todellakin aloittaa shokkivaiheella, ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle.
Monella eroajalla on vielä tunteita, mutta ei enää siinä määrin että hän haluaisi jatkaa. Miksi kaipaat tällaista vahvistusta? Mikä muuttuisi, jos hän ilmaisisi ne? Ehkä se on toive, että vielä hän palaa.
Sinun surutyösi voisi olla sitä, että todellakin lakkaat odottamasta selityksiä exältäsi. Voihan olla, ettei hänkään vielä osaa sitä selittää.
Muista, että syitä ei ole yhtä vaan niitä on monta. Etsi mieluummin eri näkökulmia, miksi ylipäätään näin kävi. Oliko miehesi alun alkaenkaan kyllin sitoutunut? Ehkä hän kuitenkin etsi jotain toisenlaista tunnetta?
Sinun pitäisi nyt päästää irti (eli luopua, surra yksin, jättää jäähyväiset menneelle) ja suunnata ajatukset eteenpäin. Ottaa kaikesta huolimatta arvokkaana kokemuksena entinen liittosi. Nyt olet nähnyt tuollaista, mitä on seuraavaksi tulossa?
”Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu seuraavana päivänä.” Jos ollaan rehellisiä, niin tämä on juuri sitä todellisuutta, jossa eletään. Ihmisen mieli kuitenkin kaipaa ”turvallisuutta” joka usein on ennustettavuutta.
Voit muuttaa vain omaa suhtautumistapaasi. Yksi voisi olla että luottaa omaan selviytymiseen (että kyllä minä osaan, pystyn ja kykenen) epävarmuuden hetkellä. Lakkaa odottamasta sitä, että muut ihmiset toimisivat turvallisuuden tunteen luojina.
Toisaalta, eikö se ole ihanaa, ettei tiedä. Jos se vaikka se ”onnenpotku” elämässä tuleekin juuri huomenna?
Koska kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa, myös puolison uloskävely on mahdollinen. Pitäisikö siihen tilanteeseen olla jokin toimintamalli mietittynä itse kullakin?
Luulen, että ennusteilla on taipumusta toteuttaa itseään. En suosittele avioelämän mausteeksi "kohta-tuo-kuitenkin-haluaa-erota-minusta" -ajattelua, koska se omalta osaltaan estää todellisen ja varauksettoman läheisyyden.
itse omanlaisen strategiansa. Asenteet vaihtelevat varman päälle pelaamisesta aina miltei hurjiin riskinottoihin.
Jos rakentaa maailmansa lapsen luottavaisuudella ja ohittamalla ikävät mahdollisuudet, joutuu väistämättä pettymään ennen pitkää. Vaikka se olisikin se ihanteellista elämää. Jotkut jatkavat eteenpäin kasvamistaan, vaikka koskee. Toiset taas katkeroituvat, kyynistyvät tai eristäytyvät entistä enemmän.
Mielestäni juuri se on henkistä kypsymistä, että ymmärtää elämän olevan juuri tuota ”mitä tahansa voi …” , mutta suhtautuu siihen rauhallisesti ja luottavaisesti.
Kyllä, se mitä ihminen ajattelee ja keskittyy, hän huomaamatta ohjaa toimintaansa / tunteitaan siihen suuntaa. Eli se mitä joko odottaa, toivoo tai pelkää, voi toteutua.
Itse koen niin, että todellakin toinen voi lähteä tai kuolla koska tahansa, joten nautin jokaisesta hetkestä ja päivästä hänen kanssaan. En vaivaa itseäni sillä, mitä jos käy niin. Tiedän että selviän, mistä voin saada apua ja tukea, sekä luotan itseeni. Murehdin vasta sitten kun se oikeasti tapahtuu, enkä tuhlaa aikaa pelkäämiseen.
Elämään on vain uskallettava heittäytyä.
Todellakin: ennusteet pyrkivät toteuttamaan itsensä sekä hyvässä että pahassa. Tässä on vaikkapa horoskooppien markkinarako. Kun tähtikartta lupailee tietynlaista tulevaisuutta, yksilö ryhtyy toimiin, jotka mahdollistavat horoskoopin ennustusten toteenkäymisen. Sitten jossain vaiheessa "tärppää", ja usko vahvistuu yhä.
Pessimistiksi ei kannata ryhtyä! Pessimisti ei usko onneen eikä parempaan tulevaisuuteen, joten hän tulee talloneeksi ilon oraat maan tasalle jo tuoreeltaan. "Pessimisti ei pety koskaan" -jankuttajille olen vastannut, että kylläpäs pettyy, yhden kerran: pessimistin pettymys kestää kehdosta hautaan, ja samalla hänen elämänsä jää elämättä.
Niin, siis en kaipaa sitä että hän ilmaisisi tunteensa, hän ilmeisee ne joka kerta kun näemme. Viimeksi tänään. Suhtautuu minuun kuten ennenkin. Pitää lähellä jne. Se ei todellakaan tee oloani helpommaksi, paitsi sillä hetkellä. Kun syy eroon oli rakkauden sammuminen ja olen luullut tähän asti että tuo miten hän minua katsoo, koskee ja puhuttelee tarkoittaa että hän rakastaa niin laittaahan se uusiksi koko suhteen.
En oikeastaan enää ole vähään aikaan kysellyt häneltä selityksiä koska selitys on aina sama. Rakkaus sammui. Siitä on vaikea keskustella, se on tyhjentävä vastaus. Mutta tunteestahan tässä puhutaan ja itse olen tunneihminen. En ole paljon muuhun elämässä luottanut kuin siihen ettei tunne valehtele. Olen luottanut siihen että huomaan jos toinen ei ole enää tunteen tasolla mukana. Nyt en huomannut mitään. Ehkä voitte kuvitella miten se muuttaa maailmankuvaani jos lähisuhteessa ei voikaan enää luottaa tunteeseen tai toisen antamiin viesteihin.
Toki yritän noin ajatellakin. Että mitä on seuraavaksi tulossa. En ehkä vielä kuitenkaan ole siinä vaiheessa kun poikamme on alle vuoden ikäinen.
Joskus aiemmin olen kokenut silloisen avopuolisoni kuoleman ja olen elänyt vuosia "ikinä ei tiedä mitä tapahtuu seuraavana päivänä"-tunteen kanssa. Siksi olenkin arvostanut tätä suhdetta joka päivä ja täysillä. En ensimmäistä kertaa menettänyt puolisoani yllättäen. Mutta joskus kun sitä edellistä menetystä käsittelin niin psykologi sanoi että terve mieli tietää tiedon tasolla että mikä tahansa päivä voi olla viimeinen muttei murehdi sitä joka päivä. Tavallaan se lapsenusko että minulle ei tapahdu pahaa on se terveen mielen tapa käsitellä asiaa. Ei ole normaalia miettiä jatkuvasti että ehkä tämä päivä on viimeinen. Aloin itse asiassa juuri luottaa siihen ettei kumppani kuole juuri kohta onnettomuudessa, herpaannuin hetkeksi, kun hän sitten halusi erota. Voin kertoa kokemuksesta että on aika raskasta elää suhteessa "jokainen päivä on viimeinen"-ajatuksella vaikka silloin toki tulee nautittua jokaisesta hetkestä. Siinä on vain se puoli että sillä tyylillä suhde menee helposti epätasapainoon. Toinen osapuoli ei ymmärrä arvostaa niitä hetkiä yhtä paljon ja tulee siihen käsitykseen että hän on jotain mittaamattoman arvokasta ja voi tehdä mitä vaan.
Jos olisin yksin ja vastuussa vain itsestäni enkä alle vuoden ikäisestä pojasta niin tilanne olisi toinen. Kyllä itse selviän, en sitä epäile, mutta kun poikani on esikoinen niin en tiedä mitä on tulossa ja tässä kohtaa vastuu painaa vaikkei se ennen painanut. Tässä kohtaa ei voi ihan elellä jännityksellä odotellen että elämä on seikkailu ja mitäköhän seuraavaksi tapahtuu kun ihan retkimeinigillä ei vauvan kanssa voi elellä.
"Joillakin mm. seksi saa suuren sijan uudessa suhteessa."
Kenellä seksi ei olisi suuressa sijassa uudessa suhteessa? Ei kai uuteen suhteeseen kannata edes alkaa, jos seksillä ei ole edes alussa suurta sijaa? Kyllä se sijaluku sieltä ajan kuluessa tippuu...
traumaattinen kokemus takana. Ymmärrettävää että se tavallaan herää eloon, kun joku uusi trauma kohtaa. En missään nimessä epäile, etteikö se ole rankkaa.
Ehkä itse ymmärrän toisin tämän elämän hetkellisyyden. En koe sitä ihan noin negatiivisena, eli pidä rankkana. Kai se kuuluu ikään, on oppinut että elämässä on vain opittava luopumaan – milloin mistäkin. Tietysti se läksy ei ole ollut kivuton, mutta se auttaa kun kääntää sen oman tavan suhtautua kohtaamiinsa asioihin. Eli alkaa pohtia ja muuttamaan niitä perimmäisiä arvojaan.
Huomiotani kiinnitti mainitsemasi eräs mainitsemasi seikka: ” Olen luottanut siihen että huomaan jos toinen ei ole enää tunteen tasolla mukana. Nyt en huomannut mitään.”
Eli puolisosi ilmaisu oli jotenkin ”epärehellistä”? Se tekee tilanteen monimutkaisemmaksi. Ihmisten tavat viestiä (niin sanallisesti kuin sanattomasti) poikkeavat yllättävän paljon toisistaan. Me ”luemme” joitain ihmisiä helpommin ja toisista ei millään päästä selvyyteen. On muuten väitetty että naiset ovat huonompia lukemaan sanattomia viestejä kuin miehet, naiset luottavat enemmän sanalliseen viestintää.
Voin kertoa että vaatii vuosien työn oppia lukemaan eri ”tyylejä ja tapoja”. Täytyy tuntea aika laaja otos tapoja, että niistä pääsee jyvälle. Älä kuitenkaan menetä uskoasi, vielä niitäkin tulee, joiden kanssa ei tätä ongelmaa ole. Voithan ainakin todeta, että nyt osaat erottaa paremmin exäsi kaltaiset muista?
” Toinen osapuoli ei ymmärrä arvostaa…” Niin, eihän toisen puolesta voi elää. Toinen toimii oman arvomaailmansa mukaan, eikä sille voi mitään. Se on vain ikävää hänelle, ellei ymmärrä mutta ei sen tarvitse omaa kokemusta muuttaa.
Niin, arvoni ovat toiset. Minussa ”lapsen usko” toteutuu ehkä niin, että pyrin elämään mahdollisimman paljon tässä hetkessä, ihmettelemään ja näkemään kuin se olisi ensimmäinen kerta. Elämä on suuri seikkailu.
”Tässä kohtaa ei voi ihan elellä jännityksellä odotellen että elämä on seikkailu ja mitäköhän seuraavaksi tapahtuu kun ihan retkimeinigillä ei vauvan kanssa voi elellä.”
Eli eikö juuri tuo elämäntilanteesi ole se suuri seikkailu? Olet matkalla eteenpäin lapsesi kanssa. Hän kehittyy ja kasvaa valtavaa vauhtia. Eiköhän jokainen päivä tuo aina jotain uutta ja ihmeellistä niin sinulle kuin hänelle? Sinä saat katsoa ”yksinhuoltajan” silmin maailmaa ja nähdä kenties jotain, jota muutoin et näkisi? Saat mahdollisuuden itse kasvaa ja ottaa uusia haasteita äitinä, vanhempana ja kasvattajana.
Kokemukseni yli 10 vuoden ajalta kolmen lapsen yksinhuoltaja olivat antoisia, kaikkine kipuineen, pelkoineen, iloine ja saavutuksineen. Nyt on edessä uusia haasteita, mm. omista vanhemmista luopuminen (molemmat todella sairaita), lapsenlapsineen ja ns. tavallisessa parisuhteessa eläminen.
Mitähän sinä seikkailulla tarkoitat? Minusta elämän muutokset ovat sitä todellista seikkailua, uusien asioiden kohtaaminen, erilaisten ratkaisujen tekeminen. Mielipiteeni on että ”ihmissuhde” seikkailut ovat vain korviketta elämättömälle elämälle. Niistä ”rakastumista” ja huumaantumisista haetaan vaan rohkeutta tehdä edes jotain, kun sitä ei muutoin ole.
vastauksesta ja näkemyksistä. On hienoa että jaksat täällä palstalla antaa kokeneemman ihmisen näkemyksiä nuoremmille, joita täällä lähinnä tuntuu pyörivän. Ehken sitten ole vielä ihan toipunut niistä edellisistäkään menetyksistä koska elämän hetkellisyys ei ole minulle pelkästään positiivinen asia. Lähisuhteet tuovat turvaa ja siksi tuntuu turvattomalta tiedostaa että huomenna kaikki voi olla ohi. En tiedä oliko exäni käytös sinällään epärehellistä. Ehkä sinänsä että hän itsekin sanoi halunneensa salata minulta eroaikeensa ja oli esittänyt normaalia siksi etten olisi huomannut mitään. Miksi näin, siksi ettei halunnut pitkää eroprosessia ja tiesi että jos olisin huomannut olisin yrittänyt puhua asiasta. Eikä se hänen mukaansa olisi muuttanut mitään. Hän otti minut lähelle ja käyttäytyi loppuun asti samalla lailla mutta niin hän tekee itse asiassa vieläkin kun näemme. Siksi onkin vaikea uskoa että hänen tunteensa minua kohtaan olisi muuttunut, enemmän vaikuttaa että vastuu on alkanut painaa liikaa tai jotain muuta, ehkä vauvaan liittyvää, ehkä häneen itseensä liittyvää. Vaikea sanoa. Tällä hetkellä yhteisistä asiosita sopiminen hänen kanssaan on hyvin vaikeaa. Kasvokkain suostuu mihin vaan ja vaikka vähän enempään, mutta sitten jättää vastaamatta viesteihin ja puheluihin kun asiat pitäisi hoitaa. Lasta suostuu hoitamaan kun itsestä siltä tuntuu, fiiliksen mukaan. Olen itse pitänyt aina exääni erittäin lämminsydämisenä ja huolehtivana ihmisenä enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkautensa määrää. Samoin hänen lähipiirinsä on hänen käyttäytymisestään todella yllättynyt. Kukaan ei ollut huomannut mitään eikä hän ollut parhaimmalle ystävälleenkään mitään. Siten on nyt vaikea kuvitella että miten jatkossa erottaisin hänen kaltaisensa ihmiset, en usko että on olemassa ihmistyyppiä joka ei voisi jättää perhettään. Tietysti oman elämäntilanteeni voi nähdä seikkailuna mutta poika on esikoiseni, vielä kovin pieni eikä minulla ole juuri kokemusta lapsen kasvatuksesta muutenkaan. Vaikkei aiemmin vastuu painanut niin nyt painaa. Toki voin nähdä yksinhuoltajana jotain mitä en muuten näkisi muttei se nyt valitettavasti ihan hirveästi lohduta. En välttämättä haluaisi nähdä juuri niitä asioita. Mutta hienoa kuulla että sinun kokemuksesi ovat olleet antoisia. Seikkailulla tarkoitan ehkä enemmän juuri sellaista huoletonta hetkessä elämistä, lapsen kanssa ei voi ehkä ihan niin huolettomaksi heittäytyä. Ehkä tarkoitan sellaista seikkailua jonka exäni on nyt taas itselleen järjestänyt, ei vastuuta eikä huolta huomisesta.
Olen aina tehnyt niin, mutta sehän siinä onkin helppoa kun silloin erotaan, kun kaikki on yksinkertaisesti loppu, ei ennen.
Yleensä seuraavana päivänä olen jo tavannut toisen.