Minunkin parisuhteeni päättyi muutama kuukausi sitten. Meillä oli merkkejä ilmassa jo pitkän pitkän aikaa, mutta joka kerta kun asiasta kyselin, niin vastaus oli että kyllä hän minua rakastaa, eikä kyse ole suhteesta vaan hänen omista työkiireistään, rahahuolistaan, vanhempiensa aviokriisistä, väsymykestään etc. Olin hurjan rakastunut ja hänen vannoitunut faninsa ja valmis menemään läpi kivien ja kautta kantojen jne. Olin täysin vakuuttunut että kyllähän me yhdessä, ja jos nyt minun täytyy vetää suhdetta vähän aikaa niin no problem!
Lopulta olin jo henkisesti niin väsynyt, tunsin oloni naisena suorastaan paskaksi, itsetuntoni alkoi vetää alaspäin...että oli pakko päästää irti. Vaikeaahan se tässä on kiteyttää, mutta sanotaanko nyt vaikka että viime vuodet tunsin itseni en vain numero kakkoseksi vaan vitoseksi tai kutoseksi miehen elämässä. Seksistä ei ollut tietoakaan...Libidonsa oli kuulemman alhainen...
Vakuuttelin tippalinssissä että mies olisi ikuiseen sydämmessäni, ja vaikka miten rakastimme toisiamme, niin olosuhteiden pakosta emme vain voineet jatkaa yhteistä elämää.
Paksua valetta. Ensinnäkin, hän ei rakastanut minua. Hän ei viimeisen kahden vuoden aikana tuottanut ainuttakaan ehdotusta suhteen parantamiseksi tai jopa korjaamiseksi. Jos ei lasketa sitä "MINÄ tarvitsen enemmän tilaa ym."-mantraa. Itse olin hieman tyhmä ja naiivi ja itkin ja pidin silmÄt punaisena kynsin hampain kiinni. Maksoin jopa vuokraa sen puolesta!
Toiseksi mieshän on aivan selvä pelkuri raukka - suorastaan kakka mieheksi. Iso oli elin ja rinta pörhisteli machomeiningillä, mutta tosipaikassa ei aina voimalla selvitä! Ei voinut suutaan avata ja sanoa, mitä pääkopassaan kehitteli. Piti kuluttaa minut loppuun! Voihan perkele.
Eräs sitoutumiskammoinen miespuolinen ystäväni ïlmoitti kirkkain silmin, että miehet ovat suuremmaksi osaksi pelkureita, ja jos tosimiehen (ei siis ole peniksestÄ, hauiksesta tai bissen kumoamismäärästä eikä liioin uhoamisesta tms. kiinni) tapaa, niin kannattaa olla tarkkana ettei lipeä moinen aarre hyppysistä.
Eräs naispuolinen tuttavani taas totesi (ilman että olisi ex-miestäni sen kummemmin tuntenut tai minä muutenkaan asianlaitoja ruotinut), että täytyy miestä kiittää että on lähtenyt lätkimään.
Tahtoisin kannustaa kaikkia kohtalontovereita lopettamaan kusipäiden perään haikaileminen. Negatiivisistä tunteista kannattaa haluta päästä eroon. Itse olen odottavaisilla mielillä, luulen selviäväni itseni voittajana, olen ottanut opikseni ja kipu on ottanut hellittääkseen. Itsekseni ja yksikseni olen iloinen ja nautin suuresti satunnaisesta kontaktista vastakkaiseen sukupolveen.
Hyvää tulevaisuutta siis!
Lopulta olin jo henkisesti niin väsynyt, tunsin oloni naisena suorastaan paskaksi, itsetuntoni alkoi vetää alaspäin...että oli pakko päästää irti. Vaikeaahan se tässä on kiteyttää, mutta sanotaanko nyt vaikka että viime vuodet tunsin itseni en vain numero kakkoseksi vaan vitoseksi tai kutoseksi miehen elämässä. Seksistä ei ollut tietoakaan...Libidonsa oli kuulemman alhainen...
Vakuuttelin tippalinssissä että mies olisi ikuiseen sydämmessäni, ja vaikka miten rakastimme toisiamme, niin olosuhteiden pakosta emme vain voineet jatkaa yhteistä elämää.
Paksua valetta. Ensinnäkin, hän ei rakastanut minua. Hän ei viimeisen kahden vuoden aikana tuottanut ainuttakaan ehdotusta suhteen parantamiseksi tai jopa korjaamiseksi. Jos ei lasketa sitä "MINÄ tarvitsen enemmän tilaa ym."-mantraa. Itse olin hieman tyhmä ja naiivi ja itkin ja pidin silmÄt punaisena kynsin hampain kiinni. Maksoin jopa vuokraa sen puolesta!
Toiseksi mieshän on aivan selvä pelkuri raukka - suorastaan kakka mieheksi. Iso oli elin ja rinta pörhisteli machomeiningillä, mutta tosipaikassa ei aina voimalla selvitä! Ei voinut suutaan avata ja sanoa, mitä pääkopassaan kehitteli. Piti kuluttaa minut loppuun! Voihan perkele.
Eräs sitoutumiskammoinen miespuolinen ystäväni ïlmoitti kirkkain silmin, että miehet ovat suuremmaksi osaksi pelkureita, ja jos tosimiehen (ei siis ole peniksestÄ, hauiksesta tai bissen kumoamismäärästä eikä liioin uhoamisesta tms. kiinni) tapaa, niin kannattaa olla tarkkana ettei lipeä moinen aarre hyppysistä.
Eräs naispuolinen tuttavani taas totesi (ilman että olisi ex-miestäni sen kummemmin tuntenut tai minä muutenkaan asianlaitoja ruotinut), että täytyy miestä kiittää että on lähtenyt lätkimään.
Tahtoisin kannustaa kaikkia kohtalontovereita lopettamaan kusipäiden perään haikaileminen. Negatiivisistä tunteista kannattaa haluta päästä eroon. Itse olen odottavaisilla mielillä, luulen selviäväni itseni voittajana, olen ottanut opikseni ja kipu on ottanut hellittääkseen. Itsekseni ja yksikseni olen iloinen ja nautin suuresti satunnaisesta kontaktista vastakkaiseen sukupolveen.
Hyvää tulevaisuutta siis!
Vastaukset 6
Vanhimmat
voin kertoa,ei kannata tälläisten tyyppien perään itkeä.siinä menee ensin rahat ja vielä terveyskin,jos ei ajoissa huomaa.
Itse olen helpottunut,vaikka kärsinkin,sillä siitä sain voimaa lopulta lähteä.
vaikka menetin omaisuutta,se kannatti maksaa,että pääsin eroon.
Kertakaikkiaan,oli kuin "suuri lapsi",jolla ei mitään vastuuta mistään.
Ja ihan "kakkahousu",suoraan kerrottuna.
lukenut tuossa omaa kirjoitustani.
Mulla on mennyt rahat ja kohta jo terveyskin.
Jotenkin vielä pidän itseni kasassa lasten takia.
Mies ei ole välittänyt minusta sitten ensirakastumisen jälkeen.
Ja itse idiootti rakastin niin per.....sti, että pahaa teki.
Pakko oli lähteä ja muuttaa pois.
Narsuun rakastuin minäkin. Järjestyksessä hermot, terveys, ystävät, suhteet sukulaisiin, ajankäytön hallinta, mielenterveys, tavarat ja rahat menetin kaiken.
Nyt opetellaan uutta elämää kaukana juopporivarin pätkässä. Mutta eipähän ole enää valheita mitätöintiä manipulointia ja tunteettomuutta elämä täys.
Tsemppiä akat. Käykää Narsistien Uhrien TUki ry:n sivuilla.
Aivan kuin minun elämääni kuvailisit. Itseni kanssa tässä nyt taistelen, jotta pääsisin henkisesti irti, lakkaisin rakastamasta ja ennen kaikkea oppisin rakastamaan itseäni! Kaipaan ystäviä ja vertaistukea tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta ja erittäin mielelläni vaihtaisin ajatuksia myös ihan livenäkin kahvilassa tms. Olen jo muutamiin keskusteluihin kirjoitellut ja etsiskellyt mm. eroryhmää, joita kyllä tuntuu olevan miehille, lasten vanhemmille, eronneiden lapsille jne... mutta yksinäisille naisille ei... (ennen kuin vasta syyskuussa). Omilla ystävilläni ei tunnu olevan aikaa, ja etenkin nämä yksinäiset illat/yöt ovat pahimpia. Syyskuuhun asti en jaksa odottaa, jotta saisin edes jotakin tukea, joten jos haluat ottaa yhteyttä tai joku muukin kaipaa ystävää, otathan yhteyttä: [email protected]
kaksi vuotta täälläkin elin toiselle. Tein kaikkeni ja vielä enemmän. Eihän mulla ollut edes omaa elämää. Sitä tässä nyt opetellaan uudestaan. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Minut oli ajettu niin loppuun. Jatkuvaa antamista, mutta mitään en saanut takaisin. Pönkitin, kehuin ja ylistin. Paskaa jäi käteen.
Toinen piti marionettinukkena ja väitti että olen kaikki mitä hän elämältään haluaa. Paskahousu ei edes vikalla hetkellä pystynyt jättämään mua face to face, vaan puhelimessa toinen daami vieressä viidessä minuutissa, kun vastausta vaadin.
Joo yritän tehdä itselleni selväksi, että mitä hän loppujen lopuksi mulle antoi. Muuta kun sen, että huomaamattani sairastin kaksi vuotta masennusta, en tavannut ystäviäni, en tehnyt minulle tärkeitä juttuja (koska silloin se olisi vienyt aikaa yhteisiltä jutuilta, joita ei kuitenkaan ollut). Elin siis kaksi vuotta mustassa tunnelissa. Nyt vasta on alkanut valoa näkyä tunnelin päässä, kun roikkuminen loppui.
Tuli ihan oma elämä mieleen ku näitä lueskeli, erona on vaan se että olen mies ja se välinpitämätön osapuoli nainen. Pari vuotta on menny että oon yrittäny pitää suhdetta kasassa, lasten takia (3 ja 5v). Toinen osapuoli ei ole tippaakaan kiinnostunu tekemään mitään parisuhteen tai perheen eteen! Yhteistä elämää ei ole siis ollut 2 vuoteen, häntä ei kuulemma kiinnosta tehdä mun kanssa mitään vaan kavereiden ja itse joudun sitten pitämään perhettä kasassa. Nyt kylläkin olen jo sanonut että sit erotaan jos ei perhe tai parisuhde kiinnosta ja siihenhän se taitaa mennäkin!!