Ei tämä nyt parisuhde asiaa ole, mutta tätä palstaa toivon mukaan lukevat aikuiset ihmiset.
Itselläni on ollut viime aikoina runsaasti vastoinkäymisiä. Niiden vatvominen yksinään saa ne tuntumaan suuremmilta kuin ne sitten onkaan. Olen yrittänyt opetella puhumaan murheistani ystävilleni, etteivät ne kasaantuisi kaikki omaan mieleen. Vaan kun kellään ei ole aikaa kuunnella. Ihminen kenet olen kokenut läheisimmäksi, sulkee puhelimen kun ei voi vastata, ymmärrän sen vaan hän ei sitten koita soittaa takaisin kun tilanne olisi sopiva. Hänellä on kiire työn ja opiskelun ja perheen kanssa, samoin kun minulla, mutta koskaan en ole hänen puheluaan hylännyt tai ollut soittamatta jos en ole kuullut ääntä. Olen kuunnellut hänen murheet miehen kanssa, kun ei aina suju ja työssä on pomon kanssa aina murhetta. Olen kuunnellut ja koittanut tukea ja rohkaista. Olen niin useasti tämän kokenut, että ajattelin olla soittamatta vastedes. Miksi minun pitäisi ylläpitää yksin tätä.
Toisen ystäväni kanssa kävin hänen erotuskaansa läpi pari vuotta, soitin, kuuntelin ja ymmärsin, koskaan en puinut omia murheitani. Joulun alla ajattelin, että josko olisi aika puhua omista murheista, vaan ei ollut kuuntelijaa hänestäkään. Kerran onnistuin hiukan avautumaan, mutta sen jälkeen ei koskaan kuulunut "mitä nyt kuuluu" soittoja häneltä. Ajattelin luovuttaa hänenkin suhteensa. Moneen kuukauteen ei ole kuulunut mitään. Olen huomannut, että jos minä en soita, niin kukaan ei soita minullekaan.
KOlmas soitti ja murehti ehdinkö lapsensa synttäreille. En päässyt tällä kertaa omien murheiden aiheuttamien ongelmien takia. Ei aikaa kuunnella sen enempää. Hänenkin vaikeaa elämäänsä olen monet kerrat kuunnellut ja koittanut tukea.
Olenko itse opettanu ystäväni siihen, että minä olen olkapää kun on murheita, mutta en voi odottaa sitä heiltä? Kyse on sentään nelikymppisistä aikuisista naisista, ei teini-ikäisistä lapsosista.
MItä voi odottaa ystävältä?
Itselläni on ollut viime aikoina runsaasti vastoinkäymisiä. Niiden vatvominen yksinään saa ne tuntumaan suuremmilta kuin ne sitten onkaan. Olen yrittänyt opetella puhumaan murheistani ystävilleni, etteivät ne kasaantuisi kaikki omaan mieleen. Vaan kun kellään ei ole aikaa kuunnella. Ihminen kenet olen kokenut läheisimmäksi, sulkee puhelimen kun ei voi vastata, ymmärrän sen vaan hän ei sitten koita soittaa takaisin kun tilanne olisi sopiva. Hänellä on kiire työn ja opiskelun ja perheen kanssa, samoin kun minulla, mutta koskaan en ole hänen puheluaan hylännyt tai ollut soittamatta jos en ole kuullut ääntä. Olen kuunnellut hänen murheet miehen kanssa, kun ei aina suju ja työssä on pomon kanssa aina murhetta. Olen kuunnellut ja koittanut tukea ja rohkaista. Olen niin useasti tämän kokenut, että ajattelin olla soittamatta vastedes. Miksi minun pitäisi ylläpitää yksin tätä.
Toisen ystäväni kanssa kävin hänen erotuskaansa läpi pari vuotta, soitin, kuuntelin ja ymmärsin, koskaan en puinut omia murheitani. Joulun alla ajattelin, että josko olisi aika puhua omista murheista, vaan ei ollut kuuntelijaa hänestäkään. Kerran onnistuin hiukan avautumaan, mutta sen jälkeen ei koskaan kuulunut "mitä nyt kuuluu" soittoja häneltä. Ajattelin luovuttaa hänenkin suhteensa. Moneen kuukauteen ei ole kuulunut mitään. Olen huomannut, että jos minä en soita, niin kukaan ei soita minullekaan.
KOlmas soitti ja murehti ehdinkö lapsensa synttäreille. En päässyt tällä kertaa omien murheiden aiheuttamien ongelmien takia. Ei aikaa kuunnella sen enempää. Hänenkin vaikeaa elämäänsä olen monet kerrat kuunnellut ja koittanut tukea.
Olenko itse opettanu ystäväni siihen, että minä olen olkapää kun on murheita, mutta en voi odottaa sitä heiltä? Kyse on sentään nelikymppisistä aikuisista naisista, ei teini-ikäisistä lapsosista.
MItä voi odottaa ystävältä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
mun käsityksen mukaani ystävät tukee, auttaa ja kuuntelee ja jos ei ole juuri silloin sopiva hetki kun toinen soittaa niin soittaa sopivan hetken tullen takaisin, vaikka siihen menisi päivä tai kaks.. kuunteleminenkin on taitolaji, jotkut eivät vain sitä osaa, mutta sitä voi opetella..
itse olen ennen ollut juuri samanlainen kuin nämä sinun kertomasi kaverit, puhuin vain omista murheistani enkä oikeastaan koskaan jaksanut kuunnella heitä kunnes eräänä kertana hyvä ystäväni kertoi että millaien olen.. sen jälkeen olen tarkkaillut omaa käytöstäni ja huomannut että välillä tosiaan en jaksa vähäänkään kuunnella.. olen opetellut muutaman vuoden kuuntelemaan ja nyt se jo sujuu luonnostaan..
on ihanaa kuunnella toisten murheita ja unohtaa hetkeksi omat murheet tai sitten jos minulla ja ystävälläni/ystävilläni on samanlaisia murheita niin keskustellaan niistä..
ystävien pitäisi olla niitä ihmisiä jotka kannattelee meitä silloin kun menee huonosti ja antaa meille lisäiloa silloinkin kun on hyvä olla.. miehet tulevat ja menevät mutta ystävät pysyvät aina (toivottavasti ja jos oikein osaa hoitaa ystävyys suhteita)
voithan tietysti mennä ammattiauttajan puheille, sieltäkin saa hyvän avun ja joka kerta kun menet niin siellä sama ihminen odottaa ja muistaa mitä olette viime kerralla puhuneet.. silloin sinun ei tarvitse stressata itseäsi sillä ettei ystävät kuuntele.. ja kehotappa joku kerta ystäviäsikin menemään ammattiauttajan puheille jos vielä jatkavat omien murheiden setvimistä sinulle.. rajansa kaikella kuitenkin ja sinunkin on saatava takaisin sitä mitä annat (eli tässä tapauksessa kuuntelua)