En tiedä, miten tämän muotoilisin. Tarina on pitkä. Olen isosta perheestä. Isä oli narsistinen ja äiti henkisesti väsynyt ja omalla tavallaan narsistinen "uhri". Isällä taustalla oli alkoholiaddiktiota. Sekalaista seurakuntaa koko lähisuku. Kaikilla jonkinlaista ongelmaa. Minusta kasvoi kapinoija ja selviytyjä. Äiti tuntuu olevan kiinni minussa enkä tunne, että olisin aikuinen vaikka olen jo 30-vuotias! Äitini pitää minua kuin parhaana ystävättärenään. Joudun hänen kanssaan käsittelemään asioita, jotka olisivat kuuluneet hänen miehelleen tai jollekin toiselle miehelle. Toisaalta se on ihan ok. Toisaalta en voi mennä äidilleni kylään, jos vähääkään tunnen itseni väsyneeksi. Minusta tuntui pitkään, että olen äidilleni "velkaa" hänen käsimyksensä eli minun täytyy osoittaa, että pärjään elämässä, jotta hänen kärsimyksellään olisi joku tarkoitus. Kaikki on johtanut elämässäni mm. tilanteeseen, että pelkään heikkoutta elämässäni ja pelkään läheisyyttä. Nuorempana en voinut kuvitellakaan pidempiä suhteita muodostavani, koska en pystynyt läheisyyteen ja en uskonut, että kukaan ymmärtäisi huonoja olojani. Siihen edesautti äidin mm. väärä suhtautuminen seksuaalisuuteen, jota hän piti "likaisena". En mikään tunnevammainen koe olevani. Koen voimakkaastikin tunteita, mutta heikkoutta en meinaa sietää ollenkaan. Jos jotain negatiivista sattuu, maailmani musertuu tai yritän yliselviytyä. Olen käynyt läpi masennusjaksoja ja yliväsymisiä. Ylipäätään olen aina elänyt henkisesti aika yksinäistä elämää. Olen joutunut erilaisuuden ja yksinäisyyden loukkuun. En pysty avautumaan kokemuksistani, vaikka minulla on kavereita. Ne ovat rankkoja ettei kukaan niitä edes jaksaisi kuunnella. Tästä syystä minusta on tullut näyttelijä. Osaan taitavasti peitellä itseäni erilaisten naamioiden taakse. Kukaan mies ei kuitenkaan rakastaisi minua oikeasti. Toivon, että jonain päivänä löydän ihmisen rinnalleni, jonka kanssa pystyn puhumaan ja jonka kanssa minun ei tarvitse näytellä.
Eroon henkisestä taakasta
Läheisriippuvainen*
2802
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
En tiedä onko vastauksessani järkeä, mutta joskus kannattaisi vaan olla reilusti väsynyt ja uupunut ja ilmoittaa siitä lyhyen asiallisesti muillekin sen suurempia filosofoimatta.
Olet tosi tarkkaan selvillä itsestäsi ja elämääsi vaikuttaneista väsyttävistä tekijöistä, joten sinulla tuntuisi olevan voimaa uskaltaa olla väsynyt ja käydä se väsymys läpi.
Näytteleminen ihmisille on järkevää silloin, jos tietää ettei monikaan osaisi vastata mitään järkevää takaisin. Mutta voisit miettiä koska näyttelet ja koska et, sillä väsynyt ihminen tarvitsee välillä kunnon lepoa ja paikkoja, joissa hän voi ladata itseensä uutta energiaa. Se voi olla luonto, hyvä kirja tai yksi luotettava ystävä, jolle saa meilailla ja soitella omasta olotilastaan.
Kysy itseltäsi kiireettä ja rauhassa, mitä kaipaat ja lähde kohti sitä. Toiveet yleensä viitoittavat oikeaan suuntaan kohti omaa hyvinvointia, mutta niissä ei saa olla mitään katkeraa tai vihaista tunnetta mukana. SIksi itseltään kysyminen voi viedä pitkän aikaa.
En osaa paremmin selittää, mitä ajan takaa, mutta onnea kuitenkin eteenpäin.
Mulla on vähän samantyylinen juttu. Olen ollut yksinhuoltajaäidin esikoinen,kun isäni kuoli viikko syntymäni jälkeen,eikä äiti koskaan mennyt uusiin naimisiin. Äitini on sitten "takertunut" minuun (ja ehkä myös vähän päinvastoin),koska epilepsiani on pahimpina kausina herättänyt molemmissa pelkoiloja. Eniten minua äidissäni harmittaa,että hän ei juuri laisinkaan halua (uskalla) päästää minua yksin toiseen kaupunkiin,kiitos tämän minulla on jäänyt paljon shakkiturnauksissa käymättä toisilla paikkakunnilla... Tässä ihan viimeaikoina henkiset konfliktit mun ja äidin välillä on lisääntyneet,ja niistä sitten vaan kumpikin ahdistuu suotta-varsinkin kun niiden syyt ovat yleensä "mitä naurettavimpia". Ja lisäksi keskinäistä toimeentuloamme vaikeuttaa,kun toisella meistä on niin heikko huumorintaju,että toinen joutuu valitsemaan sanansa aina tarkasti,ettei toinen loukkaannu leikinlaskuksi tarkoitetusta jutusta. Sekä minulla,että äidilläni on melko heikko itsetunto ja minä yritän jotenkin selviytyä niinkin älyttömältä kuulostavalla tavalla,kuin että lähetän hauskoja siteerauksia ja itse keksittyjä viestejä meilikavereilleni (nytkin niitä on kasassa aika paljon,useampi sivullinen,jos ne kasaisi kirjaksi A5 paperille!) Saan hetkellisen "hyvän olon tunteen",kun tiedän tuoneeni hetken iloa jonkun kenties ikävämpään päivään. Mutta tarinalla on toki toinenkin puolensa,että jos hän jolle olen vitsejä lähettänyt ei kirjoittele pariin kolmeen päivään mitään,niin alan sitten nopeahkosti "pyytelemään anteeksi tyhjästä" Kaipa tämä äitinikin on jotenkin minusta "riippuvainen"? -Että tilanne on vähintäänkin "tuttu" Ja kuten Ostov tv kertoo :"Eikä tässä vielä kaikki" Olen jonottanut vuokra-asuntoa kohta vuosikymmenen kaupungilta ja ties mistä,mutta kukapa sitä nyt työtöntä vähätuloista huolisi,viis siitä-vaikka luottotiedot olis OK. Ainut "hyvä puoli" tässä pessimistisyydessä on,että tutkimusten mukaan kuolemme 7 vuotta optimisteja nuorempana,eipähän tarvi/ehdi olla niin kauan laitoshoidossa,sit vanhempana,kuin optimistit 'virne' Terv.(Mies,32)