Elämänkumppani

En ole. Miltä sellainen tuntuu?

Kymmenen vuotta kului ja nähtiin uudestaan. Molemmat sinkkuja silloinkin mutta hän muutti ulkomaille enkä uskaltanut lähteä mukaan elämään hänen rahoillaan. Nyt hän on naimisissa ja pari lastakin on.
Kyllähän tässä on ollut aikaa tottua asiaan. Välillä on tylsää olla yksin, välillä tyhjä olo kun ei ole rakastunut kehenkään eikä kukaan tietääkseni minuun. Mutta mikäs tässä on telmiessä, toisilla on asiat vieläkin pahemmin. On sairautta ja työttömyyttä ja kuolemakin voi korjana ennenaikaisesti. Jotkut menee naimisiin ja hankkii lapsia ja huomaavat sitten etteivät pärjääkään lasten kanssa tai eroavat. En sillä tavalla valita lainkaan kohtaloani, uskon että hän on onnellisempi valitsemansa puolison kanssa kuin mitä olisi minun kanssani ehkä koskaan ollut.

moni nainen on. Siitä selviää yksinkertaisesti koska on pakko. Päivä kerrallaan ja ajatellen, että kyllä se henkilö joskus unohtuu tai ainakin tilanteeseen tottuu. Minulta vei seitsemän vuotta päästä hänestä lopullisesti yli, mutta nyt se on ohi ja onneksi opin varomaan tilanteita, joissa voisin ihastua, joka sitten mahdollisesti johtaisi syvempiinkin tunteisiin.

http://www.youtube.com/watch?v=QB0WWiJatTY

toisen miehen korvikkeeksi edes haluais tulla?
Aika harvassa taitaa sellaiset miehet olla.
Ehkä silloin on kaikkien kannalta parasta olla yksin. Näin mun logiikalla..

"Oletko joutunut koskaan tilanteeseen, että olet rakastunut mieheen/naiseen, jota et voi koskaan saada kanssasi parisuhteeseen?"

Joo. Tai en mä tiedä rakastuessani että se olis mahdotonta, jokin chanssi on pakko olla.

Mut sitten on usein selvinnyt että onko se mahdollista vai ei ja loppujen lopuksi vastaus on ollut "ei" toistaiseksi... tai no... yhdessä on vielä toivoa jäljellä.

"Kuinka siitä selviää?"

Tekemällä sen mitä voi rakkauden eteen (kun ei jää avoimia kysymyksiä ei jää lopulta toivoakaan.) Kohtaamalla tosiasiat, pitämällä rakkauden mut siirtymällä muuten elämään eteenpäin.