Olen avuton.
Olemme molemmat 20-vuotiaita.
Poikaystävän lapsuuden ystävä, jonka kanssa hän oli läheinen, kuoli viikko sitten. Luonnollisesti poikaystäväni on tästä aivan hajalla. Enkä minä tiedä kuinka voisin häntä auttaa. En halua tuppautua hänen luokseen, jos hän haluaa olla yksin. Haluaisin kuitenkin pitää hänestä huolta. Tai ainakin kertoa, että olen tässä vaikka sureminen veisikin aikaa, enkä aio kadota.
Tuntuu niin pahalta, kun toinen on niin rikki. Se on kamalaa katseltavaa. Hän tuijottaa televisiota tai kattoa, joskus pelaa xboxia. Ei puhu. Jos kysyy vastaus on olkien kohautus tai ynähdys.
En minä sinne edes tunkisi nyt, kun toinen ei ota mitään kontaktia, mutta poikaystäväni asuu vielä kotona ja hänen huolestunut äitinsä soittaa minut aina välillä paikalle, jos poika vaikka vähän piristyisi. Ei piristy.
Nyt on sitten vielä niin, että poikaystävän vanhemmat ovat lähdössä kolmeksi viikoksi thaimaaseen. Poikaystäväni piti alun perin jäädä siksi aikaa yksin kotiin. Nyt kuitenkin hänen äitinsä on puhunut josko menisin sinne siksi aikaa pitämään kullastani huolta.
Totta kai menen. Mutta onkohan minusta hyötyä vai haittaa? Olemme seurustelleet vasta puoli vuotta.
Olemme molemmat 20-vuotiaita.
Poikaystävän lapsuuden ystävä, jonka kanssa hän oli läheinen, kuoli viikko sitten. Luonnollisesti poikaystäväni on tästä aivan hajalla. Enkä minä tiedä kuinka voisin häntä auttaa. En halua tuppautua hänen luokseen, jos hän haluaa olla yksin. Haluaisin kuitenkin pitää hänestä huolta. Tai ainakin kertoa, että olen tässä vaikka sureminen veisikin aikaa, enkä aio kadota.
Tuntuu niin pahalta, kun toinen on niin rikki. Se on kamalaa katseltavaa. Hän tuijottaa televisiota tai kattoa, joskus pelaa xboxia. Ei puhu. Jos kysyy vastaus on olkien kohautus tai ynähdys.
En minä sinne edes tunkisi nyt, kun toinen ei ota mitään kontaktia, mutta poikaystäväni asuu vielä kotona ja hänen huolestunut äitinsä soittaa minut aina välillä paikalle, jos poika vaikka vähän piristyisi. Ei piristy.
Nyt on sitten vielä niin, että poikaystävän vanhemmat ovat lähdössä kolmeksi viikoksi thaimaaseen. Poikaystäväni piti alun perin jäädä siksi aikaa yksin kotiin. Nyt kuitenkin hänen äitinsä on puhunut josko menisin sinne siksi aikaa pitämään kullastani huolta.
Totta kai menen. Mutta onkohan minusta hyötyä vai haittaa? Olemme seurustelleet vasta puoli vuotta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Se, että istut samassa huoneessa auttaa jo. Eli että olet lähellä, läsnä.
Älä pakota puhumaan.
Älä esitä mitään (ylihuolehtivaa, äitiä, terapeuttia). Anna hänen olla rauhassa, mutta istu seurassa. Se auttaa jo paljon.
Ole normaali, siis käyttäydy normaalisti.
Hän puhuu sitten kun on valmis. Ole läsnä.
Jatkan vielä. Mene siis vaikka tekemään läksysi sinne .Lue kirjaa. Ole olemassa hänelle, mutta älä tosiaan pakota puhumaan (eli esitä terapeuttia, äitiä, psykologia...... ) .... ole läsnä vain.
olen ollut itse samassa tilanteessa läheisen menettäneenä. Tietysti jokainen suree ja kokee järkytyksen omalla tavallaan. Kuitenkin, vaikka haluaisi olla yksin, sitä on monesti helkkarin peloissaan. Kuoleman läheisyys pelottaa ja vaikka ei haluaisi jutella kellekään, niin on turvallista kun joku on lähellä.
Olen juuri yrittänyt olla läsnä. Ja ne jututkin, joista olen höpötellyt, on ollut joitain ihan yleisiä. Esim. kertonut mitä hassua kolmivuotias siskonpoikani, kenen kanssa poikaystäväni aina riehuu ja hassuttelee, on tehnyt tai sanonut. Hänen kaveristaan en ole puhunut sanaakaan.
kun olin 15, ja musta oli hyvä vain olla, kun ei tarvinnut puhua siitä (en pystynyt heti)... kun paras kaverini vain oli niinkuin ennenkin, ja oli siinä. Ja tehtiin vain kaikkea mitä mitä muutenkin. Että sain vain olla ja kaveri vain oli siinä.
Suurin suru on sanaton,mutta kun rintaan koskee niin
kun on murtunut ei jaksa laittaa ruokaa,eikä juomaa.
joten ainakin tässä tapauksessa voit auttaa.Käydä
myös vähän kävelyllä.Kuolema tuntuu epäoikeudenmukai
selle kun se tapahtuu nuorena.Kuunteleminen auttaa
paljon.Surusta on vaikea puhua,mutta sururyhmät ovat
olemassa niille jotka ovat menettäneet läheisiään.
Oiskohan sellaisesta apua?Tietysti seurakunnastakin
joku tulee käymään jos haluaa lohdutusta sieltä.
En usko, että poikaystäväni haluaa ketään seurakunnasta kotiinsa puhumaan tyhjiä sanoja. Tiedän millaista seurakunnan kriisiapu on. Sain itse perheeni kanssa sellaista ollessani 12-vuotias, kun isosiskoni kuoli. Pystyn tavallaan samaistumaan poikaystäväni tilanteeseen siis. Mutta en voi silti tietää mitä hän käy päässään läpi ja tuntee.
Tänään menen hänen luokseen, kotiin, ja asun siellä seuraavat kolme viikkoa hänen kanssaan. Ettei hän joudu olemaan yksin. Toki käyn kouluni ja harrastukseni, mutta muuten aion olla siellä. Ahdistaa vähän, sillä hän on aivan lukossa ja sitä on niin kurja katsella. :(
Jep. Mä en kanssa olisi halunnut mitään seurakunnan paskanjauhahia viereeni aukomaan suutaan.
En vain viitsinyt eilen tuohon laittaa. Ne puhuu palkkansa edestä tarkoittamatta yhtään mitään, kattoo kelloon, et nyt työaika loppuu ja mun pitää mennä.
Hyvä ystävä on paljo parempi.
Sulla on paljon kokemusta jo surun kohtaamisesta, jos siskosi on kuollut. Mä olen itse auttanut sen mukaan myös, mitä itse koin isän kuollessa. Miten itse halusin itseäni kohdeltavan.
Kokemusta on, mutta silti tunnen itseni hyödyttömäksi. Nytkin hän pelaa xboxilla jotain sotapeliä kuulokkeet korvilla. Mitään tatsia ei saa.
Pistin pedin itselleni vierashuoneeseen. Saa tulla viereen nukkumaan, jos haluaa. En viitsi hänen viereensä änkeä. Kuitenkin itku tulee herkäsi juuri nukkumaan mennessä. Eikä hän oikein haluaisi minun nähden itkeä.
Ottaisit niin sanotusti syliin, ja pitäisit vain kiinni?
Mä uskon, että susta on todella paljon apua ja lohtua kun vain olet siellä. Oikeasti.
Ei oo poika muutenkaan kovin läheisyyden kipee. Ja nyt tuntuu vaan pakenevan, jos tuun lähemmäs. Istun viereen tai jotain.
Ei sitä viitti väkisin toista halaa.
läheisyys - lähellä olo tekee hyvää. Vieressä makaaminen, halaaminen, sylissäpito. Elokuva pää toisen sylissä. Se oikeasti hoitaa surullista ja runneltua sisintä.
Ehkä sen pitää antaa vielä pari päivää olla vähän enemmän omissa oloissaan.
Lämmitin saunan, pistin iltapalaa. Ensimmäiset oma-alotteiset sanat kaverin kuoleman jälkeen: "onneks oot olemas". Kuulin nää äsken saunassa. Paljon muuta ei kyl puhunu. Kohta syödään ja aletaan kattoo boxille tallennettua futismatsia. Ehkä tää tästä. Kiitos kuitenki, kun ootte auttanu.
Ja muistelkaa vaikka pojan ja sen ystävän hyviä kokemuksia,naurakaa.. Elämä jatkuu kuitenki..