Ei tule enää perhepotrettia. Muuten kuin omasta.
Perhe on jotain muuta kuin paha olo ja ahdistus, tunne siitä ettei riitä. Perhe on jotain muuta kuin oman mielen purkaukset, joihin ei saa koskaan vastakaikua. Miksi sitten kiusata muita avaamalla solmuja, joita vain itsensä tarvitsee työstää? Miksi enää yrittää ymmärtää, sopeutua ei ilman tätä vaan voi.
Käsittämättömintä on se miten voi niin välittää samalla kun vihaa ja hapattuu huonoon oloonsa.
Miksi omaa perhettään on vaan vuosi vuodelta vaikeampi sietää?
Perhe on jotain muuta kuin paha olo ja ahdistus, tunne siitä ettei riitä. Perhe on jotain muuta kuin oman mielen purkaukset, joihin ei saa koskaan vastakaikua. Miksi sitten kiusata muita avaamalla solmuja, joita vain itsensä tarvitsee työstää? Miksi enää yrittää ymmärtää, sopeutua ei ilman tätä vaan voi.
Käsittämättömintä on se miten voi niin välittää samalla kun vihaa ja hapattuu huonoon oloonsa.
Miksi omaa perhettään on vaan vuosi vuodelta vaikeampi sietää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
tuossa iässä, itsenäistymisen kynnyksellä kaikki on vaikeaa.
Niin, onhan 3-kymppinen kai jotenkin vielä itsenäistymisen kynnyksellä....
Luulen kyllä, että ikä ei ole se ongelma, ja itsenäistykin jo on. Silti oma (synnyin-)perhe on toistaiseksi läsnä vielä elämässä. En tiedä onko tämä kovinkin normaalia, sillä eihän kaikki perheet kohtaa edes pyhinä. Ehkä selvä pesäero: "nähdään seuraavissa hautajaisissa", on se paras vaihtoehto minullekin.
Sietäminen on suhteessa syyllisyyden kanssa, joten jos olet viettänyt koko pääsiäisen sukulaisissa pohtimatta etukäteen onko se ajallisesti sinulle sopivin, niin voisitko tämän jälkeen ottaa opiksi ja käydä ehkä jonain muuna ajankohtana tai kenties lyhentää käyntejäsi? Syyllisyys yleensä laittaa matkustamaan, olemaan pitkiä aikoja vaikka ei huvittaisi yms. Joskus on vaikea itse oppia luomaan rajojaan ja vaikka sitä kuinka haluaisi sukulaisilleen hyvää, niin hyvyyskään ei kumpua pohjattomasta kaivosta.
Itselläni on motto lähiomaisiani kohtaan, että pystyn ammentamaan välittämistä heitä kohtaan sen verran kuin on minulle annettu. On vaikea nyhjäistä tyhjästä, mutta voi siis välittää sen minkä pystyy. Jos välittämistä ei riitä kahta vierailupäivää tai kahta tuntia pitempään se on vaan itsensä kanssa todettava, että näin on ja annettava ensisijaisesti anteeksi itselleen ettei parempaan pysty.
Lähiomaissa hankalaa on välillä se, että ollaan niin erilaisia. Siitä ei kuitenkaan kannata omaa itsetuntoaan menettää, vaan esim. harjoitella muuta elämää varten kuuntelemalla mitä se erilaisuus on. Itse ainakin seuraan mielenkiinnolla lähiomaisteni aivoituksia, koska kuka muukaan pystyisi olemaan niin avoin kuin perheenjäsen toiselle? Eihän perheenjäsenyys tarkoita pelkästään sitä, että vain kärsitään, vaan sillä kärsimisen tunteella on yleensä jotakin asiaakin sinulle itsellesi.
Itseni on tiedettävä omat sietorajani, eikä velvollisuus sukulaisuussuhteiden ylläpitoon voi mennä tämän edelle.
Olen huomannut että sietorajani perhevierailuilla on ajallisesti hyvin lyhyt, mutta tätä on syytä noudattaa, jos en halua enempää pahoittaa muiden mieltä pahalla olollani ja ahdistuksellani. Eihän ole perheeni vika että en kestä heitä, vaikka peripohjainen syy sieltä löytyisikin.
Ja se mitä tulee perheen avoimuuteen. Uskon että vanhemmiten voi avoin olla herkemmin enää omassa perheessään. Suhde omiin vanhempiin ja sisaruksiin etääntyy luontaisesti. Jokaisella on omat kiireet elämässään ja aikataulut mihin on sidottu. Tunne-ero ydinperheestä on vain luonnollinen prosessi kaikesta tästä.
Tuntuukin että koen syyllisyyttä asiasta, mikä on monessa perheessä aivan luonnollista. Nähdään välttämättömissä sukujuhlissa ja soitetaan kerran vuodessa, tähän on varmasti jokaisessa perheessä syynsä.
Ehkä omanikin ymmärtää tämän...