Oletteko huomanneet että aika paljon (liikaa) on sellaisia sinkkuja, jotka eivät kelpuuta ketään. Itse olen pitkien parisuhteiden nainen. Olen 28 vuotias ja takanani on yksi 8v suhde (päättyi sovussa, olemme ystäviä edelleenkin) ja nyt menossa uusi suhde jo kolmatta vuotta (ja häitä suunnitellaan.) Ystäväpiirissäni on sinkkuja joille on mahdotonta löytää sopivaa miestä. Oletteko te sinkut ajatelleet, että jos ette edes hieman löysennä kriteerejänne, jäätte yksin. Ei ole olemassa täydellistä ihmistä. Jokaisessa miehessä (ja myönnettäköön, myös meissä naisissa) on vikamme. Liian usein kuulen sinkkukavereiltni, että "oli muuten hyvä, mut hitto niitä sen rintakarvoja" tai "ihan kiva joo, mut emmä vois rakastuu siihen kun se on töissä raksalla"
Syvä huokaus!
Vai johtuuko tämä ääretön sinkkujen määrä rakastumisen pelosta? Itse olen hyvin helposti ihastuva, ja jos mies johon olen ihastunut, tuntee samoin, alkaa rakastuminen... Ei sen vaikeampaa. Olen vain kyllästynyt kuuntelemaan sinkkukavereideni valitusta siitä ettei hyviä miehiä enää olisi. Paskapuhetta. Miksi minä tunnen useita hyviä miehiä, jotka vaan eivät kelpaa. Okei, he eivät näytä Brad Pitt:iltä, eivätkä he osaa laulaa kuten Robbie Williams, mutta he ovat mukavia, hyväkäytöksisiä, itsenäisiä ja kivannäköisiä luotettavia ja reiluja suomalaisia miehiä.. Mikä on kun ei siis kelpaa?
Syvä huokaus!
Vai johtuuko tämä ääretön sinkkujen määrä rakastumisen pelosta? Itse olen hyvin helposti ihastuva, ja jos mies johon olen ihastunut, tuntee samoin, alkaa rakastuminen... Ei sen vaikeampaa. Olen vain kyllästynyt kuuntelemaan sinkkukavereideni valitusta siitä ettei hyviä miehiä enää olisi. Paskapuhetta. Miksi minä tunnen useita hyviä miehiä, jotka vaan eivät kelpaa. Okei, he eivät näytä Brad Pitt:iltä, eivätkä he osaa laulaa kuten Robbie Williams, mutta he ovat mukavia, hyväkäytöksisiä, itsenäisiä ja kivannäköisiä luotettavia ja reiluja suomalaisia miehiä.. Mikä on kun ei siis kelpaa?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Näin se on. Itse sinkkuilin vähän turhan pitkään liikojen odotusten kanssa. Jälkikäteen ajatellen olin ihan hirveän tinkimätön monen asian suhteen. Panee ajattelemaan kun kaunis, fiksu nainen hyppää syliin ravintolaillan jälkeen ja minä sanon "öö sori ei mua kiinnosta".
Tein asennemuutoksen ja niinsanotusti pistin itseni likoon, ja löysin itselleni juuri sellaisen naisen, mistä olen haaveillut. Ei olisi mennyt kyllä seulan läpi entisellä asenteella, näin elämäni paras juttu olisi mennyt hukkaan.
Sinä olet harvinaisuus. Siitä kyse.
Nykynaisia kiihottaa vain raha ja julkkikset. Tai renttu, sitten itketään kun se pettää ja antaa nyrkistä. Mutta ehkä se juuri kiihottaakin, mun se renttu mies kohtelee halventavasti. Naiset kun ovat pervoja.
...kilteinkin ja äidillisin nainen on pohjimmiltaan pervo.
Jos ihminen on niin helvetin tyhmä, että etsii kumppania "vain paras kelpaa" -asenteella, niin hän saa juuri sen mitä hän ansaitseekin, eli ei mitään.
Kuulun varmaan tähän ryhmään, jota kuvailit. Olen ollut suht kauan jo sinkkuna, mutta treffaillut ja tapaillut jne useita miehiä, jotka kaikki ovat jääneet taa minun aloitteestani. Ei sitä voi väkisin kenenkään kanssa olla, jos ei kiinnosta, vai pitäisikö?!?!
Ja entäs sitten ne jotka tapaavat "sen oikean" joka tahtoo olla niille hyvä lämmin ja hellä?
Ei kelpaa sekään kun "täs on pakko olla joku juttu takana" WHAT?!?
Mistä johtuu moinen että ollaan pitkään sinkkuna ja siitä kärsitään ja valitetaan kaikille kavereile eja käyttäydytään ku marttyyrit. Sitten kohdalle osuu aivan ihana tapaus, mutta sitten alkaakin tää kieltäminen, vainoharhaisuus ja kiistäminen.
"tosi epäilyttävän kiltti"
mitä ihmettä se tarkoittaa????
Alkaa vähitellen viuluttaan kun kokoajan haukutaan huijariksi ja valehtelijaksi, nirsoksi ja vaikka miksi kun oikeasti haluaisi olla vain toiselle hyvä ja oelttaa että toinenkin on. Ei näköjään...
Niin, mutta sitä saa mitä tilaa ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että sellainen joka on "omaa erinomaisuuttaan" sinkku, saa sitten sitä ollakin.
Mä etsin jotain vähän vähemmän vaativaa :-).
... kannanotto sinkkuuteen, mutten silti välttämättä allekirjoita sitä oikeaksi. Joskus on parempi etsiä pitkään eikä "pudottaa" kriteereitä ja mahdollisesti sitten elää onnettomassa ja huonosti toimivassa suhteessa.
Itse olen persoonaltani ja varsinkin ajatusmaailmaltani aika "omituinen" otus enkä löytänyt "sielun peiliäni", naista jonka kanssa olisin nimenomaan henikisesti viihtynyt. Seurustelin usean naisen kanssa, mutta huonoin tuloksin. Lopulta alensin vaatimuksiani tuon henkisen yhteensopivuuden suhteen ja aloin seurustella hyvin kauniin ja siron naisen kanssa, kihlauduin, avioiduinkin ja tulin isäksikin. Missään vaiheessa en tuntenut oloani hyväksi suhteessa ja lopulta se kaatuikin, erilaisuutemme kasvoi suureksi kuiluksi eikä kumpikaan ollut enää onnellinen.
Eron jälkeen tapailin naisia ihan puhtaasti fyysisissä merkeissä -tosin yksi vanha ystävättäreni toimi myös sielunystävänä- ja olin sitä mieltä, etten enää "pudota" vaatimuksiani henkisestä yhteensopivuudesta. Lopulta vastaani tulikin aivan sattumalta nainen, jonka kohdalla kaikki kolahti hienosti yhteen, niin henkinen kuin fyysinenkin puoli. Tykästyimme molemminpuolisesti heti ja suhde syveni koko ajan. Nyt olemme kihloissa, asumme yhdessä ja puoliskoni on raskaana, 14. viikko. Molemmat koemme olevamme juuri oikeassa suhteessa ja olemme onnellisia. Itsekin tiedän hänen olevan juuri se "oikea" minulle ja niin hänkin on omasta puolestaan ilmaissut.
Pointti on siinä, että kannattaa miettiä tarkoin sitä, että alentaako kriteereitään pelkästään parisuhteen vuoksi vai odottaako sittenkin pidempään ja katsoo tulisiko juuri se toivekumppani sittenkin vastaan. Riskinä on se, ettei koskaan löydä sitä oikeaa ja elää yksin tai satunnaisissa suhteissa, mutta palkinto voi olla hyvin toimiva ja onnellinen parisuhde.
Kokemukseni perusteella olisin mieluummin sinkku kuin pudottaisin kriteereitäni.
Joo, olet oikeassa. Tuo oma kannatusvastaus perustui siihen (niinkuin mielestäni tämä avauskin) että joskus kriteerit nousevat ihan mahdottomiksi. Mikään ei käytännössä kelpaa. Luovuttaa helposti, ääh ei tästä mitään voi tulla, ennen kun edes oppii tuntemaan.
Jos vähän tinkii kiinnostaa edes hiukan tutustua ennen tyrmäystä. Se vainu mikä taustalla elää on siellä kuitenkin, eikä automaattisesti hyväksy eka tarjokasta jos ei miellytä.
Taidan olla juuri tuollainen kuvailemasi hyvä mies, joka ei vaan tunnu kelpaavan. Olen mielestäni luotettava, reilu, itsenäinen, hyvin toimeentuleva ja kivannäköinen, varmaan jopa monen anopin toivevävy. Ilmeisesti minusta puuttuu vaan se renttupuoli joka vetoaa naisiin.
Ongelma kai on siinä että miehen pitää viedä täydellisesti jalat alta ennen kuin nainen suostuu seurusteluun. Miehenä ihmettelen aina kun olen vasta päässyt tutustumisen alkuun mielenkiintoisen naisen kanssa niin nainen on jo tehnyt päätelmänsä etten ole hänen tyyppiään. Ei auta vaikka treffeillä olisi ollut kuinka hauskaa yhdessä.
Luulenkin että suurin pariutumisen este ovat nirppanokkasinkku-naiset. Miehistä kuitenkin harva on sellainen joka saa naisilta jalat alta heti ekoilla treffeillä ja se on kuitenkin näiden naisten ehdoton vaatimus. Ystävyyden tai vain pikku ihastuksen myötä kypsyvälle rakkaudelle he eivät anna edes mahdollisuutta. Se on tätä nykyajan "heti mulle, kaikki tänne nyt" -asennetta, johon ihmiset kasvavat jo lapsista pitäen.
Valitettavasti yhä useampi nainen suhtautuu rakkauteen kuin huumeeseen. Rakkauden odotetaan olevan yhtä nopeasti ja tehokkaasti vaikuttavaa kuin heroiini. Jos miehellä ei ole ensitreffeillä tarjottavana tällaista rakkautta, niin miehessä on jotain vikaa.
Onko sillä oikeasti väliä mitä nämä nirppanokkasinkut sanovat? Voisiko olla että he ihan aidosti eivät välitä sellaisista miehistä jotka sinulle kelpaavat? Miksi kenenkään tarvitsee löysätä kriteereitään? Onko pariutuminen se ainoa asia mitä ihmisen on tavoiteltava?
" Liian usein kuulen sinkkukavereiltni, että "oli muuten hyvä, mut hitto niitä sen rintakarvoja" tai "ihan kiva joo, mut emmä vois rakastuu siihen kun se on töissä raksalla"
Olkaa rohkeita!
Tapasin mukavan naisen. Ei ehkä aivan tyyppiäni: liian lyhyt, vähän turhan pyöreä, ruma takki, tyhmä kampaus. Mutta ystävällinen, naurava, ihana tyyppi.
Uskalsin tutustua paremmin ja rakastuin!
Ja nyt niin pidän niistä pulleista reisistä, sotkuisesta tukasta, ja siitä että hän on lyhyt,pikkuinen)
(Takki pitäisi joskus panna vaihtoon, mutta ei sekään haitta kun tiedän kuinka ihana hän on ilman takkia ym..)
Semmoista se rakastuminen on, jos uskaltaa!
M
Periaatteessa minä en ole koskaan pitänyt isoista miehistä ja muutenkin odotin kumppanilta sopusuhtaista olemusta.
Löysin miehen, joka on lähes 30 cm itseäni pitempi ja isomahainen. Mutta kun hän on niin ihana! Ja meitä kiinnostavat samat asiat ja meillä on samanlaiset arvot ja... ja ... ja...
Tunnen itseni tosi onnekkaaksi.
Ai niin, en ole kylläkään kysynyt häneltä, minkä kokoisista naisista hän pitää mutta tuskinpa hän tällaista pikkukäppyrää suunnitteli kumppanikseen...
Onnea sinulle löydöstäsi. Minä olin aina pitänyt pitkistä naisista mutta kun se oikea kulta lopulta löytyi niin pituusero on juuri tuo 30cm.
Niin mukavan kokoinen sylissä pidettäväksi! Seisoessa pää ulottuu jonnekin navan yläpuolelle.
Meillä on niin kivaa yhdessä, kaikin tavoin.
Itse olen sinkku. Etsin tavallista (tavallinen olen itsekin) suomalaista vapaata miestä, jonka kanssa -ja nyt tulee se pointti- SYNKKAA.
Jos miehen kanssa ei synkkaa, niin väistämättä
-ainakin minulla- se merkitsee sitä, että mies ei saa ns. sukkiani pyörimään ja mahdolliset ihastumisen ja rakastumisen tunteet eivät herää. Mies olisi kuin hyvä kaveri.
Itse en ole helposti ihastuvaa sorttia (olen joskus ihmetellyt ystävääni joka ihastuu/rakastuu helposti), ja synkkaamisella on omalla kohdallani suuri merkitys. Kun tunnen, että mies ns. "tajuaa minut" ja on samalla aaltopituudella, pystyn avautumaan helpommin kuorestani.
Sillä onko mies tohtori vai raksalla töissä, ei ole minulle mitään merkitystä! Tärkeää on se, että synkkaa.
Valitettavasti en ole kohdannut elämäni aikana montaa sellaista miestä. Tiedän niitä vapaina vielä vaeltavan, ja uskon törmääväni sellaiseen =)
Vähempään en tyydy.
Joo pidä pintasi,ei nyt miestä vaan sen takia,että ois mies.Parempi kattoa kuin katua.
Ite kohta 19vuotta saman kanssa-vaihtelevalla menestyksellä,on ylä ja alamäet koettu...paha sanoa,mutta en ole varma kestääkö tämä hautaan asti kuitenkaan...
Voihan se olla niinkin että nämä "nirppanokat" viihtyvät oikein hyvin sinkkuna mutta etsivät silti miestä koska vain etsivä löytää :D
Jos ystäväsi valittavat tosissaan miehen puutetta niin sitten ymmärrän että ainainen valittaminen siitä ettei oikeaa miestä löydy ärsyttää.
Mutta jos he vain haluavat pitää hauskaa ja ehkä löytää sopivan miehen jos osuu kohdalle niin anna valitusten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Kiva kun viestini on aiheuttanut keskustelua. Totta kai on tärkeintä, että synkkaa. Useinkaan ei vaan nämä "nirppanokkasinkut" anna mahdollisuutta ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mielestäni synkkaamisen huomaa vasta muutaman tapaamisen jälkeen.
Kyselin samaa asiaa muutama viikko takaperin ketjussa "Mistä nainen saa korkeampaa tietoa?". Siinä useat naiset totesivat tietävänsä heti ensinäkemältä, voivatko kiinnostua miehestä vai eivätkö. Muistaakseni yksi naiskirjoittaja huomautti kiinnostuksen heränneen vasta myöhemmin.
Joka ärsyttää ensimäisellä kerralla, ärsyttää jatkossakin. Mielummin yksi kun välttävän kanssa. Parisuhde ei ole kaikille itseisarvo.
Kyllä se kolahtaa silloin heti, jos on kolahteekseen. Synkkaamisen huomaa heti. Mies voi olla kiva, mukava ja fiksu, mutta jos kemia puuttuu, se vain puuttuu. Toisen huijaamista se olisi jos antaisi toiveita sellaisesta minkä tietää mahdottomaksi. Jos pysyy alussa kylmänä on sitä taatusti myös jatkossa. Toista ei voi opetella rakastamaan, rakkaus ei ole tahdon asia. Tuskin sitä miestä kamalasti huvittaisi olla se jota tapaillaan vain kun sitä oikeaa ei ole kuvioihin vielä tullut. Kuka haluaa olla vain se toiseksi paras vaihtoehto, kompromissi yksinäisyyteen ?
Aika kauan etsi ja vihdoin kohtasin miehen, jonka kanssa vain natsasi ihan heti. Kaiken odottamisen arvoinen ja olen iloinen etten tyytynyt mieheen joka vain olisi ollut menettelevä.
Kuule,kerralla kolahtaa jos kolahtaa. Jos sinä ihastut joka toiseen, onneksi olkoon. Mutta ei se tarkoita, että muut ovat sitten nirppanokkia.
Jotain kemiaa pitää kyllä olla heti ekalla tapaamisella, ja siitä tietää kannattaako edes toista kertaa treffaillakaan. Kaikilla ei kai se juttu mene näin, mutta ilmeisesti aika monella kuitenkin.
Olet käsittänyt ilmeisesti sanani väärin. Ensiksikin minä en ole kertonut ihastuvani joka toiseen, koska asia ei näin ole. Asia joka minua harmittaa ja jonka vuoksi kirjoitin, on sellaiset sinkut, jotka tapaavat kiinnostavan ihmisen, joka tuntuu hyvältä tyypiltä, on mukavan oloinen ja näköinen ja sen kanssa tulee juttuunkin, mutta... silti ei kelpaa. En tarkoita, että pitäisi kelpuuttaa kuka vain, enkä ettei ulkonäöllä saisi olla väliä. Mutta on oikeasti olemassa sinkkuja, jotka ovat aivan liian kranttuja. Puhun ihmisistä, jotka pitävät itseään aivan liian kauniina, fiksuina ja kaikin tavoin ihanina. Puhun ihmisistä, jotka eivät luultavasti löydä vertaistaan yli-ihmistä, ennen kuin tajuavat ettei sellaista ole olemassakaan, koska he eivät itsekään ole sellaisia. Puhun ihmisistä, jotka eivät halua tuhlata aikaansa tutustumalla ihmiseen, jolla on väärä hiustyyli, väärän merkkisiä vaatteita tai ruma arpi nenässä. Kuten useat täällä ovat kirjoittaneet, ehkä heidän ei edes kuulu löytää kumppania. Haluaisin kuitenkin tietää, mikä on todellinen syy tällaiseen käyttäytymiseen. Jos kaikki onkin vain sitoutumispelkoa, vai mistä on kyse? En haluaisi millään uskoa, että keskuudessamme elää oikeasti näin pinnallisia ihmisiä.
Kysyit mikä on todellinen syy nirppanokka käyttäytymiselle.
Itse olen todella miettinyt tätä koska tunnun löytävän lähes jokaisesta miehestä jotain vikaa, jos ei mitään itsestään selvää vikaa niin ainakin "se jokin" puuttuu.
Pari ns. täydellistä miestäkin on ihme kyllä tullut vastaan, mutta sitten olen itse käyttäytynyt väärin tai omituisesti (tarkoituksella?) joten niistäkään ei ole tullut mitään.
Ennen luulin että kun löydän sen "oikean" kaikki onnistuu, mutta huomattuani sabotoivani myös nämä suhteen alut olen ns. sormi suussa asian suhteen.
Syytä tähän en varmuudella tiedä, mutta jossain määrin kyse on sitoutumisesta. Ei välttämättä sen pelosta vaan haluttomuudesta.
Parisuhteessa täytyy nähdä niin paljon vaivaa jotta se onnistuu ja muutaman yrityksen jälkeen olen todennut itseni sen suhteen laiskaksi.
Toivon että jossain vaiheessa vaikkapa biologia astuu peliin ja perheenperustamisenhalu saa minussa aikaan muutoksen, mutta sitä odotellessa olen yksin ja tyytyväinen olotilaani.
Jos tiedän heti, kiinnostaako vai ei, miksi minun pitäisi vedättää häntä ja kiusata itseäni useammilla treffeillä? Eikä sekään, että vain harva kolahtaa, tarkoita sitä, että olisi nirppanokka. Ihan tavallisia miehiä nekin ovat, joihin itse olen ihastunut, eivät mitään mr. Täydellisiä. Heissä vain on ollut sitä jotain. Jos taas ei kiinnosta, ei kiinnosta. Silloin kyllä huomaa toisen ison nenän tms. mutta ei tuollainen, hyvänen aika, ole mikään syy, jos muuten olisi kiinnostanut.
Naiset usein puhuvat, mitä toivovat mieheltä, mutta ei sitä loppujen lopuksi itse voi kontrolloida, keneen ihastuu, joten turha niitä puheia on niin vakavissaan ottaa. Ihme ettet itse tätä tiedä.
kertaan sanonut niin me ihmiset ollaan sen verran raadollisia että yritämme löytää viimeiseen asti sen kaikipuolin tyydyttävän kumppanin. Jos suhde kaatuu rintakarvoihin tai luomeen pepussa niin sitten aletaan liikkumaan ongelman puolella mutta jos ainoat vaatimukset ovat itseä miellyttävä ulkonäkö ja mukava luonne niin so what.
Minä en ole seurustellut elämäni aikana oikeastaan kertaakaan koska ainakin tähän asti flaksi on käynyt vain pääsääntöisesti suoraansanottuna niitten kaikista rumimpien ja lihavimpien naisten keskuudessa. Silloin harvoin kun mukaan baarista on sattunut sellainen nainen jonka ulkonäkökin miellyttäisi minua tunne ei enää aamulla ole koskaan ollut molemminpuolinen (eli muijan puolelta evvk). Mun mielestä on hurskastelua väittää että herttainen luonne pystyisi kompensoimaan täysin omaa silmää miellyttämättömän ulkonäön joten jatkellaan etsiskelyä ainakin vielä muutaman vuosi.
"Liian usein kuulen sinkkukavereiltni, että "oli muuten hyvä, mut hitto niitä sen rintakarvoja" tai "ihan kiva joo, mut emmä vois rakastuu siihen kun se on töissä raksalla"
Ei ole mitään tekemistä rakastumisen kanssa. Tuossa etsitään vain näyttelytavaraa, jolla voi leuhkia kavereille.
En ole vielä kertaakaan seurustellut täydellisen ihmisen kanssa ja en usko, että näin tulee tapahtumaankaan.
Se on vaan niin uskomattoman vaikeaa löytää sellaista ihmistä, joka täyttää edes minimikriteerit. Ei minulla enää tässä iässä riitä se, että nainen on vaikka vaan kaunis. Miksi tuhlata edes sitä vuotta tähän ihmiseen, kun se pikku sosiopaatti sieltä siinä vaiheessa jo paljastuu. Ei auta se kauneus enää siinä vaiheessa. Pelkästään nätit silmät voi jo aiheuttaa ihastumisen, mutta sekä on perusta seurustelulle? Sitä voi vuosia kituutella suhteessa pelkän tottumuksen takia ja kyllä musta ois kiva löytää se oikea vielä siinä vaiheessa, kun pystyy lapsia tekeen. Vielä paskempaa varmaan löytää se oikea siinä vaiheessa, kun seurustele niiden pelkkien silmien kanssa.
Minimivaatimuksia suhteelle:
Hän on söpö.
Minussakin löytyy ulkoisia piirteitä, jotka viehättävät häntä.
Saamme toisemme nauramaan.
Molemmat ovat uskollisia.
Käsitys oikeasta ja väärästä (kaikkea ei voi tehdä, vaikka sillä saisi itselle jotain).
Molemmat tajuaa, että parisuhteessa on kysymys kahdesta ihmisestä, eikä siitä, että se toinen on vaan täydentämässä mun onnea.
Hänellä on tavoitteita elämänsä suhteen ja minä mahdun silti kuvioon mukaan.
Suhde ei nain "ole", vaan sen eteen joutuu joskus uhrautumaan.
Voidaan keskustella myös fiksusti, eikä pelkästään meikeistä ja Tiikerin pokesta.
Jossain vaiheessa tulee riitaa jostain ja asiat pitää puhua läpi, eikä esim. lyödä turpaan. Huutaminen on ihan jees, koska silloin saa purettua itseään (kandee silti vähä miettiä mitä huutaa, koska nainen ei unohda koskaan).
Seksi toimii. Olosuhteista riippuen voi olla välillä hiljasta sen suhteen, mutta jos se joskus on ollu hyvää tai on edes mahdollisuuksia, niin se voi toimia uudelleenkin. Voin olla vaikka kuukausia ilman, jos tiedän siihen olevan jonkun syyn.
Ottaa muut ihmiset huomioon.
Pitää jossain määrin huolta itsestään.
Bonuspisteitä saa:
Hänellä ei ole isoja tatskoja.
Hänellä on isommat tissit ku mulla.
Osaa kirjoittaa yhdyssanat oikein.
Hänen perheensä on tältä planeetalta.
Tulee toimeen ilman iskää, sossua, työkkäriä tai minun lompsaani.
Noi minivaatimuksetkin voi tuntua jo aika tiukoilta, mutta mistä noista muka voi tinkiä? Kokemus sanoo, että aika monestakin jos on rakastunut, mutta jossain vaiheessa se kostautuu.
Osuit sitten naulan kantaan. En itsekään olisi paremmin voinut eritellä tinkimättömiä ominaisuuksia. No, tosin bonuspisteiden tissiosion jättäisin omalta kohdaltani pois.
Tiikerin pokesta ja sen ympärille rakentuvasta verkostosta voi silti saada hyvänkin sosioekonomisen keskustelun aikaan.
itsestäni.. Minulla on siis pitkä ihmissuhde takanani. Se päättyi kun huomasin, ettei suhteessamme ollut enää intohimoa. Olimme teini-ikäisiä kun aloimme seurustella. Poikaystäväni oli todella söpö. Oikea maitopoika. Vaalea ja vanttera. Hyvävartaloinen pitkään kestäneen urheiluharrastuksen vuoksi. Olin ylpeä hänestä, koska hän oli niin hyvännäköinen. Monet tytöt katselivat häntä ja olin todella otettu ystävieni kommenteista. Itseäni pidin silloin enemmänkin tavallisen näköisenä, kuin kauniina. En koskaan olisi uskonut saavani niin hyvännäköistä poikakaveriani. Me emme kuitenkaan sopineet toisillemme. Vertailin häntä pitkään muihin miehiin ja ajattelin etten löydä ikinä enää niin hyvännäköistä.
Sitten tutustuin todella hauskaan ja ihanaan ihmiseen. Netissä. Meilailin ja soittelin hänen kanssaan melkein puolen vuoden ajan, ennen kuin tapasimme. Emme koskaan olleet vaihtaneet kuvia. Hän sai minut todella ihastumaan itseensä jo ennen tapaamista. Ja kun tapasimme, rakastuin. Tajusin vasta hänet tavattuaan, ettei ulkonäöllä ole väliä. Kun rakastuu ihmiseen, hänen ulkonäkönsä muuttuu. Häntä ei näe kuvana, vaan ihmisenä jonka kanssa haluaa olla.
Jälkeenpäin tajusin, ettei ensimmäisessä suhteessani ollut sellaista rakkautta. Hävettää myöntää. Näin kuitenkin luulin. Luulin että rakkaus on sitä kun on ylpeä poikaystävän upeasta ulkonäöstä. Rakkaus jota silloin tunsin, oli enemmänkin ystävyyttä. Siksi se intohimokin kai loppui, kun viimein huomasin että haluan muutakin kuin sen kauniin kuoren.
Nyt minulla on minun maailmani ihanimmat kuoret, ihanimmalla sisuksella varustettuna. Ja muuten.. nyt pidän itseäni kauniimpana kuin koskaan, koska hän saa minut tuntemaan itseni maailman kauneimmaksi ja onnellisimmaksi naiseksi.
Noinhan minullekin kävi!
Tutustuimme ensin kirjoittelemalla, vähitellen hyvinkin henkilökohtaisella tavalla. Kun lopulta tapasimme niin olihan se hieman hämmentävää, eihän oikea ihminen vastaa koskaan pelkkää mielikuvaa. Mutta jatkoimme taas kirjoittamista, nyt jo tiesimme kenen kanssa olemme oikeasti tekemisissä. Ja taas tavattiin, oltiin jo kuin vanhat ystävät, meillä oli hauskaa yhdessä. Kolmas kerta päättyikin jo vuoteeseen...täysin luontevasti, kuin olisi ollut joku korkeammalta tullut ohjaus mukana. Ja olimme niin onnellisia että nauroimme molemmat rakastellessa.
Ja kaikki siitä huolimatta että emme jonkun mielestä ole ehkä oikeata tyyppiä toisillemme ulkonäöllisesti.
Koska rakastuneelle se oma rakkain on kuitenkin juuri sen näköinen kuin pitääkin.
Mulle ainakin viime aikaisten deittailukokemusten jälkeen on selvinnyt se, etten ala tinkimään sellaisesta tärkeästä jutskasta kuin ARVOMAAILMA. Treffailin kaikin puolin ookoota miestä muutaman kerran ja aloin jo ihastua ennen kuin selvisi että hänen junttikonservatiiviset elämänarvonsa eivät oikein osuneet yksiin omieni kanssa. Ja eihän sellaisesta asiasta voi tinkiä, kun ei matchaa niin ei. Samankaltaisia tapauksia löytyy tämän vuoden ajalta kaksi muutakin.
Ja luotaan työntävää on myös eräänlainen epävarmuus! Siis ujoushan on aivan älyttömän sööttiä mut sellainen mammanpoikamaisuus (kaatoi osaltaan edellisen pitkän suhteeni, kyllä, olen kyennyt myös seurustelemaan...),ARGH!
Niin ja kyllä sillä ulkoisellakin olemuksella on merkitystä, vaikken osaakaan selittää just tiettyä miestyyppiä mikä silmää miellyttää...olen ihastunut monenlaisiin ihmisiin, laihoihin ja lihaviin. (Kiiltävät kaljut ja massiiviset partaviritelmät on vähän nounou, mut eihän sitä koskaan tiedä)...
Pidän itseäni sen verran suuressa arvossa etten halua lähteä tuhlaamaan aikaani miehen kanssa joka ei vaan MIELLYTÄ. Miksi tyytyä johonkin vaan siksi että olisi joku, ei sovi ollenkaan periaatteisiini! Yksinkin pitää pärjätä ja osata elää täysillä. Uskon että Se Oikea (tai jotain sinnepäin) on vielä jossakin, ja vaikkei olisikaan niin so what, voi sitä maailmaa hahmottaa laajemminkin kuin kahden ihmisen kaavamaisiin yksikköihin jakautuneena. Älä ota sitä vakavasti ;)
"Oletteko te sinkut ajatelleet, että jos ette edes hieman löysennä kriteerejänne, jäätte yksin"
Tähän sanoisin vanhan ohjeen: Jos et saa parasta, niin älä ota ketään. Ja sitä olen noudattanut tähän asti, nämä riman laskemiset sen vuoksi että saa seuraa ovat väärin sitä kumppania kohtaan joka ei täytä "parhaan" kriteerejä, mutta jonka kans ollaan seurustelun vuoksi. Parempi on kaikkia kohtaan ettei ole sellaisen kumppanin kanssa jollaista ei oikeasti haluaisi, mutta pitääpähän olla jonkun kanssa. Itse en seurustele, koska en saa sitä naista jonka haluan, jota rakastan. Mitään korviketta en ala ottamaan, koska se on väärin molempia kohtaan, sekä itseä että tätä korvikekumppania. En kulje etsimässä parempaa naista, koska haluan juuri tämän yhden ja ainoan. Jos en saa häntä, niin sitten olen yksin ja that's it.