jonkun kuolemasta tai hautajaisista. Millainen tunne se oli?
Minä taisin olla jotain viisivuotias, kun naapurista kuoli vanha nainen. Hän asusteli yksinään pienessä mökissä ja oli oikein kiltti lapsille. Sieltä sai käydä omenia hakemassa ja hän antoi mehua juotavaksi meille muksuille.
Muistan ihmetelleeni, että eikö häntä nyt enää ole. En enää sitä muista, miten asian itselleni selitin, mutta omituinen olo siitä jäi, koska kukaan ei oikein kertonut mitään.
Minä taisin olla jotain viisivuotias, kun naapurista kuoli vanha nainen. Hän asusteli yksinään pienessä mökissä ja oli oikein kiltti lapsille. Sieltä sai käydä omenia hakemassa ja hän antoi mehua juotavaksi meille muksuille.
Muistan ihmetelleeni, että eikö häntä nyt enää ole. En enää sitä muista, miten asian itselleni selitin, mutta omituinen olo siitä jäi, koska kukaan ei oikein kertonut mitään.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"jonkun kuolemasta tai hautajaisista. Millainen tunne se oli? "
Ensimmäinen muistikuvani noista on isäni isotädin hautajaiset, jolloin taisin olla 4, korkeintaan 5-vuotias. Muistan että oli kylmä kuin siperiassa, varpaat oli ihan tunnottomat kun seistiin vanhan puukirkon hautausmaalla, ja käytiin sitä ennen kirkon sisällä arkun äärellä laskemassa seppele ja "hiljentymässä" isäni ja sisarusteni kanssa.
Sinänsä en tuntenut mitään erityistä, vaikka täti olikin ihan mukava, ja muistan yllättävän hyvin vieläkin kun silloin tällöin vierailtiin hänen luonaan (ennen kuolemaansa, doh). Tarjosi aina perinteisellä osaamisella tehtyjä karjalanpiirakoita ja munavoita. Maistoin siellä ensimmäisen suullisen kahviakin, enkä tykännyt. Hautajaisten jälkeen muistan kun kävimme hänen tyhjennetyllä asunnollaan, niin tuntui oudolta kun joku oli lähtenyt pysyvästi pois, eikä häntä enää ollut mahdollisuus tavata. Ei surua kuitenkaan.
En muista muidenkaan ihmisten tuntemuksia silloin, enkä siis sitäkään kuinka olisin muiden suruun reagoinut...ehkä normaalia kun oli vielä niin pieni, että harmitti vaan se tulipalopakkanen.
jotenkin päällimmäinen muistikuva on hämmennys. Lapsista ei taideta kovinkaan paljon välittää, vaikka niitä hautajaisiin raahataan. Kukaan ei selitä mitään.
Vaikka lapsethan niitä selityksiä juuri tarvitsisivat, mutta heidät sysätään syrjään aikuisten surun tieltä.
Muistikuvani on virheellinen, omaa kuvitelmaani tai kenties uni. Se on silti ensimmäinen muistikuvani kuolemasta. Pappani kuoli kun oli noin 5-vuotias. Muistan seisseeni yksin rauhallisena vailla tunnekuohuja mummolan eteisessä katsomassa ruumista, joka odotti siinä noutoa. Vasta aikuisena otin asian puheeksi vanhempieni kanssa ja sain kuulla, että pappani kuoli sairaalassa.
Hän sairasti kauan ja oli paljon sairaalassa, kävi välillä kotona, mutta sairaalaan hän kuoli.
Olin melko pieni silloin, mutta muistan hautajaisista vain sen, että piti itkeä. Minua ei yhtään itkettänyt, mutta yritin kyllä, koska muutkin nyyhkyttivät.
Huonosti on säilynyt muistikuvia... Kyseessä on varmaankin ollut isäni äidin eli mummun kuolema, mutta olen ollut silloin varsin nuori, eikä juttu ole juurikaan jäänyt mieleen.
Siitä seuraavan kerran muistan vähän paremmin: äitini isä kuoli pari vuotta myöhemmin, ja silloin muistan käsitelleeni asiaa ensimmäisen kerran. Silloin myös rukoilin että ukilla olisi taivaassa hyvät oltavat, kun oli sanottu että niin pitää tehdä. Se on itseasiassa ainoa kerta elämässäni kun olen rukoillut, ja minusta se tuntui todella omituiselta asialta. Minun piti niin kuin olettaa että jos minä sanon jotain hiljaa mielessäni, niin joku sitten kuulisi sen. Minusta se oli aivan käsittämätöntä silloin, ja sitä se on vieläkin. Sitten minusta tuntui myös että minun pitäisi itkeä, siis että se kuului asiaan että itkettiin, mutta kun ei itkettänytkään, sekin oli omituista. En muista, että asioita olisi kovin syvällisesti perheen kesken silloin pohdittu. Kukin tavallaan vaan vetäytyi omille tahoilleen, eikä siitä hirveästi puhuttu.
jotain 3-vuotias, ollessani ensimmäisissä hautajaisissa. Hautaan pistettiin eräs täti, joka kävi mummolani lähiympäristössä kuppaamassa. Muistan hämärästi kerran, kun hän kävi mummolassani jotain kuppaamassa, ja katsoin siinä vieressä.
Hautajaisista minulla ei ole muuta muistikuvaa, kuin se, että porukat seisoivat haudalla tummissa vaatteissa, ja että minusta se taisi olla hivenen pitkästyttävää. Taisin siinä vähän vipeltää ympäriinsä, ja äitini koetti toppuutella. En tiedä tajusinko edes mitä kyseisessä tilaisuudessa tehtiin, mutta ei minusta pahalta tainnut tuntua.
Ei minulla ole muistikuvaa siitä, että miltä minusta tuntui, kun sain kuulla hänen kuolleen, tai kuinka minulle ylipäätään selvennettiin mikä on homman nimi. Mutta eipä sitä varmaan tuon ikäisenä lopulta kumminkaan olisi ymmärtänytkään. Enkä minä sitä ikinä sen kummemmin ajatellut. Muistan vaan, että kerran oli eräs "Kuppa-Iita", jonka minäkin olin tavannut ja ollut hänen hautajaisissaankin.
Nyt se kylläkin tuntuu oudolta ajatella, että olin silloin samanlainen natiainen, kuin siskonpoikani nyt, ja tämä täti näki minut samanlaisena pikkupoikana, kuin minä siskoni pojan. Hänen elämänsä viime hetket jäivät mieleeni elämään yhtenä varhaisimpina muistikuvinani.
Muistan kun isoäitini äiti kuoli, kun olin ehkä 4 vuotias. En itse ihmisestä muista juurikaan mitään, hämärästi kasvot ja sen että hän oli varsin mukava tapaus. Asui kokemäellä vanhassa keltaisessa talossa, jonka pihalla oli ainakin miljoona omenapuuta.
Eräs tätini oli silloin raskaana, ja olinkin kuulemma meinannut että isoisoäitini kuoli, jotta maailmassa olisi tilaa sille tätini vielä syntymättömälle lapselle.
Sinunkin ajatuksesi pyörivät usein kuolemassa? Työksesi vastustat uskoa, mutta et oikeastaan pääse eteenpäin!
Olin ebsimäisen kerran isäni äisin hautajaisissa. Paikkakunnallamme on on yleinen käytäntö, että arkku on auki hautajaisissa ennen siunaamista. Yleensä ainakin läheisimmät ja omaiset käyvät vielä hetken avonaisen arkun äärellä. Ymmärtääkseni mummoni oli uskovainen ja tilaisuus ei ainakaan mitenkään ole ahdistanut jälkeenpäin! Olin tuolloin 19-vuotias.
varsinkin kidutuskuolemaa. Kysyin vaan ihmisten ensimmäisiä muistikuvia ja mietteitä siitä, millaisia olivat tunnelmat.
En minä työkseni vastusta uskontoa. Millainen sellainen ammatti mahtaisi olla. Keksitkö ammattinimikettä ja palkanmaksajaa?
Koko ajan istut netin äärellä, selailet kaikki mahdoilliset linkit ja sivut, jotka viittaavaat vähänkin uskontoon! Mitä sitten työksesi ja ammatiksesi ehtinet sen lomassa tekemään? Ehdotan sinulle titteliä tyhjäntoimittaja" Palkan maksajaa en kyllä osane ehdottamaan. Eikös ateisteissa ole yhtään niin varakasta, että maksaisi sinulle hieman liksaa työteliäisyydestäsi, ettei ihan veroeuroin tarvitsisi repliikkejä naputella!
kössiä kuin hai laivaa. Älykkyysosamääräkin tuntuu olevan kalan tasolla:)
Mun naapurinpojan isä jäi kuorma-autolla junan alle parin sadan metrin päässä kodistani. Oli aika ahdistavaa katsella, kun miehet pitivät kiinni naapurin poikaa, ettei tämä päässyt onnettomuuspaikalle. Olin silloin kai 3,5 vuotias.
Muistan ensiksi mummini hautajaiset johon osallistuin. Olin tuolloin jo yli 20 vuotias ja "kovis" jota eivät "maailman tuulet" heilautelleet.
Huomasin hautajaisissa kuitenkin oman epävarmuuteni siitä, tapaammeko enää koskaan ja itkin(omien periaatteiteni vastaisesti)kuitenkin enemmän kuin kuin kaikki läsnäolijat yhteensä"Sua kohti Herrani"-laulun aikana (itkin myös sitä että mummi oli minulle niin rakas ja en sitä koskaan hänelle tohtinut sanoa).
Toisin kävi n.10v.myöhemmin jolloin hyvästelin mieheni mummin.
Hänen kuolinvuoteellansa sain rukoilla puolestansa ja hän otti Jeesuksen elämäänsä,kuten itsekin aiemmin olin tehnyt.
Eipä ollut suuresta surusta tietoakaan jälleennäkemisen toivossa(myös oman mummini)Vain ikävä jäi....