Hei!
Olen kirjoittanut tänne aiemminkin, sillä tämä on ainoa paikka jossa voin kertoa miltä minusta tuntuu.
Olen nyt 3. kuulla raskaana ja mieltä vain ahdistaa ja masentaa. Kun kuulin eka raskaudesta, olin syöksyä aborttiklinikalle. Pienen mietinnän jälkeen päätin kuitenkin pitää lapsen, sillä miehenikin haluaa tätä tosissaan.
En ole kuitenkaan tästäkään päätöksestä "onnesta soikeana". Ahdistaa itsekkäät ajatukseni (raskauden tuomat muutokset kehossani sekä äitiyden tuoma suuri vastuu, vapauden menetys ja muu??!)
Apua saamme kyllä sukulaisilta ja ystäviltä. Kaikki muut ovat tästä enemmän tohkeissaan kuin minä itse, mutta en osaa kertoa tästä kenellekään. Toisaalta haluaisin äitiyspsykologille tms, mutta en halua tunnustaa olevani näin huonossa jamassa.
Toisinaan tsemppaan ja suorastaan villiinnyn puhumaan vauva-asioista (olen etsinyt kosolti tietoa & neuvoja netistä ym).. Mutta kun olen yksin kotona, haluaisin vain kääriytyä peiton alle ja itkeä.
Olen ollut ennenkin alakuloon taipuvainen ihminen, ja ei-toivottu raskaus vain pahentaa oloani. Hirvittää sanoa, mutta kadun välillä sitä että jätin abortoimatta :(.
Ultrassa käydessäni näin pienen elävän sikiön ruudulla, ja se ihmeellinen kuva suorastaan paloi silmien verkkokalvoilleni. Se oli jotain sanoinkuvailemattoman kaunista. Haluaisin niin kovasti olla onnellinen. Mikä avuksi?? :
Painajaismainen olotila
19
1727
Vastaukset
- nyt eri tavalla
kuin aiemmin! Et ole epäonnistunut! Puhu neuvolalääkärille asiasta. Olotilasi vaikuttaa vauvaan, joten kannattaa hakea apua! Ja itsesikin takia! Et ole huono, kuka tahansa voi masentua!
- mammainen
On kuin olisin omaa kirjoitustani lukenut. Ihan sanasta sanaan olotilani on sama. Ainut vain että raskaus on suunniteltu ja ei mietitty aborttia... loppu olikin juuri sama tarina mitä sinulla. En minäkään tiedä ollenkaan mitä ajatella ja miettiä ja saatika tehdä. Näivetyn vaan kotiin jos en itseäni potki eteenpäin..masentaa eikä ole kelle puhua näistä tuntemuksista. Olen 7kk raskaana ja olo on vain pahentunut...vaikka kovasti lasta odotetaan ja yritetty. Mieheni ei osaa kuunnella eikä puhua, hän huomaa kiukkuisuuteni ja alakuloisuuteni mutta ei tee asialle mitään..kaipaisin vaan syliä ja olkapäätä. Luulen että kyllä pärjään vauvan kans mutta kuka hoitaa sitten minua...kun olen niin yksinäinen
- Minä vain
Täällä kanssa samanlaisia tunteita, vaikka meilläkin on siis suunniteltu ja kovasti haluttu raskaus. Mulla pyörii vaan päässä, että miten pärjätään sitten vauvan kanssa, miten sen kaiken jaksaa, kun nytkin jo on mulla varsinkin vähän nukkumisvaikeuksia (toki ne voi olla hormonaalisia, ja päivällä en tunne itseäni mitenkään kovin väsyneeksi). Mulla on nyt juuri auttanut se, että oon voinu puhua parin todella hyvän ystävän ja oman äitini kanssa. Neuvolassa en ole vielä ainakaan sanonu mitään. Ja sitten oon yrittäny keksiä kaikkee ylimäärästä tekemistä, että en jäis yksin tekemättä mitään. Oon siis työttömänä kotona ja aika käy välillä aika yksiäiseksi, koska nuo ajatukset tulee juuri silloin kun oon kotona yksin :( Yritetään me tukea toisiamme, jos sitä tukea ei muualta (?) ole saatavilla. Jaksamisia teille.
- mammainen
Minä vain kirjoitti:
Täällä kanssa samanlaisia tunteita, vaikka meilläkin on siis suunniteltu ja kovasti haluttu raskaus. Mulla pyörii vaan päässä, että miten pärjätään sitten vauvan kanssa, miten sen kaiken jaksaa, kun nytkin jo on mulla varsinkin vähän nukkumisvaikeuksia (toki ne voi olla hormonaalisia, ja päivällä en tunne itseäni mitenkään kovin väsyneeksi). Mulla on nyt juuri auttanut se, että oon voinu puhua parin todella hyvän ystävän ja oman äitini kanssa. Neuvolassa en ole vielä ainakaan sanonu mitään. Ja sitten oon yrittäny keksiä kaikkee ylimäärästä tekemistä, että en jäis yksin tekemättä mitään. Oon siis työttömänä kotona ja aika käy välillä aika yksiäiseksi, koska nuo ajatukset tulee juuri silloin kun oon kotona yksin :( Yritetään me tukea toisiamme, jos sitä tukea ei muualta (?) ole saatavilla. Jaksamisia teille.
kuulla että en ole yksin tämmöisten asioiden ja ajatusten kans. Tilannettani vaikeuttaa vielä kaksi kissaani joita ei mieheni hyväksyisi lapsen elämään..ja minulle ne ovat osa perhettä automaattisesti. Miten ihmeessä jaksan sen helvetin läpi minkä mieheni järjestää kun ei kissoja aijo päästää vauvan lähelle...ja mä en niistä luovu ikäkuuna päivänä. Lapsi kyllä totutetaan eläimiin kun ne ovat minulle henkireikä tässä elämässä...tietty jos on allerginen niin eriasia...mutta esim jos joskus lapsi hännästä vetäisee ja kissa siitä varottaa sähisemällä ja jopa raapaisemalla niin se ei mielestäni ole paha asia. Mieheni mielestä kissa on hullu ja sekopää. Taas tietenki eriasia jos kissa uhkaa lasta ja hyökkäilee..jota en usko tapahtuvan meillä. Miten edetä tässä asiassa...miten saafa epätoivo muuttumaan iloksi ja taas rauha omaan pollaan. Mitä minä teen?
- viime kesänä
Tuli ihan oma alkuraskaus mieleen sun jutusta! Mulla meni ajatukset niin pahasti solmuun, että aloitin masennuslääkityksen joka auttoi. Ja keskustelemassa kävin myös viikoittain. Luulin silloin että oon ainut joka näin aattelee ja oli kamala syyllisyys jne... olkispa sillon ollut tämä ketju! Toivoin vaan välillä että menis kesken jne... Nyt mulla on kohta 3kk ihana vauva ja tuntuu hullulle nuo ajatukset mitä oli! Mutta ne oli silloin todellisuutta. Kuuluu varmaan ainakin mulla tähän prosessiin mitä on äidiksi kasvaminen. Ei se onnistu kaikilla ilman kipuiluja ja muuta. Valtava elämänmuutos. Vauva arki on raskasta mutta ihanaa. Ja syntymän hetkellä kun saat lapsen syliisi niin tunne on jotain jota ei osaa ees kuvailla.
- ...
No aivan sama homma täällä. Olen kanssa kolmannella kuulla. Ja ajatukset ihan sekaisin. Välillä olen niin hullun onnellinen tulevaisuudesta ja lapsensaannista, mutta sitten.... Esim. nyt en pystynytkään nukkumaan, koska AHDISTAA niin paljon tämä tilanne. Tekis mieli mennä heti abortoimaan, tulee tunne, että en mä kykene tähän. Vapauden menetys on kaikista hirvein pelko. Rakastan kuitenkin vapautta ja oikeastaan joskus toivoisin olevani sinkku .... enkä tosiaan mikään äiti. Pelottaa, että tuleeko sitten katkeraksi lapselle ja miehelle, kun TÄÄ EI OLLUTKAAN SITÄ, MITÄ HALUSIN ym ym.... Mullakin sama kun aloittajalla, mis on aivan innoissaaan ja mua se lähinnä vituttaa nyt, koska se on mua kuitenkin kuus vuotta vanhempi, eikä tajua mun pelkoa nuoruuden keskenjäämisestä. Eihän elämän näin äkkiä pitänyt mennä tällaiseksi, mutta se vain kävi... En tajua, miksen kuitenkaan ole tehnyt aborttia, vaikka vanhemmat ja sukulaiset siihen painostavatkin ja välillä haluan sitä puolitosissaan jopa itse. Mutta ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön... Mulla oli vauvakuume ja on oikeestaan edelleen. Elämässä vain on niin miljoona asiaa, jotka pitäis kokea ja saada. Jos valitsen vapauden, niin sitten itken yksinäisyyttä, kun vastoinkäymiset tulee. Jos taas mulla on lapsi, olen siinä toteuttanut yhden unelmani ja eikun toteuttamaan lisää, ei kai lapsi sitä kokonaan estä..!!!!!!!! Mutta pelottaa omat tunteet. Kun tulee yhtäkkiä joku kohtaus , että nyt aborttiin, tästä ei tuu mitään, mä en halua tätä, miks mä päädyin tähän tilanteeseen ym... pelottaa että entä jos vaikka tulee joku parisuhdekriisi tän kaiken päälle. Tai että ylipäätään vituttaa se tuleva elämäntilanne, kun siitä itsensä löytää. On sidottu mieheen, lapseen.... on SITOUTUNUT. Vaikka munhan nimenomaan EI pitänyt elää niin. Kyllä ahdistaa ja paljon!!!!!! En osaa iloita täysillä, eikä sikiökään herätä mussa paljon mitään tunteita ... kun siihenhän pitäis muodostua joku suhde. Paskat. Ei tunnu miltään. Varmaan ihan vieras koko kaveri vielä sinäkin päivänä, kun syntyy?=DD :( MIKSI?????
- zzz...zzz...zzz
helppoa täälläkään. Ei voi puhua kenellekkään, kaikilla muilla tuntuu olevan onnellinen odotus, ja kaikki ovat niin "mammoja". En edes muista millon olisin ollut niin että olisin onnellinen, itken nykyisin monta kertaa viikossa, mutta päälle päin pitää näyttää iloista naamaa. Enhän minä ikinä edes lapsia ole halunnut, mutta kun näin kävi, päätin pitää sen. Se ei tunnu todelliselta, lapsi. Miten minä selviän, miksi päätin pitää sen, pelkään että en pidä lapsesta sittenkään kun se syntyy. Lapsen saaminen pitäsi olla iloinen ja onnellinen asia, minusta se tuntuu tällä hetkellä rangaistukselta, ja kun sanon näin, tiedän että joudun kärsimään, paha saa aina palkkansa, eihän näin saa sanoa, eikä edes ajatella. Muutenkin menee huonosti, mieheni meni nukkumaan ja toivotti "hyvän yön toivotuksena", painu vittuun lehmä. Miten mä jaksan.. Tuntuu että haluaisin kuolla. Kuitenkin, kuitenkin mä elän uskossa ja toivossa että lapsesta tulee minulle rakas, enkä varmaan antaisi häntä sitten pois mistään hinnasta, mutta tätä tämä on ollut koko odotusajan ja pelkään että pahemmaksi muuttuu odotuksen edetessä pitemmälle.
- kuuloista
että joudut pohtimaan tuollaisia asioita noin ihanassa tilanteessa. Sinua varmaan lähinnä pelottaa vauvan tuoma vastuu.
Sinun kannattaa ottaa asia rohkeasti puheeksi neuvolassa ja vaikka pyytää sitä kautta psykologille aika, voihan olla että koet jotakin oman elämäsi huonoa hetkeä kun ajattelet tulevaa lastasi.
Itselläni on 3 kk vanha vauva. Kun tulin raskaaksi, oli kaikkien lähimmäisteni kommentti "ihanko totta, ei olisi sinusta uskonut, minä ajattelin ettet ikinä tee lapsia". Kommentti lähinnä siksi etten ole koskaan ollut mikään älylapsirakas tai muutoinkaan hihkunut vauvojen perään.
Kuitenkin halusin vauvaa sisimmissäni ja olinkin onnellinen kun sellaisen sain. Nyt tunne on niin vahva että voisin tehdä vaikka minkälaisen teon vauvani puolesta.
Kyllä se äitiystunne tulee sieltä jostain jossain vaiheessa. Mä luulen kuitenkin että sulle olisi paras jos vain raaskit satsata 160 euroa ja menet yksityisklinikalle noin raskauden puolivälissä 4D-ultraan. Itse kävin Cacciatorella ja etenkin miehelleni käynti oli uskomaton elämys. Hän siinä vaiheessa vasta oikeasti tajusi mikä on tulossa ja hänen "isyysvaistot" heräsivät kun näimme lapsemme kasvot jne.
Mutta älä jätä asiaa vain omien korviesi väliin hautumaan, puhu asiasta. Se helpottaa ymmärtämään tunteitasi ja herättää äitiyttäsi. - tarinani
Odota toista lastamme ja viikkoja on pian kasassa 11.Tämä alkuvaihe on sujunut paaaljooon paremmin kuin esikoisen kohdalla. Kärsin silloin suunnattomasta ahdistuksesta joka vei yöuneni ja henkikin välillä salpaantui. Tajusin onneksi itse ettei tämä näin voi jatkua enää, soitin psykologille joka oli lapsiperheille suunnattu. Kerroin siellä kaikki mikä minua ahdisti(rakkaiden koiriemme mahdollinen menetys, vastuu ja ehkä kyllä se vapauden kaipuukin), tämä psykologi tarjosi minulle viikottaista juttu seuraa ja hän oli ainut kenelle pystyin asiat purkamaan niinkuin ne olivatkin. Hän lohdutti minua että kyllä asiat etenevät omalla painollaan ja tämä kuuluu siihen äitiyteen kasvamiseen, huolehtimista. Viimeinen juttelu tuokiomme oli noin viikko ennen lapsemme syntymää ja psykologi sanoi että saa koska tahansa soittaa jos vielä tarvitsen kuuntelijaa. No en ole käynyt sen kerran jälkeen ja minulle niiiin suunnattoman rakkaat koirulinit asuvat edelleen meillä, ja niistä en luovukaan!:) Tässä toisessa raskaudessa en enää ole murheissani vaikka mielialat heittävät kuperkeikkaa! Hyvää kesää kaikille vauva-masuille!
- puserossa
Itse odotan toista lastani, nyt rv 10 menossa, ja ensimmäiseni on nyt 8kk vanha. Täälläkin päässä on mieli aika myllerryksissä, ja tuntuu välillä etten haluaisi tätä lasta. Ensimmäistäni odottaessa olin kovin masentunut, ja lisäksi sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lopulta kun aurinko alkoi paistaa tännekin päin, ja aloin nauttia lapseni hoidosta, tulin uudelleen raskaaksi ja nyt päivät tuntuu pelkältä suorittamiselta. Kaveripiirissäni on nyt useita
odottavia, mutta tuntuu etten edes tällä hetkellä haluakaan heitä tavata ja hehkuttaa sitä raskausonnea. Yöt murehdin että jos alkaakin taas sama h..vetti kuin esikoiseni synnytyksen jälkeen, ja kuinka pärjään kahden kanssa..ym.. Tiedän kyllä että niitä hormoneita syyllistetään aika paljon, ja että myös ne negatiiviset tuntemukset on normaaleja. Mutta tämä ei vaan tunnu enää normaalilta. En usko pystyväni puhumaan tästä "neuvolatätille". Mies auttaa kyllä nyt lapsen hoidossa ja kodin hoidossa sen minkä ehtii. mutta tekee kuitenkin pitkiä päiviä töissä. Meillä ei oikeastaan parisuhdetta pahemmin nyt hoidetakaan. Illalla kun mies tulee töistä, laitankin jo pojan nukkumaan, teen äkkiä tarpeelliset kotihommat ja itse väsähdän jo siinä vaiheessa.. Ja tavallaan nyt syyllinen olo tulee siitäkin ettei osaa nyt olla onnellinen vaikka tavallaan pitäisi ollakin.. että jaa ah.. - *Annabelle*
puserossa kirjoitti:
Itse odotan toista lastani, nyt rv 10 menossa, ja ensimmäiseni on nyt 8kk vanha. Täälläkin päässä on mieli aika myllerryksissä, ja tuntuu välillä etten haluaisi tätä lasta. Ensimmäistäni odottaessa olin kovin masentunut, ja lisäksi sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lopulta kun aurinko alkoi paistaa tännekin päin, ja aloin nauttia lapseni hoidosta, tulin uudelleen raskaaksi ja nyt päivät tuntuu pelkältä suorittamiselta. Kaveripiirissäni on nyt useita
odottavia, mutta tuntuu etten edes tällä hetkellä haluakaan heitä tavata ja hehkuttaa sitä raskausonnea. Yöt murehdin että jos alkaakin taas sama h..vetti kuin esikoiseni synnytyksen jälkeen, ja kuinka pärjään kahden kanssa..ym.. Tiedän kyllä että niitä hormoneita syyllistetään aika paljon, ja että myös ne negatiiviset tuntemukset on normaaleja. Mutta tämä ei vaan tunnu enää normaalilta. En usko pystyväni puhumaan tästä "neuvolatätille". Mies auttaa kyllä nyt lapsen hoidossa ja kodin hoidossa sen minkä ehtii. mutta tekee kuitenkin pitkiä päiviä töissä. Meillä ei oikeastaan parisuhdetta pahemmin nyt hoidetakaan. Illalla kun mies tulee töistä, laitankin jo pojan nukkumaan, teen äkkiä tarpeelliset kotihommat ja itse väsähdän jo siinä vaiheessa.. Ja tavallaan nyt syyllinen olo tulee siitäkin ettei osaa nyt olla onnellinen vaikka tavallaan pitäisi ollakin.. että jaa ah..MIksi kaikki valittaa siitä ettei tunne onnea eikä jaksa tuulettaa riemua.Kuka on sanonut että se olisi aina onnea ja riemua.Itselläni oli eka lapsi adhd ylivilkas ja toinen kun syntyi ( eka silloin 2 v)mieheni putosi katolta ja oli jalka ja molemmat kädet paketissa ja mä hoidin senkin kotona,Kiittelin vaan kun se oli siinä pitämässä vahtia pienemmälle kun isompi keksi kaikkee kivaa sille pienelle.Kun minä tein kotihommia.pesin mieheni takapuolenkin kun ei pystynyt itse.Kyllä m pelkäsin ja olin väsynyt ja taisin sitä joskus miettiä että mitähän pahaa sitä' on tullut tehtyä kun tämmöistä tuli.Mutta siitä vaan selvittiin.Itku ja nauru kuuluu elämään.Mutta että aikuiset viittii valittaa kuin pikkukakarat.Onni on sitä että tiskit on tiskattu ja lapset nukkuu vatsa täynnä.Itse pääsee ylelliseen kuumaan suihkuun..onni on elämän pieniä murusia joista koostuu iso muistojen kakkupala.joilla herkutellaan vielä vuosien päästä.Ei sitä tehdä rahalla.Eikä sitä kaupasta saa ostamalla.pidä kiinni siitä mitä sulle on annettu.
JOS haluat oll ayksin niin ota etäisyyttä ihmisiin ja nauti yksinäisyydestäsi.Sano että kaipaat hiljaisuutta-äläkä suotta loukkaa ihmisiä jotka hyvää tarkoittaen tulee
luoksesi.Anna niitten hekutella.Ne elää sillä ja saatta jopa tuntea samoin kuin sinä.mulla oli eka laspen jälkeen masennusta mutta toisen jälkeen hormoonimuutokset ei olleet enää yhtä voimakkaita.Asia oli jo tutumpi enkä pelännyt enää niin paljoa.Puhu jollekin miltä susta tuntuu.Ole armollisempi itsellesi-.Et sä ole huono äiti vaikka tunnet ikäviä tunteita.Kahden kanssa on helpompaa kun niistä on seuraa toisilleen.Voimia sulle.
- Kuin olis omaa tekstiään
lukenut!
Mulla on viikkoja vasta 11, eli aborttiin olisi vielä mahdollisuus ja olenkin 90% varma että tänään neuvolassa pyydän sinne lähetteen.. se 10% minussa sitten haluaisikin tämän vauvan, varsinkin kun mieheni on onnesta soikeana, että ihanaa kulta musta tulee isä ja kyllä me saadaan asiat sujumaan. No mitäs jos mä en halua saada "asioita sujumaan", mä haluan tän pahan olon ja ahdistuksen pois, oman iloisen mieleni ja elämäni takaisin! Ja ei, tämäkään vauva ei ollut vahinko :(- alkup. kirjoittaja
Moro taas!
Olen nyt melkein 6. kuulla, ja vieläkin ahdistaa. Me käytiin jopa siinä paljon kehutussa 4D:ssä, kyllähän se jänskätti, mutta loppujen lopuks ei herättänyt oikein mitään tunteita. Alkoi vain vituttaa kun sain tietää sukupuolen, ja todeta että SE ON OIKEASTI SIELLÄ. Nippu valokuvia ja dvd:n täydeltä videoklippejä tarttui mukaan, mutta en ole niitä juuri katsellut. En tunne oikein yhteyttä lapseen.
Isä on edelleen innoissaan, ja niin on kaikki muutkin. Kaikki on tästä niiiin onnellisia, niin tohkeissaan... Silittävät mun masua ja sanoo että "eikö ookki IHANAA???".
Joskus vastaan että "enpäs nyt tiedä", niin menee ärsyttävät ihailijat hämilleen.
Pelottaa moni asia: mulla oli muita "unelmia" ja suunnitelmia, joita en nyt ainakaan voi toteuttaa. Olisin ehkä halunnut vielä opiskelemaan, mutta ei me yhden ihmisen palkalla voida elää. Olisin lähtenyt vuodeksi Arabiemiraatteihin töihin villinä ja vapaana, no en voi enää! Olisin laittanut mieheni kanssa oman talon ja elää vielä jonkin aikaa vain meille kahdelle. Olisin halunnut häät ilman lasta. Jos ja jos ja jos.
Vaikea hyväksyä tämä tilanne, vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi. Olen alkanut ajatella, että elämä on oppia täynnä, ja vain ajan myötä asiat voi nähdä oikeassa valossa... Ehkä joskus vielä nauran tälle ahdistukselleni??
Pelkään myös taloudellista ahdinkoa, jos haluamme ne häät, ja paremman auton ja oman asunnon....
Ja sitä VAsTUUTA. En voi enää elää itsekkäästi. Vaan minun on lainkin puitteissa taattava lapseni hyvinvointi kaikin puolin, ja vielä risat päälle! Mulla on tätä ennen ollut hoidettavanani kilpikonna ja pieni akvaario!
Entä jos lapseni syliin saadessa en hihkukaan riemusta, vaan masennun entistä pahemmin? En voi kuitenkaan jättää miestäni yksin lapsen kanssa... pakko vain kärsiä ja hoitaa oma osuuteni, eihän mun toiveet ole ennenkään tässä maailmassa toteutuneet... - jos liukastut
alkup. kirjoittaja kirjoitti:
Moro taas!
Olen nyt melkein 6. kuulla, ja vieläkin ahdistaa. Me käytiin jopa siinä paljon kehutussa 4D:ssä, kyllähän se jänskätti, mutta loppujen lopuks ei herättänyt oikein mitään tunteita. Alkoi vain vituttaa kun sain tietää sukupuolen, ja todeta että SE ON OIKEASTI SIELLÄ. Nippu valokuvia ja dvd:n täydeltä videoklippejä tarttui mukaan, mutta en ole niitä juuri katsellut. En tunne oikein yhteyttä lapseen.
Isä on edelleen innoissaan, ja niin on kaikki muutkin. Kaikki on tästä niiiin onnellisia, niin tohkeissaan... Silittävät mun masua ja sanoo että "eikö ookki IHANAA???".
Joskus vastaan että "enpäs nyt tiedä", niin menee ärsyttävät ihailijat hämilleen.
Pelottaa moni asia: mulla oli muita "unelmia" ja suunnitelmia, joita en nyt ainakaan voi toteuttaa. Olisin ehkä halunnut vielä opiskelemaan, mutta ei me yhden ihmisen palkalla voida elää. Olisin lähtenyt vuodeksi Arabiemiraatteihin töihin villinä ja vapaana, no en voi enää! Olisin laittanut mieheni kanssa oman talon ja elää vielä jonkin aikaa vain meille kahdelle. Olisin halunnut häät ilman lasta. Jos ja jos ja jos.
Vaikea hyväksyä tämä tilanne, vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi. Olen alkanut ajatella, että elämä on oppia täynnä, ja vain ajan myötä asiat voi nähdä oikeassa valossa... Ehkä joskus vielä nauran tälle ahdistukselleni??
Pelkään myös taloudellista ahdinkoa, jos haluamme ne häät, ja paremman auton ja oman asunnon....
Ja sitä VAsTUUTA. En voi enää elää itsekkäästi. Vaan minun on lainkin puitteissa taattava lapseni hyvinvointi kaikin puolin, ja vielä risat päälle! Mulla on tätä ennen ollut hoidettavanani kilpikonna ja pieni akvaario!
Entä jos lapseni syliin saadessa en hihkukaan riemusta, vaan masennun entistä pahemmin? En voi kuitenkaan jättää miestäni yksin lapsen kanssa... pakko vain kärsiä ja hoitaa oma osuuteni, eihän mun toiveet ole ennenkään tässä maailmassa toteutuneet...banaaninkuoreen ja halkaiset kallosi?
Maailma ja elämä on täynnä erilaisia mahdollisuuksia ja uhkia. Kaikkeen ei kukaan pysty vaikuttamaan. Kaikki haaveet eivät toteudu, eivät kaikki pelotkaan.
Elämä kannattaisi elää sellaisena kuin se tulee, yrittäen nauttia joka hetkestä, sillä ne eivät koskaan tule takaisin. Nuoruus on ohi hetkessä. Mutta jos ihmisellä on lapsi, ei vanheneminenkaan tunnu niin pahalta kuin ilman lasta ollessa. - *Annabelle*
alkup. kirjoittaja kirjoitti:
Moro taas!
Olen nyt melkein 6. kuulla, ja vieläkin ahdistaa. Me käytiin jopa siinä paljon kehutussa 4D:ssä, kyllähän se jänskätti, mutta loppujen lopuks ei herättänyt oikein mitään tunteita. Alkoi vain vituttaa kun sain tietää sukupuolen, ja todeta että SE ON OIKEASTI SIELLÄ. Nippu valokuvia ja dvd:n täydeltä videoklippejä tarttui mukaan, mutta en ole niitä juuri katsellut. En tunne oikein yhteyttä lapseen.
Isä on edelleen innoissaan, ja niin on kaikki muutkin. Kaikki on tästä niiiin onnellisia, niin tohkeissaan... Silittävät mun masua ja sanoo että "eikö ookki IHANAA???".
Joskus vastaan että "enpäs nyt tiedä", niin menee ärsyttävät ihailijat hämilleen.
Pelottaa moni asia: mulla oli muita "unelmia" ja suunnitelmia, joita en nyt ainakaan voi toteuttaa. Olisin ehkä halunnut vielä opiskelemaan, mutta ei me yhden ihmisen palkalla voida elää. Olisin lähtenyt vuodeksi Arabiemiraatteihin töihin villinä ja vapaana, no en voi enää! Olisin laittanut mieheni kanssa oman talon ja elää vielä jonkin aikaa vain meille kahdelle. Olisin halunnut häät ilman lasta. Jos ja jos ja jos.
Vaikea hyväksyä tämä tilanne, vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi. Olen alkanut ajatella, että elämä on oppia täynnä, ja vain ajan myötä asiat voi nähdä oikeassa valossa... Ehkä joskus vielä nauran tälle ahdistukselleni??
Pelkään myös taloudellista ahdinkoa, jos haluamme ne häät, ja paremman auton ja oman asunnon....
Ja sitä VAsTUUTA. En voi enää elää itsekkäästi. Vaan minun on lainkin puitteissa taattava lapseni hyvinvointi kaikin puolin, ja vielä risat päälle! Mulla on tätä ennen ollut hoidettavanani kilpikonna ja pieni akvaario!
Entä jos lapseni syliin saadessa en hihkukaan riemusta, vaan masennun entistä pahemmin? En voi kuitenkaan jättää miestäni yksin lapsen kanssa... pakko vain kärsiä ja hoitaa oma osuuteni, eihän mun toiveet ole ennenkään tässä maailmassa toteutuneet...kaiken mitä heität taaksesi lapsen takia on mahdollista toteuttaa myöhemmin.MUlla on lapset nyt aikuisia ja olen saanut oman asunnon ja oman auton ja aion lähteä opiskelemaan lisää aikuisopislelijana , monta ihanaa vuotta sain olla omien lasteni kanssa.OLen ihan varma että kun saat sen pienen käsiisi ja tuijotat sitä silmät liimaantuneena kun se nukkuu tyytyväisenä sylissäsi et vois vaihtaa sitä olotilaasi mihinkään maalliseen...ei semmoista olekaan..lapaset ovat ainutkertaisia ja elämän lahja.Niin olet sinäkin saanut olla äitisi käsissä..sekin on luopunut aikanaan omasta vapaudestaan ja unelmistaan ottaakseen aikuisen vastuun sinusta ja hyvinvoinnistasi.Elämä antaa toisille yhtä ja toisille toista ja joillekin ei paljoo mitään..ja sekin voidaan menettää..lapset on hetken meillä lainassa..sit ne lähtee maailmalle.
- hmmm...
Suorastaan kohtalon ivaa että tuollaiset ihmiset tulevat raskaaksi/ saavat lapsia. Sitten on paljon niitä, jotka toivovat kovasti lasta, mutta eivät sitä saa. Anteeksi jos olen töykeä, mutta olisi kannattanut tehdä abortti. Ei ole oikein lapselle syntyä vanhemmille jotla eivät halua häntä. Ruusuinen tulevaisuus totta tosiaan...
- *Annabelle*
Itse pelkäsin ensimmäistä lastani ( siis kyllä sitä pientä nyyttiä )ja synnytystäni ihan kamalasti.myös se vapauden menetys tuntui ahdistavalta-se kuuluu asiaan sinänsä mutta sen yli vaan pitää nousta.ONko sulla hyvä suhde mieheesi ja luotatko häneen ihan satasella.Mä en luottanut silloin mieheeni ja pelkäsin millainen isä hänestä tuleekaan ..mikä sitten myöhemmin osoittautuikin oikeaksi peloksi.En oikeasti rakastanut häntä ja se heijastui myöhemmin kaikkeen.Saimme kolme lasta yhdessä mutta vasta kolmannesta osasin nauttia kunnolla.Sulla on täysi kaaos sisälläsi nyt.Siitä on monia vauhtoehtoja selvitä.1otat lapsen vastaan ja alat hoitamaan itseäsi ja kuntoasi että voit hyvin ja olet terve ja jaksat paremmin itsesi kanssa.Liikunta auttaa myös siihen hormoonimyrskyyn mikä tulee raskauden aikana.Liikunta auttaa myös pysymään oikeissa mitoissa eikä sitten ole syytä masentua.Aikuisuutta on se että ottaa vastaan mitä elämä tuo tullessaan.Ja yrittää selvitä siitä.Sulla on sentään miehesi tuki ja rakkaus turvanasi.Sekä ihanat huolehtivat sukulaiset.Se on tavallaan semmoista rohkeutta vaativaa heittäytymistä lähteä mukaan elämän aaltoihin.Antaa virra viedä!!!Älä pyristele vastaan...elämä on...
- *Annabelle*
muakin masentaa kun olen jo 44 v enkä voi enää tulla raskaaksi kolmen lapseni jälkeen ja en voi imettää enkä pitää sylissäni pientä tuhisevaa nyyttiä.Välillä on ollut niin kova vauva.ikävä.fi että olen itkenyt kun olen nähyt pieniä vauvoja...että nauttikaa nyt hyvät ihmiset kun teillä on ELÄMÄÄ.Sekin aika menee joskus ohi.
Kivulla ja säryllä on luvattu se asia hoitaa joten älkää odottako vähempää.niin eitule isoja pettymyksiä.Kun kaikki on hengissä niin asiat on ok. - abortti=murha
Kadut ettet tappanut syntymätöntä lastasi? Sairasta, täytyy sanoa. Koko abortti pitäisi mielestäni kieltää lailla. Hyvähän se on jälkeenpäin tulla suomi24:seen itkemään "painajaismaisesta olotilastaan" yms roskaa, ei se vauva itsestään aluille lähde. Ei heru sääliä minulta, kantakaa naiset vastuunne :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitaisko olla kavereita?
Haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä sinun kanssasi, tabula rasa. Minä lopetan sinun perääsi haikailun, ja sitten sinäk275225Deodoranttiteollisuus
Annan ilmaisen vinkin. Kyseinen teollisuus voisi alkaa valmistaa kuolleen ruumiin hajua. Olisi varma hittituote, ainakin133098Rukoilimme Länsimuurilla 2000 vuoden jälkeen, Jumalamme oli antanut meille kaiken takaisin
Western Wall, In our Hands. 55th Para. https://www.youtube.com/watch?v=u4BJAppyCSo https://en.wikipedia.org/wiki/55th_161292Kerro kaivattusi
Jokin tapa/piirre mikä sinua viehättää ja mistä hän voisi myös tunnistaa itsensä.501222Oulaisten kaupunki tuomittiin maksamaan korvauksia
Mikäs juttu tämä on? Kaupunki syyllistänyt useamman vuoden koneyrittäjiä ja nyt tuomittu.231124PURRA TULEE !
Valtiovarainministeri Riika Purra, joka on lisäksi varapääministeri ja perussuomalaisten puheenjohtaja, tulee puoluesiht1441000Onko MOT tulossa Ähtärin valtuuston kokoukseen?
Esityslistan mukaan Ähtärin kaupunginvaltuuston valtapuolueet aikovat maanantaina estää tilintarkastajan laatiman raport43929- 117887
- 37834
- 142763