Ihmettelen vielä kolmen vuoden jälkeen, miten kevyesti 22 vuoden yhdessäolon ja 18 vuoden avioliiton saattoi mitätöidä hetkessä. Yksipuolisesti eron hakeneen ja saaneen puolisoni päätös ei ollut minun. En koe missään vaiheessa eronneeni, minut erotettiin avioliitostani.
Ihmettelen, miten väkisin erotetun on mahdollista koskaan lakata rakastamasta, vaikka järjellä ajateltuna viimeisten kuukausien piina oli sietämätöntä. En ole kyennyt.
Ihmettelen, miten pitkän liiton jälkeen elämä voi koskaan tulla merkitykselliseksi. Kyllä sitä hengittää, tekee työtä ja hoitaa kodin ja lapset. Muuta elämää ei ole, tunteet ovat kadonneet elämästä.
Ihmettelen, miten väkisin erotetun on mahdollista koskaan lakata rakastamasta, vaikka järjellä ajateltuna viimeisten kuukausien piina oli sietämätöntä. En ole kyennyt.
Ihmettelen, miten pitkän liiton jälkeen elämä voi koskaan tulla merkitykselliseksi. Kyllä sitä hengittää, tekee työtä ja hoitaa kodin ja lapset. Muuta elämää ei ole, tunteet ovat kadonneet elämästä.
Vastaukset 35
Vanhimmat
tarkoittaa " kevyesti"?
Meillä meni mielestäni täysin päinvastoin: Puhuin erosta exälle viisi vuotta eikä se hänelle sopinut. Loppuvaiheessa kun tuli toinen mies kuvioon, erosin sitten (vaikkei se edelleenkään exälle sopinut, vaikka tiesi toisesta). Kumma kyllä ex tunsi itsensä myös erotetuksi. Minkä ihmeen takia pitäisi väkisin olla yhdessä, jos toinen ilmaisee erohalunsa useaan kertaan? Exällä ei ollut kyse edes "rakkaudesta" vaan jostain aivan muusta. Naiset ehkä enemmän ovat rakkauden orjia: He rakastavat silloinkin, kun erotetaan - tai ovat yhdessä rakkaudesta, vaikka mies hakkaisi ja kohtelisi huonosti. Onko se ylipäänsä rakkautta - vai kenties riippuvuutta toisesta? Omaa epävarmuutta luovuttaa?
Filosofi X on sanonut, että vain hölmö rakastaa saamatta vastarakkautta.
"Filosofi X on sanonut, että vain hölmö rakastaa saamatta vastarakkautta."
Tämä on tietenkin inhimillistä, mutta onko tälläinen omanedun tavoittelu rakkautta? Eikö aito rakkaus ole sitä, että rakastaa toista sellaisena kuin hän on?
osassa liittoja toinen on se, joka rakastaa ja toinen se, joka antaa rakastaa. Kumpi on oman edun tavoittelija ?
"osassa liittoja toinen on se, joka rakastaa ja toinen se, joka antaa rakastaa. Kumpi on oman edun tavoittelija ? " Se joka rakastaa ei ole oman edun tavoittelija. Se joka antaa rakastaa ei välttämättä ole oman edun tavoittelija. Hän ei välttämättä ole pyytänyt "sellaista rakkautta" mitä saa. Hän voi jopa kokea saamansa "rakkauden" hyvin ahdistavaksi.
kumpikaan. Silti sanoisin, että suureksi osaksi molemmat. Usein "Rakastaa" rakastaa (huomaamattaan) omiin tarpeisiinsa ja kovin itsekkäistä syistä. Hänelle toinen ihminen ei ole sinänsä tärkeä, vaan rakastaminen. Tämä juuri saattaakin aiheuttaa sen, että "antaa rakastaa" ahdistuu. Ja toisaalta "antaa rakastaa" voi käyttää hyväksi sitä, että toinen rakastaa (omalla itsekkäällä) antaumuksella, joka tilanteessa.
oma etu on myös toisen etu. Suhde ei toimi, ellei siitä ole molemmille etua. Minäkin rakastan yhä (vähintään ystävänä), entistä poikaystävääni vuodelta 1&2 - ja samoin tekee hän . Mutta parisuhteessa emme voisi olla. Meillä on täysin erilaiset näkemykset kaikesta. Mikä ei sinänsä ole edes paha asia, kun voimme puhua kaikesta ja ymmärrämme toistemme näkemyksiä. Hirveän kuluttavaa silti olisi olla parisuhteessa. Eli parisuhteeseen ei riitä pelkkä rakkaus ja joskus se on jopa este parisuhteelle :). Suhteessa, jossa menettää mielenrauhan tyystin on pakko ajatella omaa etuaan.
Rakkautta on myös osata luopua rakkaudesta - antaa toiselle vapaus, jos hän sitä toivoo. Myös se on tavallaan molempien etu: Kukapa todella haluaisi elää kärsivän kumppanin rinnalla?
tuntemuksesi kiteytyvät yhteen lauseeseen: " En koe missään vaiheessa eronneeni, minut erotettiin avioliitostani."
Sinut erotettiin nimenomaan AVIOLIITOSTA, ja kun et itse halunnut sitä, se on maailman tappiin sinusta epistä. Rakastit/rakastat ajatusta avioliitosta, jonka piti olla "kunnes kuolema meidät erottaa". Siinä kuvassa, jonka olet itse päässäsi muodostanut teistä silloin, kun kaikki oli hyvin. Roikut kiinni siinä ajatuksessa ymmärtämättä, että avioliittoon tarvitaan kaksi, ja riittää, kun "vain" toinenkin lakkaa rakastamasta.
Ihmettelet, miten väkisin erotetun on mahdollista lakata rakastamasta... Sorry vaan, mutta vain hölmö tuhlaa aikaansa tappelemalla tapahtunutta tosiasiaa vastaan. Eikö sinua ole jo tarpeeksi loukattu, kun sinut on erotettu? Roikut kiinni toivottomassa rakkaudessasi sen sijaan, että vihdoin tajuaisit todellisuuden ja alkaisit elää.
kommentti.
niin parempi antaa mennä. Jos väkisin yritän pitää kiinni toisesta niin luot sellaisen kestämättömän tilanteen että oksat pois, pilaat oman ja toisen elämän sillä.
toisen mennä" ei välttämättä tarkoita, että lakkaa koskaan rakastamasta sitä, kenen antoi mennä. On tosiaan ihmisiä, jotka käsittävät, ettei ketään voi rakkaudella omia. Saattaa olla, että he ovat niitä jotka ovat oivaltaneet koko rakkaus-käsitteen suuruuden. Enkä usko, että senkaltaisella rakkaudella muitten tai omaa elämää pilataan.
Vaikka koet olevasi erotettu, niin älä heittäydy marttyyriksi. Kyllä pääsääntöisesti eron toinen osapuoli on se "erotetttu" - harva liitto kaatuu siihen, että molemmat haluavat erota samaanaikaan.
Elämää on eronkin jälkeen, mutta ei se itsestään löydy tai tule. Miksi sinä rakastat ihmistä, joka sinut jätti ja joka ei sinua rakasta? Voiko elämäänsä tuhlata turhempaan?
Sinä olet nyt elämäsi päähenkilö ja sinun täytyy opetella rakastamaan itseäsi, huolehtimaan itsestäsi ja miettimään, mitä SINÄ elämältä haluat.
Jos olet kolme vuotta haahuillut tunteittesi kanssa ja kaivannut exääsi, niin eikö olisi syytä kohdata tosiasiat ja hankkia vaikka terapiasta apua.
Minäkin olen erotettu, mutta kyllä siitä muutamassa vuodessa sentään yli pääsin...
Et sinä rakasta. Olet takertunut. Et hyväksy entistä puolisoasi sellaisena kuin hän on. Et hyväksy elämän realitetteja. Toivottavasti et ole vastuussa alaikäisistä lapsista-
voi tietää rakastaako ap vai ei. Et voi sitä noin lyhyestä yleisluontoisesta tekstistä päätellä. Ja luvalla sanoen kommenttisi lapsista on asiaton!
Sinäkö tiedät jotain? Auta ap:tä saamaan miehensä takasin. Sitten se varmaan on onnellinen vaik tietää miten mies sitä inhoaa.
ole ollut mitään siirtymäkautta lastenkamarisatujen ja kaljakuppilajuttutason välillä?
Ei tuollainen ole rakkautta. Opettele ensin rakastamaan itseäsi !
Oli todella surullista lukea tekstisi. En tiedä lohduttaako kliseinen lause, että aika parantaa haavat. Nyt tunnet, että elämältäsi lähti pohja pois. MUTTA MUISTA TÄMÄ: Sinun lapsesi tarvitsevat äitiä vaikka eivät sitä näytäkään. Keskity nyt hoitamaan arkea se vie ajoittain ajatuksen kivuliaista asioista pois. Sitten kun jaksat hanki itsellesi joku uusi harrastus, kun vain jaksat uskoa parempaan huomiseen, niin elämä alkaa jossain vaiheessa hymyilemään. Se, että puolisosi hylkäsi sinut ei tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa. Se, että ihmiset ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä on usein monen asian summa, eikä ihmiset varmaan loppujen lopuksi tiedä itsekään miksi.
Niin sitä minutkin erotettiin, kun oli löytynyt uusi kulta kenen kanssa aloitettiin uusi perhe-elämä. Ei sitä tarvitse selitellä, kun satumaa uuden kanssa on edessä. Vanha saa jäädä seliytymään miten parhaaksi katsoo. Näinkö raakaa avioero on kysyin häneltä, se on raakaa vastasi hän. Päivä kerrallaan olen yrittänyt selvitä eteenpäin.
Raakaa se taisi avioelämäkin olla - hänen mielestään. Etkä yhtään auttanut.
Mies on pitempään ollut mulle inhottava, alentava, loukkaava ja julma. En halua uskoa, ei tuo ole se mies johon rakastuin... Toinen nainenkin löytyy kuvioista, joten tuolla jättäjällä on kuitenkin helpompaa. Mun täytyy surussani ja tuskassani yrittää olla äiti ja jaksaa kaikki, toinen pääsee pakoon tätä kaikkea. meillä liitto lyhyempi-9v- mutta en siihenkään lähtenyt kevein perustein, ajatus oli olla yhdessä aina... Mies lupasi, ettei koskaan jättäisi perhettään. Suhteemmekin on viimeaikoihin asti ollut intohimoinen ja mielestäni onnellinen vaikka syvä masennukseni onkin aiheuttanut siihen kriisin. Rakastan edelleen, sitä miestä, jonka valitsin lasteni isäksi ja puolisokseni... Tuo mies vaan ei taida enää olla se sama ihminen. Hän on niin täynnä vihaa ja inhoa... Kysyn vaan, miksi h****tissä toisella on tuollaiseen oikeus ? :¨(
Minut erotettiin liki 20 vuotta sitten ja luulin tunteneeni rakkautta erottajaani kohtaan. Ei se sitä ole, älkääkä tekään luuko sitä siksi. Se on pelkästään läheisriippuvaisuutta, pelkoa olla yksin. Käsitelkää ne tunteenne vaikkapa kirjoittamalla paperille plussat ja miinukset - lukekaa ja katsokaa. Haluatteko, että teitä petetään ,teille valehdellaan, teitä kohtaan käyttäydytään huonosti ja töykeästi, jopa vihamielisesti? Jos sitä haluatte, niin ottakaa uudeksi mieheksenne intilainen itsekiduttajafakiiri, sillä teillä jos kellä on paljon yhteistä. Ei ne kyyneleet, eivätkä mitkään elkeet tuo takaisin häntä, kuka on päättänyt lähteä ja jos todella tunnette rakkautta, niin silloin te päästäisitte irti ja antaisitte mennä. Vai onko oikea rakkaus sitä, että haluaa vain itselleen kaiken? Voi olla, että kaiken käsittely vie aikaa, eikä kaikki tapahdu hetkessä, mutta lopettakaa itsenne ja lastenne tähden menneessä roikkuminen, sillä se ei koskaan tule takaisin. Jos tuleekin, niin harvoin uudelleen lämmitetty suhde kestää!
eläkää itsellenne, älkää puolison kautta, ei tuollaisia pettäjiä ja valehtelijoita kantsi surra baanalle ja katsomaan mitä maailma tarjoaa....
Itse elin myös 22 vuotta omasta mielestäni parisuhteessa,minkä voi luokitella mukavaksi elämän vaiheeksi, josta kolme lasta. Lapset on se rikkaus ja rakkaus, mikä muistuttaa joka päivä mennestä, mutta mitä enemmän aikaa kuluu itse erosta, niin sitä mukavammalta alkaa uusi elämä tuntumaan. Sen mielihyvän takaa nuo omat (yhteiset) lapset. Heidän kauttansa on mahdollisuus kokea uutta elämäniloa. Eroaminen kuuluu elämään yhtä kuin avioliittokin. Kun toinen "kypsyy" elämään avioliitossa ja haluaa eroa on päivänselvää, että silloin erotaan. Ei ole kenenkään perheenjäsenen kannalta hyvä jatkaa parisuhdetta mikä ei enää toimi ja mistä toinen jäsen haluaa erkaantua. Ratkaisu on avioero ! Itse erosin 10 vuotta sitten ja pystyn kokemuksen rinta äänellä kertomaan, että tämä on ja oli ihmisen elämässä iso suruprosessi, mutta siitäkin selviää hengissä. Mitä tulee kykyyn rakastaa ja tulla rakastetuksi uudestaan on ainoastaan ja vain itsestä kiinni. Jos tuo eroprosessi on käsitelty ja läpikäyty tosi huolella läpi, niin uuden elämän aloittaminen on paljon helpompaa. Itse olen ylittänyt tuon kynnyksen ja elän taas erittäin antoisaa "toista elämää" aikuisiässä ! Mottoni on: Ero ei ole elämän loppu vaan mahdollisuus uuden aloittamiseen !
Sinulla on kolme vuotta, minulla kuusi. Vielä rakastaaa jotakin osa-aluetta, jotain sosiaalista ryhmää, mitä avioliitto edusti. Vaikka tämän päivän elämä on ihan hyvin, miettii usein, miksi ero tuli. En minäkään vieläkään ymmärrä. Sanokoot muut riippuvuudeksi, minä sanon että rakastan. Varmaan sinullakin niin, uskon sen. Mutta jos järjestää tämän päivän elämän niin hyväksi kuin pystyy. Sittenhän voi aina yksinäisen hetken tullen vatvoa/muistella vanhoja ja potea oikein kunnolla tuskaa. Sitten taas seuraavat päivät ovat paremmin. Voimia sinulle ja itsellenikin!
erosta ja nyt tuntuu vasta,että seison omilla jaloillani. 30v olin aviossa,jossa oli uskottomuutta toisen taholta ja lopulta siihen se kaatui,kun taas jälleenkerran paljastu vuosien salasuhde,jota hän ei voinut lopettaa,mutta ei olisi halunnut ertakkaan? Minä sen eron hain ja lähdin,olihan se yhtä tuskaa,mutta? Olin jo vuosia aviossa ollessa odottanut,että se silloisen puolison salasuhde loppus,ei loppunut. En kuitenkaan voinut elää siinä sivussa ikäänkuin omassa elämässäni. Kovien kärsimysten kautta,lopulta tunnen olevani kuin Fenix-lintu,tuhkasta nousseena. Mutta,nyt on jotain ihmeellisiä tunteita omaa itseä kohtaan,pidän itsestäni ja se tekee hyvän olon. Elän itselle täysin,teen itselle ruokaa,siivoan lenkkeilen,luen ja nautin itseni seurasta :) Näin,ei ole ollut aiemmin,sillä elin aviossa ollessa aina toisen mieliksi ja unohdin itseni,ehkäpä olin ahdistava jopa kumppanillekkin,koska hän haki elämää salasuheesta. Eli kaikkeen löytyy syy,jos syyllistä haetaan.Erossahan sitä syytellään puoli ja toisin,se on eroprosessia joka helpottaa eroa lopulta. Nyt kun ajattelen mennyttä avioliittoani,olen kiitollinen siitä kaikesta hyvästä mitä siitä seurasi ja toivon vaan hyvää ex-ni,olen huomannut viimeinkin omatkin puutteeni,enkä syytä itseäni enkä ex-ni. Kiitos,elämälle,kaikella on tarkoitus.
Kyllä se sieltä vielä tulee, se vaan ottaa pitkän ajan, koska olet rakastanut. Tuntuu, että täällä kommentoivat ihmiset, jotka pääsevät yli näistä sitoumuksistaan hyvinkin nopeasti, eivät oikeasti olekaan sitoutuneet, luvanneet ja rakastaneet. Mun mielestä oikeasti sellaisen pitkän parisuhteen läpikahlaaminen ja asioitten selvittäminen saakin viedä aikaa, sakin miettiä ja surra ja pohtia: kunhan muuten elää. Ja sitä muun tekemistä ei todella sovi unohtaa, hoitaa työn ja kodin ja lapset, kannattaa ehkä myös hankkia apua jos masentaa tai haluaa jutella puolueettomasti jonkun kanssa: se voi auttaa paljon. Sitten muutama päätös kotvasen kuluttua: alat myös harrastaa ja tekemään jotain hauskaa. Pikkulhiljaa lähdet taas päätöksellä (huom. sinun on tehtävä se päätös, se ei tule ihan itsestään kuitenkaan) liikenteeseen. Kun se on ohi, se on ohi, ja sitten alat taas rakentamaan uutta elämää, kyllä se on luotavissa. Eikä sinun tarvitse lakata rakastamasta, sinun vain täytyy alkaa taas elämään uudelleen: tuntea saa, voi ja pitääkin silti. Nyt et vain rakasta vaan myös jumitat ja hukutat itseäsi. Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville, ja lohdutukseksi: kyllä sitä suree lyhyempiäkin liittoja joskus "liian kauan", mutta ainakin silloin se on merinnyt oikeasti jotain. Mä surisin vielä enemmän, jos se ei edes olisi merkinnyt mitään, ollut vaan hukkaan heitettyä aikaa. Nyt se ei ole, koska on ollut niin tärkeää. Toki sattui pitkään eron tullessa, mutta enemmän sattuisi jos toteaisi, että aivan sama.
Ne, jotka ovat osaavat luopumisen jalon taidon, pääsevät hieman helpomalla tuosta suremisesta. Tosiasiahan on, ettei asiat suremalla parane. Sen sijaan ne paranevat, kun päättää lopettaa suremisen ja alkaa elää iloiten!
Jos sinulla ei ole avioliiton aikanakaan ollut muuta elämää, muita tunteita ja muuta merkitystä elämälle kuin vain se avioliitto, niin olet varmasti ollut miehellesi kovin tylsää seuraa, eikä ihme että hän halusi erota. Ihmisen pitäisi osata arvostaa itseään ja hänellä pitäisi olla jotain omia ajatuksia ja kiinnostuksen kohteita. Ellei ole, hän on vain tyhjä kuori, vaikka uhrautuisi perheensä hyväksi miten pyytettömästi. Kolme vuotta olet vain haikaillut menneisyydessä ja elänyt kuin zombi. Tuollaisten ihmisten ei pitäisi tehdä lapsia.
siis logiikkasi mukaan tehdä maailmaan vain henkilöt joiden liittoon kuuluu aktiivinen, "ei-tylsä" oma elämä. Sorry vaan, mutta kuten tälläkin saitilla on räikeänä nähtävissä, vahdilla on ikävä taipumus muuttua vauhtisokeudeksi, jonka seurauksien viulut maksavat nimenomaan lapset.
puuttestako 22 vuoden aikana tässä oli kysymys? pysyisit sinäkin akka edes asiassa neuvoja/mielipiteitä jaellessasi.
ettei normaali arki kelpaa lapsille. Pitääkö hyvän vanhemman olla kokoajan poissa lastensa luota harrastamassa jotain?
ex-miehesi ole mitätöinyt mitään. Ainoastaan eronnut. Eihän ero mitätöi noita teidän yhteisiä vuosia, ne säilyvät aina, muistoissa. Ehkäpä ex tunsi itsensä ahdistuneeksi liitossanne. Eikä voinut enää oikein hengittääkään, ei tuntenut sinua kohtaan mitään -siksi haki eroa. Hän ei kaipaa rakkauttasi. Oletko koskaan miettinyt mikä ihme sinut saa haikailemaan menneeseen vielä kolme vuotta eron jälkeen? Elitkö elämääsi exän kautta? Kuka oikeastaan olet ja mitä juuri SINÄ elämältäsi haluat, mitkä ovat unelmiasi, joita voisit ryhtyä toteuttamaan?
Lasten vuoksi joutuu olemaan yhteyksissä ja joka kerta se koskee. Mies ei haluakaan, että asiat hoidettaisiin niin, että meidän kanssakäymisemme olisi mahdollisimman vähäistä. Ainut vaihtoehto on rikkoa välit niin, että hän alkaa vihaamaan minua.
Se, että toinen rakastaa, ei riitä! Ahdistaa kun tukehtuu yhdessä olemiseen ja mitä tekee toinen osapuoli, vannoo rakkauttaan joka saatanan käänteessä, eleessä ja puheissa. Nimenomaan rakkautta on myös ymmärtää laskea irti. Meillä on jopa avioero astunut voimaan ja toinen eikun vannoo rakkauttaan. No, saahan ainakin minut vihaamaan itseään ja välit lopullisesti poikki. Luulisi toki, että lasten vuoksi olisi hyvä olla edes jonkun sortin väleissä mutta ei. Toinen kun yrittää epätoivoisesti saada minut rakastumaan itseensä uudestaan vaikka se on puhuttu eikä tule onnistumaan! Pitääkö tässä nyt loukata teoillaan niin verisesti että menee jakeluun.