Hei, en tiennyt oikein mihin osioon tämän laittaisin kaikkien näiden joukosta...mutta loppujen lopuksi tämä liittyy pitkälti suhteen aloittamiseen ja sitä edeltävään soittokammoisuuteen.
Eli ongelmana on, että puhelimella toiselle soittaminen tuottaa suuria vaikeuksia, netissä on helppo puhua, tekstiviestejä on helppo lähetellä, mutta soittaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta? Joskus pystyn pakottamaan itseni soittamaan, mutta koskaan se ei tule rennosti ja luonnollisesti "pirautanpa nopeat kuulumiset" tyyliin. Onko muilla vastaavia ongelmia? Jos ja kun on ollut, niin kuinka olette pyrkineet pääsemään eroon tästä kammosta, soitelleet vain väkisin?
Kiitoksia vastauksista.
Soittokammo
Soittokammoinen?
71256
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mullekin on vaikeaa soittaa poikaystävälle vaikka ollaan oltu yhdessä jo puoli vuotta ja tunnettu ainakin päällisin puolin 2, 5 vuotta. olen pääsemässä yli soittokammostani, luulen että ku tuntee toisen paremmin asia helpottuu. tai soittaa ku on oikeesti asiaa, nii on ainaki jotain sanottavaa.
Mulla on myös tosi kamala puhelinkammo. Mun on vaikea soittaa jopa perheenjäsenille tai töissä ollessa vastata puhelimeen. Suhdetta aloittaessa se häiritsee aika paljon. Hoidan yhteydenpitoa lähinnä tekstareilla tai jos miehellä on mese niin sitten sen kautta. En mä kellekään koskaan kehtaa kertoa puhelinkammostani. Edellinen poikaystävä jätti mut kun piti mua liian passiivisena tekemään mitään aloitteita meidän suhteessa. Nyt olen alkanut tapailemaan ujoa poikaa, joka tuntuu myös pitävän yhteyttä mieluummin tekstareilla, joten tällä kertaa puhelinkammoni tuskin tulee pilaamaan suhdetta. Nähdään kuitenkin niin usein ettei puhelimessa lörpöttelyyn ole tarvetta. En kyllä tiedä miten soittamispeloista pääsee eroon. Tiedän sen johtuvan siitä että pelkään etten keksi mitään sanottavaa ja puhelimessa ollessa hiljaiset hetket ovat todella piinaavia. Minun täytyy aina lopettaa puhelut äkkiä, jollei toinen ole niin kova höpöttämään että juttua riittää. Vaikka minulla olisi jotain oikeaakin asiaa, laitan mieluummin tekstarin, koska silloinkin puhelimessa puhuminen pelottaa. Kyllä se siitä ajan kanssa helpottuu, kun oppii tuntemaan toista eikä tarvitse murehtia mokaavansa.
Olen törmännyt samanlaiseen kammoon taas kun on suhteen alku menossa. Tekisi mieli soittaa koko ajan, mutta sitten mietin kellon aikaa ja jos onkin tekemässä jotain ja olis tyhmää keskeyttää ja... Plaah. Onneksi toinen sentään soittaa ja hän kyllä pystyy heti sanoon ettei häiritse sitten enempää jos satun olemaan kylässä tai jotain, ja lupaa soittaa myöhemmin. Mua ei kyllä haittais yhtään jutustella vaikka olisin missä ja tekemässä vaikka mitä =) noooh, eiköhän tämä tästä jos/kun suhde vakiintuu.
Sitä vaan tuntee itsensä niin urpoks puhelimes,kun ei varsinaisesti nää toista ja äänenperusteella on vaikea arvioida sanojen merkityksiä.
No hyvä, että täält löytyi tälläinenkin keskustelu, sillä on mukava huomata etten ole ainut. Itsekin olen aina pelännyt puhelimella soittoa ja yritän vältellä sitä viimeiseen asti. Nyt en ole soittanut puhelimella yli 10 kuukauteen, enkä ole myöskään viestejä lähetellyt, koska kukaan ei kestä tuota kammoani.. eikä ymmärrä. Sen vuoksi olenkin sanonut joillekin etten käytä enää puhelinta ollenkaan. Jos käyttäisin viestien lähettämiseen, niin kuitenkin joku voisi sanoa että soitappas minulle siitä joskus jne.. Paljon helpompaa sanoa etten käytä sitä ollenkaan. En tiedä miten kammosta eroon pääsisi.. tuskin siihen on keinoja. Jos on ollut pakko soittaa ja varata aikoja esim. lääkärille tms. niin sen olen voinut jotenkuten tehdä nopeasti, mutta muuten en voisi kuvitellakaan että minä muka voisin jonain päivänä soittaa ihan normaalin puhelun ja kysellä vain kuulumisia tms.. Haaveilen kyllä siitä, mutta se onkin vain haave. ja tuohon puhelinkammoon liittyy myös sekin, että jos on pakko soittaa tai jos olen joskus jopa vastannut puheluun, niin sen teen ainoastaan siten, että ketään muita ei ole paikalla. Ja jos on pakko soittaa, niin silloinkin varmistan sen ettei kukaan sitä kuule tai näe (paitsi langan toisessa päässä olija).. Julkisilla paikoilla en edes pidä puhelinta mukana vaikka se on muutenkin aina äänettömällä.. mutta varmuuden vuoksi heitän sen muualle.
ongelma, eikä oo mennyt ohi, vaikka nykyisin esiinnyn myös työkseni. elämä on! :(
Mitä toi nyt auttaa, jos sun mielestä puhelimes jutustelu on kivaa? Enk äminä ainakaan puhelinkammostani huolimatta ole mitenkään sulkeutunut tai ujo ihminen. Muuten minua kehutaan sosialliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi. Joskun olen yrittänyt väittää olevani ujo ja moiselle on vain naurettu eikä ole uskottu asiaa. Jos alkaisin selostamaan puhelinkammosta, kukaan tuskin uskoisi sitä minusta.