En tiedä minne tämä viesti kuuluisi kirjoitan siis tänne, tahdon vaan kerrankin kertoa tarinani.
Eli siis olen 24 vuotias, olen sosiaalinen, hyvä tuloinen, iloinen, komeakin, intohimoinen ja tunteikas. Kaikki on hyvin? No Ei. Minulla on ongelma, josta tahtoisin täten purkautua.
Eli kaikki kaverit, tuttavat, perhe ja muut tahtovat elämältään maallista omaistuutta. Taloja, hienoja autoja, rahaa, kauniita kumppaneita, hienoja lapsia yms, yms.
Henkilökohtaisesti vuosia sitten minua ei kiinostanut tässä mailmassa yhtään mikään, ei raha, ei tittelit, eikä oikeastaan mikään muukaan. Elin ja kärsin hidasta kuolemaa, vaikka useasti uskoin juuri noiden asioiden joita en kyennyt saavuttmaan onneksi. Nyt kun Olen seurustellut ihanien naisten kanssa, olen saavuttanut kaiken mistä saatoin vain haaveilla nuorempana, nyt vasta ymmärrän viimein itseäni.
Aina kun olen tavoitteeni saavuttanut minusta on tullut aina vaan tyhjempi ja levottomampi, tuntui että aika loppuu aina kesken. Olen epäillyt mielenterveyttäni, ollessani tytöttömänä vuoden saavuttamatta mitään, lihosin 20 kiloa, koska olin jo luovuttanut elämässäni se ei haitannut. Myös silloin epäilin kun olin ihanan, rakaan, upean entinen tyttöystäväni kanssa kolmisen vuotta tahdoin vain vapautta. Olin levoton, kärsimätön ja piikkinä kaikkien lihassa. Eron jälkeen kaikki elämässäni muuttui. Olin vapaa, asunnoton, asuin missä milloinkin sain nukkua. Päivät meni töitä tehden, toipuessa kankkusesta öisestä juhlimisesta. Tapasin satoja mahtavia ihmisiä tuona puolen vuoden aikana. Olin todella onnellinen ihminen, matkustin ympäri suomea kuvaamassa valokuvia ja tein töitä pirun kovaa.
Okei, siis ajan myötä olen saanut elämän jota kelpaa elää rahallisesti ja muutenkin... Vai kelpaako? Mikä siis ajoi ihmistä eteenpäin elämässä jota ei kiinosta mikään? Oliko se kunnianhimo, oliko se itsensä rakastaminen vai elämänhalu? Vastaus on luovuus. Olen ihminen jota ajaa ainoastaan puhtaasti luovuus eteenpäin, joka on myös suurin tuskani lähde. Luullakseni vielä suurempi kuin mikään muu normaali ongelma.
Selitän siis edellisen tarkemmin. Olen ihminen jota repii taiteellinen tarve toteuttaa itseänsä. Tunne siitä että pitää kirjoittaa. Otetaan kirjoittaminen esimerkiksi, opiskelen nykyisin kirjoittamaan oikein, jos tekstiä vaikka katsoo niin huomaa että minulla on pahoja puutteita kirjoittamisessa. Kirjoitan myös kirjaa, olen kirjoittanut jo vuodesta 2002 asti samaa teosta, sen viimeistelemiseen tahdon voittaa tämänkin puutteeni. Tahdon voittaa kaikki heikkouteni. Tahdon valokuvata ja näyttää koko mailmalle miten nään ympäröivän mailman. Eikä minulla ei ole ADHD:ta edes joten sitä on turha hakea syytä, eli pilleritkään ei auta tähän olooni.
Siispä ongelmani rakentuu kaikki tuon luovuuden ympärille. Jokainen hetki jonka olen hereillä minun on pakottava tarve toteuttaa itseäni. Jokainen hukkaan heitetty hetki repii ja masentaa minua. Aina kun seurustelen, tahdon vain takaisin tien päälle, toinen puoli tahtoisi löytää kumppanin, se repii minua. Kun asun hienossa kodissani tuntuu että se kahlitsee minut yhteen paikkaan jonne on pakko palata aina, sekin repii minua.
Urheilen nykyisin säännöllisesti ja olen saanut kroppani pikkuhiljaa hyvään kuntoon se on niitä ainoita asioita mikä pitää huutavan mieleni hiljaa kuunnella musiikkia ja treenata lihaksia. Olen hyvä tuloinen ja minulla olisi varaa kulkea puku päällä tai hienoissa "bling bling" merkkivaatteissa vaikka jokainen päivä yms, yms. Mutta kuljen mieluusti rääsyissäni, merkittömissä vaatteissa siten en koskaan ikinä unohda miten vaikeista oloista olen tullut.
Olenko siis ihminen joka on "kirottu" elämään yksin elämänsä? Vaikea löytää sellaista ihmistä joka pystyisi ymmärtämään vapauden kaipuun ja luovuuden tarpeen. Onko ketään joka olisi valmis edes eleämään tälläisen ihmisen kanssa? Tasaisuus suhteessa on tärkeätä. Juuri tämän kaiken takia olen mielummin yksin kun satutan toisia. Silti kun puen rakastelun jälkeen vaattet päälleni ja livahdan yöhön, jättäen taas yhden yksinäisen enkelin jälkeeni mietin mikä on tämän hullun elämän tarkoitus, miksi on helpompi lähteä kun jäädä? Eipä silti paska aikakausi tämä on. Ihmiset on epätodellisia, pinnallia ja ihan pirun yksinäisiä.
Nään mailman todella kauniina ja upeana paikkana, ihmisten mielestäni pitäisi unohtaa hetkeksi oma elämänsä ja todella katsoa mailmaa. Ei ole montaa uskomattomampaa ja hienompaa asiaa kun tuo kaunis taivas joka ei koskaan ole samanlainen. Syksyn lopulla kun aurinko kultaa mailman. Kuvittele, pilvien täyttämä taivas, tuuli yltyy ja puhaltaa pilvet sivuun, paljastaen nousevan auringon joka kultaa taivaan värjäten sen kullan ja punaisen sävyihin. Etkö välillä sinäkin tuona hetkenä tahtoisi jakaa sen ja saada muutkin näkemään sen ja ymmärtämään sen mitä tunnet? Juuri siksi minä kuvaan.
Ainiin, ideana ei ole aiheuttaa ydinsotaa vaan pyytää neuvoa omalla tavallani... Ahh jopas helpotti kirjoittaa tuo kaikki..
Mitä tehdä itsensä kanssa?
EL BOB THE MIGHTY!
4479
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos haluaisit elää noin, niin elä. Sillähän se selviää. Vai kuuluuko lähipiiriisi joku joka elää noin? Se aiheuttaa sinulle kateutta, mustasukkaisuutta, toivoisit hänen mahdollisesti ihastuvan sinuun. Mutta koska ilmeisestikään niin ei ole tapahtunut, ja sinua harmittaa, olet päättänyt koettaa saada hänet näyttämään vähäsen omituiselta muiden silmissä. Jotta kukaan muu ei kiinnostuisi hänestä, ja hän jäisikin sinulle. Tapansa kullakin, mutta onnea yritykseen. Voi olla että mainetta saat horjutettua, mutta ihminen taitaa jäädä haaveeksi.
Minä taas olen vankina toisinpäin, ei minne mennä, ei rahaa, ei elämää... Kaipaan sunnattomasti kaikkea tuota mistä sinä puhuit, en niinkään rahaa, vaikka sekin tosin helpottaisi elämää, vaan tuota miten elät. Vaikea selittää, rakastan kanssa tuota taivasta, vettä, tulta, ne muuttavat koko ajan muotoaan, kamera on minunkin lohtuni. Olen vain vankina elämässä jollaisessa en tahtoisi olla, en tee asioita joita tahtoisin (en pysty), en viihdy kodissani, tahtoisin toteuttaa itseäni ( en saa aikaiseksi/en pysty)... Tunnen olevani vankina omassa elämässäni, pois ei ole pääsyä, yritän vain jaksaa päivän kerrallaan haaveillen asioista joita haluaisin muuttaa...mutta en voi. En ole onnellinen, en tiedä tulenko onnelliseksi enää koskaan, surullista että olen kehittänyt itselleni sellaisen elämän jossa en viihdy, ei ole hyvä olla, jatkuva kaipaus pois jonnekin. Olen varmaan liian tunteellinenkin, en voi repäistä itseäni irti vaikka sieluni on halvaantunut, joskus toivon että tulipalo polttaisi kaiken pois ja saisin alkaa alusta, ei mukana kulkevaa menneisyyttä, vain tulevaisuus. Välillä tuntuu etten voi elää itseni kanssa, olen vankina elämässäni, samoin itsessäni, kotona mietin kuinka elämä lipuu ohitse, alistun tähän kun en voi muutakaan. Olet saanut jo paljon aikaan, elämälle perustan, ole onnellinen että nyt sinulla on aikaa ja intohimoa toteuttaa itseäsi..
"Nyt kun Olen seurustellut ihanien naisten kanssa, olen saavuttanut kaiken mistä saatoin vain haaveilla nuorempana, nyt vasta ymmärrän viimein itseäni. Voin kyllä sanoa omasta ja toisten puolesta, että et tiedä etkä ymmärrä elämästä ja itsestäsi vielä oikeastaan mitään. Kaikki mitä olet oppinut peruskoulutuksessa ja ehkä myöskin jatko koulutuksessa ovat sääntöjä, normeja ja standardeja, jotka auttavat sinua selviytymään ja ymmärtämään elämäsi perusasioita. Tulet kyllä huomaamaan vanhempana kuinka mielikuvitusmaailmassa oletkaan tämän hetkistä elämääsi viettänyt. Se että miten mielikuvistusmaailmassa elät nyt, niin sitä ei voi sulle kukaan kertoa, se velviaa sulle itsestään vanhenmiten. Aivosikin ova vasta äskettäin kehittyneet aikuisen tasolle 20-vuotiaana, mutta aivojen biologiassa tapahtuu kypsymistä myöskin vielä tämän jälkeenkin, sinne 25-vuotiaaksi asti. Joten 24-vuotiaana olet vielä jäävi kommentoimaan ymmärrettävästi olemassa olemistasi. Jatkat nyt vain elämistäsi päivä kerrallaan, niin aikaa myöten alat sitten ymmärtämään ajatusmaailmaasi. Nyt on kyllä liian aikaista vielä tehdä yhteenveto ja johtopäätelmiä yhtään mistään. Elämisen iloa, kyllä se siitä lähtee!
Vanhenmiten sitä on vain huvittunut, kuinka sitä on aina nuorempana kuvitellut asioiden olevanan. Aina kun näkee nuorempien ihmisten elämistä, touhuamista tai ajatuksenjuoksua, niin ei voi muuta kuin katsoa sitä hymyssä suin, kuinka sitä on itsekkin aikoinaan aivan samanlailla elämäänsä elänyt. Elämän kaava on aina sama. Jotkut voivat jäädä paikoilleen johonkin tilaan pitemmäksi aikaan ja jotkut jatkavat matkaa aina seuraavaan päämäärään. Vanhempien ihmisten kirjoituksia lukemalla tai heitä kuuntelemalla voi nähdä jo oman tulevausuutensa. Mitä tekee, missä on, millainen on jne. Se voi olla mitä vain riippuen siitä, jatkaako matkaa eteen päin vai onko pysähtynyt. Ihmisen elämä on ainaa ihmisten elämän toistamista.