Olen hakenut avioeroa 18 vuoden yhteiselon jälkeen, lapsia meillä on ja pieniä nekin. Syynä avioeroon on miehen mielenterveysongelmat sekä suhteen kylmeneminen. Nyt kun prosessi on jo siinä vaiheessa, että olen tuonut ilmi, että tosiaan erotaan, mies tarrautuu vanhaan kaikin keinoin. Koko ajan sanoo, että kyllä tämä vielä tästä, jatketaan vielä ja mä en voi häntä jättää. Olen kuitenkin päätökseni tehnyt ja se pitää. Tuo ruikuttaminen vaan on niin rasittavaa. Mies myös vetoaa siihen, että ei kestä eroa vaan ei tiedä mitä sitten tapahtuu, kun eroamme. Väkivaltainen mies ei koskaan ole ollut, mutta sekin puoli askarruttaa kyllä joskus. Ja mitenköhän mies antaa minun olla rauhassa eron jälkeen, lapsia toki tapaa. Vielä emme ole muuttaneet erillemm, koska en ole saanut asuntoa.
Oletteko olleet vastaavanlaisessa tilanteessa? Mitä olette tehneet?
Mies tarrautuu
suhteeseen
282656
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Mä voin sanoa miehenä ja mielenterveyspotilaana vain miehesi puolesta, että ymmärrän häntä melko pitkälle. Oma vaimoni jätti minut vuosi sitten kun olin todella pahassa masiksessa ja on vain "hyvää" tuuria, että olen tätäkään kirjoittamassa. Vuosi on siis mennyt erosta, mutta en vieläkään ole kunnolla päässyt siitä yli kun mulle ei olla eroa pystytty järkevästi perustelemaan. Tietämättä paremmin eroperustelujasi niin oman mielipiteeni voin tietenkin kertoa. Jos syynä on miehesi sairaus, niin kyllä ajattelet asiaa vain ja ainoastaan oman napasi kautta. Heti kun tulee särö unelmiin, niin ollaan jättämässä ja siirtymässä vain katkerien yh-äitien verkostoon. Ja kohta taas ihmetellään, että miksei miehet huoli. En nyt halua tietenkään yleistää, mutta on tämä maailma ihmeelliseksi mennyt.
Olen ollut lähellä samaa tilannetta. Epäilen, että kyse on jostain seuraavanlaisesta. Nainen kokee, että elämä tälläisenä ei ole hyvä vaan sitä pitää parantaa. Hän järkeilee, että se on hänen ja lasten etu. Se mitä miehelle tapahtuu, ei ole niin tärkeää. Tälläinen ajattelu on useimmille meistä täysin käsittämätöntä. Harvemmin hylkäämme vaimomme jos hän joutuu vaikkapa kohdun -tai -rinnanpoistoleikkaukseen ja tarvitsee toipumiseensa oman aikansa.
Oletko varma että lapset muuttavat kanssasi ? Muuttoon vaaditaan puolison lupa ja huoltajuuden sopiminen. Mitä jos miehen mielenterveysongelmat ovat sinusta johtuvia ?
Ainoa syy miehen mielenterveysongelmat eivät kyllä ole. Jotenkin vaan tuntuu, että ne on hyvä keino pitää minut tässä huonossa liitossa. Jos hiemankin sanon jotain negatiivista, heti vedotaan masennukseen ja huonoon oloon. ymmärrän toki sen, ja useita kertoja olen jo ajatellut, että jaksan vielä ja olen antanut asian olla. Mutta mielstäni raja tulee kaikelle vastaan ja myös oma jaksaminen on tärkeää. Pian perheessämme on kaksi mielenterveysonglemaista. ap
En haluaisi olla ikävä ihminen, mutta nyt todella toivon että kokisit MASENNUKSEN pohjamutia myöden; josko vähän alkaisi tulla älliä. "..hyvä keino pitää minut tässä liitossa..." voi pyhä yksinkertaisuus. Masennusta ei "hankita", se on sairaus joka tulee kuin ne kuuluisat Jäätteenmäen faxit, yllättäen ja pyytämättä. Ei sinun pidä lopettaa elämistä, mutta hanki jotain ihan itsellesi; harrastus esim. Jos puoliso ei mene/halua hoitoa, käy sinä keskustelemassa ammattiauttajalla. Se auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja puolison sairautta. Totta on että sairastut itsekin ellet hae itsellesi tietoa ja apua. Sen verran pitäisi olla sitä "isäin henkeä" tässä yhteiskunnassa että kaveria ei jätetä. Ei ainakaan silloin kun on vaikeata. Eikä kovin heppoisin perustein. Minut jätettiin tämän sairauden vuoksi, joten kokemusta on..
toivoa toiselle pahaa. Masentuneen rinnalla masentuu pian koko perhe ja perheen ihmissuhteet vääristyvät. Varotaan puhumasta asioista, ettei rasiteta masentunutta. Perheen lapset jäävät masentuneen varjoon. Heiltä jää pahimmassa tapauksessa murrosikäkin väliin - eivätkä opi tuntemaan itseään. Kielteisiä tunteita ei uskalleta ilmaista, ettei tervekin vanhempi rasittuisi. Terve vanhempikaan ei kestä kaikkea ja jaksa: Usein vanhimmasta lapsesta tulee puolison "korvike". Hänelle uskoudutaan ja puhutaan asioista, joiden kanssa ei masentuneen puolison kanssa puhuta. Ennenkaikkea ei-masentuneen puolison voimat menee miettiessä surkeaa parisuhdetta eikä hän kykene antamaan lapsille tarpeeksi huomiota ja tukea. Vanha sanonta "pelasta ensin itsesi, vasta sitten voit pelastaa toisia" pitänee paikkansa myös tässä tapauksessa.
Mielenterveysongelmaan vetoaminen on kätevä tapa puolustautua hyökkäyksiäsi vastaan. Sano miehellesi, että nyt et mene masennuksesi taakse vaan keksit jonkin toisen tavan puolustaa itseäsi.
tunnistan tästä itseni, nimittäin lapsena kasvaessani tuollaisessa kodissa. Ei se hyvää tehnyt ja ei tuntenut koskaan olevansa oikein oma ittensä. Tuntui että nuoruus jäi elämättä ja sitä sitten koettaa elää myöhemmin, mutta sitten on vähän liian vanha ja vaikea tyydyttää tätä nuoruuden elämisen tarvetta
Ei ole mitään niin karmeeta kun olla ihmisen kanssa joka on masentunut, vuodesta toiseen, ei sitä jaksa. Avioliitto on kaksipuolista ja jos se masentunut ei halua tehdä mitään sen masennuksensa hyväksi niin olkoon yksin masentunut miksi pitää viedä toinen ihminen siihen samaan helvettiin. Eihän me puolisot olla mitään sairaanhoitajia, vaikka tietenkin jos on naimisissa sitä pitää kestää aikansa ja yrittää mutta ihminen on ihminen eikä kestä kaikkea. Miksi helvetissä tämän naisen pitää hakea apua koska mies on masentunut, perkele menköön mies hakee apua ja ymmärtämään miten vaikeeta on asua masentuneen kanssa joka ei tee mitään asian hyväksi. Sitten itketään että jätetään kun oon sairas, no jos on sairas niin mee lääkärille. Joo ei kaveria tarvitse jättää kun on kipee mutta puoliso on vähän eri, puolison pitää olla muutakin kun kaveri ja kun on masentunut niin sitä ei ajattele muuta kun itseään. Sillon ei oo seksiä ei rakkautta ei yhdessä oloa ei mitään, minkälainen avioliitto se on?
täysin tilanteesi. Ero "normaalista" suhteesta vielä menettelee. Jos toinen on masentunut (tai muutoin sairas) se on monin verroin hankalampaa, vaatii kosolti kärsivällisyyttä ja miltei yliluonnollisia kykyjä kertoa toiselle tilanteesta haavoittamatta häntä lisää. Itse olen todennut, että lapsille pahoissa paikoissa hokemani "ei hätää" auttaa kaikenikäisiin. Helpommalla pääset, kun tyrkytät miehelle eron jälkeenkin seuraasi (harkituissa paikoissa). Näin miehelle tulee ns. pehmeä lasku eroon eikä hän jää totaalisen yksin.
erittäin hankalasta suhteesta. Itse aloin kärsiä masennuksesta, kun mikään asia ei mennyt niinkuin olisin halunnut. Pettymyksiä pettymysten perään. Kuvioissa myös pettämistä. Vaikka itse lähdin suhteesta, en ole oikein vieläkään päässyt siitä kunnolla yli. Aikaa erosta kulunut jo 2 vuotta. Olisi ollut helpompaa muuttaa kokonaan eripaikkakunnalle, mutta lasten takia en voinut, enkä vielä muutamaan vuoteen voi ajatella lähteväni. Olemme kyllä ent.mieheni kanssa erittäin paljon tekemisissä, mutta se ei kyllä eroa yhtään helpota, päinvastoin repii entisestäänkin. Aina kun itse haluan olla rauhassa ja ottamatta yhteyttä, hän keksii asiaa vaikka tikusta soittaakseen. Viimeisestä tapaamisesta itselleni jäi tunne, että hänellä olisi jotakin kerrottavaa, mutta ei vain saanut sanotuksi. Kurjaa on tämä yksin olokin, niin että kannattaisi kaiketi miettiä ihan kunnolla loppuun asti ennenkuin eroaa. Joskaan eihän se poissulje mahdollisuutta, että vielä joskus ollaankin takaisin yhdessä. Itse en ole enää siihen valmis, mutta toisille voi olla hyväksikin olla erossa jonkin aikaa, niin sitten oikein huomaa välittävänsä siintä entisestään. Aurinkoista kevättä ja jaksamista kaikille eronneille ja eroa suunnitteleville;)
jos minä olisin tuo mies, niin eläisin vain niitä hetkiä varten kun nähtäisiin. Nämä hetket olisi täynnä toivoa välien lämpenemisestä ja yhteenpaluusta. Vaimon hymyn, positiiviset eleet ja puheet tulkitsisin kaikki toivona yhteenpaluusta. Ennen kaikkea pysyisin vaimolleni uskollisena, että voisim hyvällä omalla tunnolla sanoa hänelle sitten kun on palattu yhteen, että katso miten hieno ja kärsivällinen mies sinulla on. Enkö olekin rakkautesi arvoinen.
Tuo on riski, että toinen ei (edelleenkään) halua ymmärtää mistä on kysymys. Siksi exvaimon pitäisikin toistaa miten asiat on, ettei mies pääse tekemään omia tulkintojaan. Monet tekevätkin totaalieron heti eivätkä halua olla missään tekemisissä. Jotta kumppani ei tekisi omia tulkintojaan. Siinä tapauksessa mies saattaa kuitenkin pyrkiä kaikintavoin tapaamaan, soittelee alvariinsa, häiriköi. Ja voi vielä silloinkin kuvitella yhteenpalaamista, kun hän niin sisukkaasti ja kärsivällisesti osoittaa välittävänsä. Siksi tarvitaan niitä yliluonnollisia kykyjä, joilla voi toiselle viestittää kauniisti, ettei ole enää mitään aikomusta palata yhteen.
On kertoa, että tapailee toista miestä. Tällöin mies kokee, että se oli sitten siinä. Todennäköisesti hän haluaa tappaa sen toisen miehen, mutta menettää toivonsa.
noinkaan. Minä rimpuilin (kauniisti, kuten tuossa edelläkin sanottiin) irti exästä vuosia. Yritin joka suunnasta. Ei auttanut yli eikä ympäri, ei ali, ei sivuilta, edestä eikä takaa. Jossain vaiheessa tuli toinen mies kuvioihin - ja aloitin tehokuurin, jotta ex tajuaisi missä mennään. Mutta ei. Sitten viimeisenä oljenkortena kerroin toisesta miehestä. Olin jo aivan epätoivoinen - ei auttanut sekään! Exälle toinen mies oli "ok", kunhan vain ei erottaisi. Tuli todella "ei-voi-olla-totta" -olo. Vuoden vielä kärvisteltiin liitossa, mutta sitten vain vein ne eropaperit. Eikä ex enää lopulta ollutkaan eroa NIIN vastaan ja se sujui oikeastaan ihan hyvin. Näköjään kaikella on todella aikansa.
Vai roikuitko sittenkin itsekin siinä suhteessa kun et halunnut laittaa välejä poikki. Siten annoit hänelle toivoa, johon hän tarttui koska kuitenkin halusi olla kanssasi. Vasta kun oikeasti halusit itsekin erota, niin hän hyväksyi heti tilanteen. En tiedä jotenkin vai tökkii tuo tapa millä asian esität. Kyllä yleensä suhde laitetaan poikki siinä vaiheessa kun aletaan toisten kanssa vehtaamaan, jos ollaan jo muutenkin itse täysin valmiita eroamaan. Jos taas ei olla, niin sitten tehdään niitä syrjähyppyjä.
Mulla ei ole tohon muuta lisättävää kuin, että syrjähypyistä on paras itse ottaa vastuu. Se on oma valinta jolla ei pidä lisätä kumppanin tuskaa. Moni ei voi pitää omantunnon tuskaa sisällään ja haluaa jakaa tuskansa kumppanin kanssa. Toisinsanoen kaataa paskaa tämän niskaan, jotta itselleen tulee parempi olo. Syrjähyppy voi olla ok, kunhan pystyy pitämään sen seuraukset sisällään.
Mä olen edelleen samankaltaisessa tilanteessa, siis masentuneen miehenä, ja en ihan allekirjoita näitä väkisin suhteessa pysymisjuttuja. Mutta vaikea on sanoa mikä on oikein, asiat on tilannekohtaisia ja siksi katson paremmaksi yleisten toimintaperiaatteiden antamisen sijaan kertoa oman tarinani. Kerrotaanpa oikein juurta jaksain. Ihastuin muijaan ja hengailtiin. Se oli jo silloin aika masiksessa ja sanoi viilleensä itseään aiemmin. Parin viikon jälkeen halusin jo siirtyä eteenpäin, oli tosi pahoja ongelmia tässä miedän suhteessa. Muutenkaan millään lailla emme oikein yhteen sopineet, yhtään mikään ollut kohdallaan. En edes vastannut luonteeltani hänen ihannepartneria sitten yhtään eikä hän minun. Itse vain näin alussa seksikkään naisen ja hän vain takertui minuun kuin viimeiseen oljenkorteensa kaikkivoipaisena pelastajanaan masennuksen kourista. 2 vk jälkeen olin päättämässä suhteen, mutta hän aneli armoa kuin henkensä edestä. Ajattelin että ehkäpä masennus on vain kovin tilapäistä, olihan hän juuri viimeaikoina lujille joutunut. Piakkoin menimme naimisiin, koska hän pahassa masennuksessaan sitä sanoi kovasti tarvitsevan turvallisuuden tunteen takia ja kerran sanoi myös että älä siinä jahkaa, kyllähän avioerokin on keksitty. Minä olin vakuuttunut, että tämä ei loppuelämää kyllä tule kestämään, mutta kai se parissa kk jo toipuisi, koska minähän olen sellainen supermies että pystyn piristämään ihmisiä, ja ymmärrän, ja muutenkin olen paljon hyväntekeväisyydessä mukana. Itsekin toivoin että vielä epätoivoisesti saataisi tämä suhde toimimaan, olin tullut niin sydänmurskaksi jo ensimmäisen kk aikana ja tunsin että ainoa keino parantaa sydämeni olisi koettaa pelastaa tämä suhde. Ja menin sitten naimisiin. Pelkäsin hänen tappavan itseään, jos annan risut tai pakit, ja siksi ensisijassa menin naimisiin. Olin kai elänyt liian hyvässä kiltissä maailmassa ennen häntä, että en kerta kaikkiaan pystynyt sulattaan faktaa, että hän tappaisi itsensä kun hänet jättäisin, ja lähdin sitten yhden miehen pelastusretkelle. Ajattelin että olen muita psyykkisesti vahvempi ja kyllä minä pystyn hänet pelastamaan. Yli vuoden on jatkunut, itse olen tullut kanssa aika masentuneeksi, koska elämäni on hänen takiaan aina niin täynnä kaaosta, hätätilanteita ja epävarmuutta tulevaisuudesta että unelmatyönikin kerran jätin, koska hän oli kotona yrittänyt itsemurhaa ja sanoi tarvitsevani läsnäoloani enemmän kuin koskaan. Tätä työni jättämistä kadun kovasti, se ei ole niin selvää että uudestaan löytyy ja on aivan ylivoimainen kuin muut työt. Se ei edes tunnu pakkopullalta tehdä sitä työtä, vaan se on myös viihdyttävää. Moni muu työ on myös kaatunut ja opiskeluni kaatunut, toisaalta ehkä olisin lopettanut opiskeluni muutenkin, kun olen alkanut ajattelemaan että en halua monimutkaista työtä jonka pariin opiskeluni minut saattaisi. Muitten mielestä kyllä on ihan karseaa että luovuin opiskeluistani. Koko elämäni on nyt sellaista että siinä ei ole mitään hyvää, kaikki on vastenmielistä, koska haluan vain pois, irti hänestä, mutta en pääse koska pelkään hänen itsemurhaansa. Koskaan hän ei ole halunnut keskustella mielenterveydestään psykologin, tai kenenkään lääkärin tai vaikkapa kriisikeskus mobilen keskusteluavussa, joka on siis tällainen kaupungin rahoittama ilmainen aina avoimien ovien hätäkeskusteluapu palvelu. Myös puhelimitse 24 h vuorokaudessa. Olen kuitenkin painostanut hänet useampaan otteeseen ja aina on heti jäänyt kesken nämä käynnit. Myöntää hän että on masentunut ja on vakuuttunut että on muutakin mielisairautta. Kuitenkaan väkisin ei voi ketään hoitoon pakottaa, ainoa järkevä juttu mitä on tehtävissä on soittaa 112 jos itsemurhaa sanoo yrittävänsä. Mitään velvollisuuksiahan ei ole lain mukaan ole, ja kaikki psykologit ja muut tällaiset sanovat aina että ei voi alkaa siksi poijuksi joka hänet hengissä pitää, yksin ei kukaan sellaista taakkaa voi harteilleen ottaa. Sanovat, että jos vakaasti haluat lähteä, niin voit lähteä ottamatta syyllisyyttä. Apunumeroita neuvoivat antamaan hänelle, että hakisi apua. Muuten ei edes tarvis yhteyttä pitää, koska se voi olla paha siinä, että jos vain puljaa rakastanko vai enkö rakasta, niin voi erotilanteessa olla vielä tuskaisempaa tälle joka haluaa suhdetta jatkaa, kuin se että sen sijaan vain suoraan sanoisi että tämä on nyt ohi eikä jää puljaan että kyllähän mä sua toisaalta vielä rakastan. On muuten hyvä, että kun tuo vaimo ei halua että käyn itse psykologin pakeilla vaikka syytä olisi jo (itsemurhakin käynyt mielessä, tosin nyt ei kyllä pitkään aikaan enkä usko että enää käykään, olen vain tehnyt sen päätöksen että löydän muun ulospääsytien tästä ja muutenkin mistää tule mitään, en saa edes yhdessä kokonaisessa vapaapäivässä siivottua parin päivän roskia tai tiskattua. Tällaiseksi siis muutuin noin kolmessa kuukaudessa, sitä ennen olin sellainen aina positiivinen melko onnellinen ihminen) niin on tuo tuollainen kuin net tuki (löytyy googlettamalla), jossa voi siis netin kautta saada apua, kirjeiden vaihtona kerran vk palkatun apuhenkilön kanssa. Myös livekeskusteluja vertaisryhmien kanssa ja sitten yksityisesti myös auttajien kanssa. Kaikki ilmaista. Lähdin sitten näin kerran pois. Olin 2 päivää veke, se oli kotona syömättä 2 päivää eikä nukkunut yhtään. Vaikka rakkautta ei ollutkaan, niin olin kyllä tosi stressaantunut. Mutta mitään en voinut tehdä, muuta kuin päättää palata tai olla palaamatta. Sitten aukesi sellainen vaihtoehto että menisin ulkomaille töihin, ja hän perässä myöhemmin ja niin että ainoastaan nukuttaisiin siellä yhdessä, muuten saisin olla ihan yksin (koska hänen kanssaa eläminen aiheuttaa jo sellaisia paineita, että uupuu niin, että mitään ei jaksa). Tartuin sitten tähän vaihtoehtoon, koska en yli vuotta pidempään voi olla työttömänä ja hän voi taas suhteellisen hyvin paluuni johdosta. En ole edes rekisteröitynyt työttömäksi, koska pelkään että sen jostain tulevat työn antajat näkevät ja siksi jo karttavat sitten minua. Myös minut saadakseen takaisin, vaimo lupautui käymään hoidossa ihan niin paljon kuin haluan. Vaimolla ei ole mitään tukiverkkoa, ei vanhempia, ei ystäviä muuta kuin mesettämisen välityksellä. Näistä kyllä monet tietävät hänen masennuksestaa jonkin verran, osa aika paljonkin. Hän ei oikein edes uskalla tulla ulos asunnostaan. Se on välillä vähän väkivaltainen, niin että se katsotaan rikolliseksi. Ei siihen muuta tarvi kuin läpsäisyn naamalle. Myös astian lattiaan rikkominen on vallankäyttöä ja väärin, kuulin juuri. Myös epätoivoissaan on uhkaillut kaikenlaisella, mutta jos ne ottaa puheeksi eron hetkellä, niin kuin kävi, niin hän sanoo että ei tosissaan olisi mihinkään ryhtynyt, koska oli vain epätoivoinen eikä muutakaan keksinyt sanoa minut takaisin saadakseen En tiedä sitten, jos työhön lähden ulkomaille mihin olen jo alustavasti sitoutunut vaikka en mitään allekirjoittanut olekaan, ja en jaksa asua edes hänen kanssaan tai tulee muuta ongelmaa, niin onnistuukohan sitten se että hän menee takaisin suomeen ilman että yrittää järjestää mulle potkuja, mitä on joskus uhannut. Tää työ merkkaa mulle ihan helvetisti. Mulle ei koskaan ole mikään työ tai opiskelu maittanut, paitsi tämä on kuin harrastaisi vain jotain suhteellisen nautittavaa lajia harrastuksenaan. Myös haluaisin kertoa isäni tarinan tällä palstalla, en tosin tiedä uskoisitteko että näinkin voi sattua ja vielä näin lähellä suvussa, tämän oman kertomukseni lisäksi vähän samankaltainen pattitilanne on nimittäin kyseessä
mitä oikein teet itsellesi? Myöskään vaimollesi ei voi tehdä hyvää tuo, miten annat itseäsi kohdella. Voi sinua. Molemmat te kaipaatte pikaista apua. Et ole vastuussa kenenkään ihmisen elämästä, paitsi omastasi (toivottavasti ette lapsia suunnittele?) Sinun itsesi pitää ratkaisu tehdä, mutta et todellakaan voi pelastaa toista itseltään.
Entä jos mies soittelee ja haluaa jatkaa elämäämme, kuten nytkin? Mulla on sellainen tunne, että niin kauan kun yhdessä asumme mun on pidettävä matalaa profiilia ja yritettävä mukailla, jotta sopu lasten takia edes säilyy. Mies tosiaan luulee, että ero ei kovinkaan paljon muuta suhdettamme. ap
tässä nyt on sellainen fiilis, että ratkaisuja tapahtuu nyt tosi pian. En jää enää paikalleni koettaa etsiä mahd. parasta ratkaisua joka ottais meidät molemmat huomioon. Kerta kaikkiaan en pysty, ei ole aikaa. Muuten menee työ vituiksi
Todella hirveää on elämäsi! Eihän tuollaista voi kukaan jaksaa. Et sinä pysty auttamaan vaimoasi noin, ei kukaan pystyisi. Hyvä että olet puhunut ammattiauttajien kanssa. Ota se työpaikka, nyt heti kun vielä olet työkykyinen, ja keskity töihin, rakenna itsellesi oma uusi elämä. >>>menisin ulkomaille töihin, ja hän perässä myöhemmin ja niin että ainoastaan nukuttaisiin siellä yhdessä, muuten saisin olla ihan yksin>>> En ymmärtänyt. Miten ihmeessä voisitte "ainoastaan" nukkua yhdessä? Tottakai hän tarrautuisi sinuun samalla tavalla kuin nytkin jos asutte saman katon alla. Ei hän antaisi sinun olla ihan yksin. Älä ota vaimoasi sinne ulkomaille mukaan ollenkaan. Toimita hänet laitoshoitoon, tai ellei se onnistu niin anna olla omillaan. Et sinä voi koko aikaa vahtia ettei hän pääse tappamaan itseään. Jos hän sen tekee, ei se ole sinun syysi. Aloittaja myös, sinun tilanteesi ei ole vielä noin hirveä mutta lähde ihmeessä ennen kuin se muuttuu tuollaiseksi. Älä välitä noista syyllistäjistä. Vaikka masennus on sairaus eikä masentunut välttämättä tietoisesti ja ilkeyttään manipuloi, niin hän manipuloi kuitenkin, koska se kuuluu taudinkuvaan, ja siten sairastuttaa läheisensä.
ihan asiaa puhut. Aion noudattaa neuvoasi. Avioeron ottamisen kanssa en kuitenkaa aio kiirehtiä, koska käytännössä sillä ei ole väliä, voi deittailla vapaasti eikä ole oikeudellisia seurauksia. Siksi vaan viivästytän tuota avioeron ottamista, koska en usko että hän siitä juuri nyt selviää. Eiköhän noita avioeroja saane tarvittaessa ulkomailtakin käsin, kun tulen nimittäin olemaan ulkomailla töissä
Aivan niin, avioero ja muut juridiset muodollisuudet joutavat odottaa, niillä ei ole kiire. Tärkeämpää on että käytännössä vapaudut tuosta elämääsi tukahduttavasta tilanteesta ja pääset takaisin kiinni normaaliin mukavaan elämään, töihin, deittailuun jne kuten aiotkin. Kannattaisi ehkä myös olla antamatta vaimollesi uutta puhelinnumeroasi, tai vaihtaa numero salaiseksi. Muuten hän ehkä soittelisi sinulle ja uhkailisi itsarilla ellet palaa hänen luokseen tai ellet ota häntä sinne. Älä anna periksi. Voimia ja jaksamista sinulle!
"Vieroitushoitoa" annoin exälle n. viisi vuotta ennen eroa. Raskasta oli, kaikki konstit käytin, mutta hyvä siitä sitten lopulta tuli. Kumma kyllä, se oli elämäni pahin kamppailu enemmän itseni kuin exän kanssa.
kiinni avioliitostaan johon MOLEMMAT ovat sitoutuneet loppuelämäkseen. Älä laske hänen viakseen sitä, ettei tajunnut tai uskaltanut tai herännyt aikaisemmin. Onko jo liian myöhäistä, olisiko teillä mahtava avioliitto jos nyt keskittyisittekin toisiinne ja liittoonne? Vai oletko niin ehdoton että roskiin vaan kun päätös on tehty! Lapset kärsiköön ja ukko, minä nyt vaan porskutan ja äijä ruikuttaa! Onko ainoa ongelmasi miten pääset ruikuttavasta ukosta eroon? Mieti miten saat itsellesi hyvän omantunnon, miten pärjäät lasten kanssa, miten voisit sille AVIOMIEHELLESI olla aikuinen ja tasavertainen ja tehdä erosi kunnolla ja tasapuolisesti. Naimisiin mennään, talot ostetaan ja lapset tehdään mutta erota pitäisi saada yhdessä yössä. Ja eikun uutta tuuttiin! Mieti millaista viestiä annat lapsillesi.
nykyään, että miehet pian katoaa tältä planeetalta TARPEETTOMINA!!!!!!!!
miehiä vielä tarvitaan :)