Kun se oikea

Aloin seurustelemaan etäsuhteena poikaystäväni kanssa 7 vuotta sitten. Kihloissa ehkä noin 4 vuotta. Noin 4-5 vuotta sitten mulla alkoi masennus hänestä riippumattomista syistä (lääkärin toteama). Vajaa vuosi sitten muutettiin vihdoin yhteen, mä hänen luokseen. Nyt on avoero edessäpäin. Oma exäni on onneksi suhteellisen ymmärtäväinen tässä tilanteessa, eikä suinkaan aio kadota elämästäni. Itse rakastan häntä yhä todella paljon, vaikka hän ilmoitti minulle vajaa viikko sitten, että ei rakasta minua enää. Syynä oli paljolti masennuksestani johtuvat muutokset luonteessani ja käytöksessäni. On vaikea kuvitella, miten se elämä tästä etenee. Olen iässä, jossa kaverini ovat menossa naimisiin ja alkavat perustamaan perheitä. Pelottaa, että jään yksin, koska miehiä alkaa tässä iässä karsiutua vapailta markkinoilta. Ehdinköhän enää itse siihen junaan? Heti seuraavana päivänä, kun mies teki ilmoituksensa kerroin perheelleni ja lähimmille ystävilleni asiasta. Sanoin, että tarvitsen heidän tukeaan tässä prosessi ihan joka päivä. Onnekseni lähipiirini on hyvin ymmärtäväinen ja auttaa jaksamaan. Olen myös löytänyt jostain sisimmästäni päättäväisyyden hoitaa masennukseni kuntoon. En halua, että se saastuttaa elämääni jatkossakin. Kaikki pelottaa ja sattuu mahdottoman paljon, mutta niin kuuluukin. Toisinaan tulee valonpilkahduksia, toisinaan itsesääliä, toisinaan surua menetettyjä unelmia kohtaan, toisinaan kipua yksinpuolisesta rakkaudesta. Vielä jonain päivänä saan varmasti kuulla, että hän seurustelee jonkun toisen naisen kanssa. Se tulee varmasti olemaan todella kivulias päivä, koska se tavallaan lyö viimeisen naulansa yhteisten vanhojen unelmien arkkuun. Ainoana vinkkinä voin antaa sen, että värvää kaikki mahdolliset henkilöt lähipiiristäsi tueksesi, puhu paljon, kirjoita paljon, koeta nukkua hyvin, ja koeta työstää masennustasi eteenpäin ammattilaisen kanssa.

Kokemus itselläni. Me tosin seurustelimme vain 1,5 vuotta. Asuimme yhdessä siitä puolet. Olin masentunut jo suhteen alussa, olin tyhmä ja en ollut hoitanut masennustani. se paheni suhteen edetessä ja lopulta mies ei enää jaksanut. Oikeastaan vasta erotessamme ja minun muuttaessa pois tajusin oman tilanteeni vakavuuden ja hain apua. Nyt on lääkitys ja terapia päällä. Ja oma olo muuten on parempi, mutta kaipaus rakkaimpaa kohtaan on edelleen lähes sietämätön. Ja harmittaa niin paljon, etten hakenut apua ongelmiini jo kauan sitten. Mutta toisaalta. Yritän nyt suhtautua asiaan niin, että ennemmin nyt kuin ei milloinkaan. Keskityn vain itseni hoitamiseen. Ja joku päivä, kun olen siihen valmis, uusi rakkaus koittaa. Varmasti sinullakin.