Sellainen joka voi olla epäsosiaalinenkin - tai oikeastaan ennemminkin vaikeasti lähestyttävä, yksinäinen, epäuskoinen tai välinpitämätön ihmisiä (enemmistöä) kohtaan - joku jolla on korkea kynnys ja rajattu keinovalikoima vaikkapa tutustua uusiin ihmisiin.
ja
Joka ei ole "positiivinen" perusluonteeltaan vaan tasapainoilee erilaisten negatiivisten tunnetilojen välillä. Ei kuitenkaan psykopaatti tai äärimmäisen masentunut - vaan ei kertakaikkiaan vaan näe elämää tai omaa olemistaan siinä kovin hehkeänä jossa hyvä on harvinaista ja sitä siksi pitää oikein etsimällä etsiä ja vaalia jos sellaista löytääkin. Ei kuitenkaan siis toivoton, vaan vaakakupin miinuspuolella on enemmän massaa.
olettaen
Että muuten on suhteellisen toimiva, ei ole jäätynyt, kykenee tuntemaan myös hyviä asioita (jos syytä on), omaa elämässä tärkeitä asioita jotka toimivat tässä tapauksessa tasapainottavana asiana ja osaa antaa noille asioille suuren arvon. Pitää huolen itsestään ja myös läheisistään. "puutteet" luonteen sosiaalisissa ja positiivisissa piirteissä kompensoidaan sitten muissa asioissa, esimerkiksi siinä että kun joku on tärkeä hänet hyväksytään täysin itsenään tai että tuo mies on tunneälyltään ja itsetuntemukseltaan hyvin syvällinen. Tavallista huomattavasti laajempi kokemuspohja elämästä.
Voiko noista synkistä luonteenpiirteistä nainen kiinnostua tai olla antamatta niille painoarvoa huonoina ominaisuuksina. nimenomaan nähden ne ehkä haasteena tai muuten vain "toissijaisena" juttuna joiden suhteen hänellä voi olla sanansa sanottavana henkilökohtaisessa suhteessa tuollaiseen mieheen, kenties tahto olla poikkeus sääntöön.
Asiaa ihannemieheksi näillä ominaisuuksilla?
Sielunpaino
7645
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mut ei ne ihmisestä huonompaakaan tee,jos ei ole liian negatiivin ja ilkeä muillekkin,tai roiku järjettömässä itsesäälissä.
"mut ei ne ihmisestä huonompaakaan tee,jos ei ole liian negatiivin ja ilkeä muillekkin" Enemmänkin melankolinen ja ymmärrän miten elämäni on mennyt ja mitä luultavimmin tulee menemään. Ilkeä en ole, päinvastoin - osaan nähdä ihmisissä paljon hyvää asioissa joita he eivät itse ehkä hoksaa. Tämä taito ei tee minua kuitenkaan "onnelliseksi" vaan lähinnä tuo pienen hyvän hetken kun saa kertoa jollekulle kuinka hieno hän on. Negatiivisuuteni on realismivetoista, ei suinkaan toivotonta parkumista asioista joilla ei ole merkitystä. Itsesääli... suoraansanottuna en sääli itseäni, toivon vain että asiat olisivat paremmin. Ennemminkin näen itseni syyllisenä kuin säälittävänä ja olen tarpeettomankin itsekriittinen.
Vaikea sanoa. Missä sinuun voisi edes tutustua? Se taitaa jo estää parisuhteen. Ja parisuhteen kannalta on oltava enemmän positiivista kuin negatiivista, jotta se yleensä alkaa kantaa tai toimia, olla mahdollinen. Jos luonteesi negatiivisuus vie toiselta hyvän olon pois, niin ei onnistu. Jos kulutat toisen (mielen, jaksamisen).
"Minusta tuo on huonoa ajattelua. Eli "vaadit" että toinen alkaa altavastaajaksi; sietää sinua (antaa periksi). Tai yrittää muuttaa sinua (haaste)." Hupaisaa sinänsä, minä näen nimenomaan peilikuvana tämän asian. Olisi haaste sietää minua, ainoa apu mitä kumppani voi tarjota minulle on se että hänen kanssaan tuntisin itseni siedettävämmäksi. Mitään "apua" en koe tarvitsevani ulkoapäin vaan jos jokin minussa muuttuu on se oma asiani kasvaa. Mutta toistuvien yritysten johdosta olen tullut siihen tulokseen että - tämä olen. Kysyn vain että voiko kukaan kulkea tälläisen kanssa, taakkaani en edes aio jakaa - hemmetti, sehän olisi sama jos heittäisin kiven kukan päälle. Paljon mielummin suojelen toista taakaltani - ja nimenomaan toivon että toinen ei edes YRITÄ ottaa siitä itselleen. Sehän se haaste on, antaa minun olla minä.
Vaikuta ihan mun exältä. Se mies on edelleenkin mun sielunveli vaikka petti ja jätti ja nyt seurustelen uuden miehen kanssa. Mua on aina kiinnostanut enemmän pessimistiset rentut kuin naisten naurattajapelimiehet. Surumielisyydessä on jotain taiteellista ja se luo hyvää inspiraatiota. Masennus on kyllä vahva sairaus ja sen huomasi siitä kun loppu ajasta kumpikaan ei uskaltanut käydä kaupassa kun ahdisti. Olin ehkä liian herkkä tuntemaan kaverin tunnetiloja. että enää en menisi semmoseen suhteeseen missä toisiaan vaan myötäillään ja ymmärretään. Läheisyyttä oli kuitenkin paljon enkä semmosta yhteenkuulumisen tunnetta tuu kai koskaan tuntemaan.
Sentään. En ole läheskään noin "pahassa jamassa", olen uskollinen kuin kallio on vankka ja masennus... no. Se on elämäntapa. Mitään tuollaisia ahdistustiloja en ole kokenut koskaan. Osaan kyllä sitten joskus roiskahdella tunteissani riehakkuuden, tulisieluisuuden ja rajun rakkauden sävyissäkin. Joskus. Mutta tätä puolta minusta ei löydä etsimättä ja pelkäänkin ettei kukaan koskaan vaivaudu.