Olen vähän päälle 20 vuotias mies. Kokemukset naisten kanssa ovat tähän mennessä rajoittuneet muutamaan onnettomaan 'suhteeseen', jotka loppuivat ennen kuin edes ehtivät oikeastaan alkaa. 'Oltais vaan kavereita' syndrooma. ;)
Itseluottamukseni kärsi aikoinaan kovan kolauksen, kun hiukset tippuivat päästä pälvikaljun takia. Ala-asteikäisenä tuli otettua muutaman kerran osumia otsaan kyseisen 'vamman' takia. Fyysinen väkivalta tuntui kuitenkin jokseenkin pieneltä verrattuna tyttöjen harrastamaan henkiseen väkivaltaan. Tämän takia naisiin, tai yleensäkkin uusiin ihmisiin tutustuminen ja itsensä sellaisenaan hyväksyminen on melko vaikeaa. Taustalla pyörii aina pieni epäluottamus siitä, ovatko muiden ihmisten tarkoitusperät hyviä, vaikka tapahtumasta on jo yli 10 vuotta. Tosin törmään vieläkin välillä pieneen kiusantekoon, lähinnä naisten osalta. Miehet sentään tajuavat yleensä olla aukomatta päätään turhista.
Hyvät ystävät ovat vähitellen päässeet vakiutuneisiin parisuhteisiin ja tämän takia elämä tuntuu välillä melko yksinäiseltä. Muitakin kavereita toki on paljon, mutta se, että ei ole ketään jonka kanssa jakaa jokapäiväiset ilot ja surut masentaa.
Välillä tuntuu siltä, että todella kaipaisin ihmistä, joka kannustaisi vaikeina aikoina ja jota voisi tukea vastoinkäymisissä, Helliä ja paijata.
Yksinäisyys ja läheisyyden puute masentavat. Yritystä toki on hieman ollut, mutta epäonnistumisten jälkeen tuntuu aina siltä että putoisi syvemmälle ja syvemmälle masennukseen. Elämällä ei tunnu enään olevan tarkoitusta, merkitystä.
Vielä vuosi sitten jaksoin eteenpäin käymällä ahkeraan urheilemassa. Masentuneisuus tuntuu kuitenkin vievän vähätkin voimat ja urheiluharrastuksiin lähtö tuntuu aina vain vaikeammalta. Treenaaminen on viimeaikoina jäänyt pahasti retuperälle ja kunto heikentynyt. Heikko mieli, heikko keho. Heikko keho, heikko mieli. Ajatukset käyvät yhä synkemmiksi, itsetuhoisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Pelkään että tulen vähitellen yhä enemmän ja enemmän tunnevammaiseksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jos olen vielä 10 vuoden päästä yksin, en jaksa enään elää. Tekisi oikeastaan mieli treenata seuraavat 10 vuotta mahdollisimman kovaa ja hakea voimia kielletyistä 'lisäravinteista'. Polttaa keho vähitellen loppuun, kokeilla omia rajoja. Uskon että 'tapaturmainen' kuolema olisi itsemurhaan verrattuna sukulaisille ja perheelle paljon helpompi hyväksyä.
Itseluottamukseni kärsi aikoinaan kovan kolauksen, kun hiukset tippuivat päästä pälvikaljun takia. Ala-asteikäisenä tuli otettua muutaman kerran osumia otsaan kyseisen 'vamman' takia. Fyysinen väkivalta tuntui kuitenkin jokseenkin pieneltä verrattuna tyttöjen harrastamaan henkiseen väkivaltaan. Tämän takia naisiin, tai yleensäkkin uusiin ihmisiin tutustuminen ja itsensä sellaisenaan hyväksyminen on melko vaikeaa. Taustalla pyörii aina pieni epäluottamus siitä, ovatko muiden ihmisten tarkoitusperät hyviä, vaikka tapahtumasta on jo yli 10 vuotta. Tosin törmään vieläkin välillä pieneen kiusantekoon, lähinnä naisten osalta. Miehet sentään tajuavat yleensä olla aukomatta päätään turhista.
Hyvät ystävät ovat vähitellen päässeet vakiutuneisiin parisuhteisiin ja tämän takia elämä tuntuu välillä melko yksinäiseltä. Muitakin kavereita toki on paljon, mutta se, että ei ole ketään jonka kanssa jakaa jokapäiväiset ilot ja surut masentaa.
Välillä tuntuu siltä, että todella kaipaisin ihmistä, joka kannustaisi vaikeina aikoina ja jota voisi tukea vastoinkäymisissä, Helliä ja paijata.
Yksinäisyys ja läheisyyden puute masentavat. Yritystä toki on hieman ollut, mutta epäonnistumisten jälkeen tuntuu aina siltä että putoisi syvemmälle ja syvemmälle masennukseen. Elämällä ei tunnu enään olevan tarkoitusta, merkitystä.
Vielä vuosi sitten jaksoin eteenpäin käymällä ahkeraan urheilemassa. Masentuneisuus tuntuu kuitenkin vievän vähätkin voimat ja urheiluharrastuksiin lähtö tuntuu aina vain vaikeammalta. Treenaaminen on viimeaikoina jäänyt pahasti retuperälle ja kunto heikentynyt. Heikko mieli, heikko keho. Heikko keho, heikko mieli. Ajatukset käyvät yhä synkemmiksi, itsetuhoisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Pelkään että tulen vähitellen yhä enemmän ja enemmän tunnevammaiseksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jos olen vielä 10 vuoden päästä yksin, en jaksa enään elää. Tekisi oikeastaan mieli treenata seuraavat 10 vuotta mahdollisimman kovaa ja hakea voimia kielletyistä 'lisäravinteista'. Polttaa keho vähitellen loppuun, kokeilla omia rajoja. Uskon että 'tapaturmainen' kuolema olisi itsemurhaan verrattuna sukulaisille ja perheelle paljon helpompi hyväksyä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen vähän päälle 20 vuotias mies. Kokemukset naisten kanssa ovat tähän mennessä rajoittuneet
--
tuossa iässä suomen maaseudulla riittää kokemattomia
--
muutamaan onnettomaan 'suhteeseen', jotka loppuivat ennen kuin edes ehtivät oikeastaan alkaa. 'Oltais vaan kavereita' syndrooma. ;)
--
mikä on enemmän kuin joillain muilla
--
Itseluottamukseni kärsi aikoinaan kovan kolauksen, kun hiukset tippuivat päästä pälvikaljun takia. Ala-asteikäisenä tuli otettua muutaman kerran osumia otsaan kyseisen 'vamman' takia. Fyysinen väkivalta tuntui kuitenkin jokseenkin pieneltä verrattuna tyttöjen harrastamaan henkiseen väkivaltaan. Tämän takia naisiin, tai yleensäkkin uusiin ihmisiin tutustuminen ja itsensä sellaisenaan hyväksyminen on melko vaikeaa. Taustalla pyörii aina pieni epäluottamus siitä, ovatko muiden ihmisten tarkoitusperät hyviä, vaikka tapahtumasta on jo yli 10 vuotta. Tosin törmään vieläkin välillä pieneen kiusantekoon, lähinnä naisten osalta. Miehet sentään tajuavat yleensä olla aukomatta päätään turhista.
--
kaljuus on muotia
--
Hyvät ystävät ovat vähitellen päässeet vakiutuneisiin parisuhteisiin ja tämän takia elämä tuntuu välillä melko yksinäiseltä. Muitakin kavereita toki on paljon, mutta se, että ei ole ketään jonka kanssa jakaa jokapäiväiset ilot ja surut masentaa.
Välillä tuntuu siltä, että todella kaipaisin ihmistä, joka kannustaisi vaikeina aikoina ja jota voisi tukea vastoinkäymisissä, Helliä ja paijata.
--
kuten kaikki
--
Yksinäisyys ja läheisyyden puute masentavat. Yritystä toki on hieman ollut, mutta epäonnistumisten jälkeen tuntuu aina siltä että putoisi syvemmälle ja syvemmälle masennukseen. Elämällä ei tunnu enään olevan tarkoitusta, merkitystä.
--
eihän sillä muuta merkitystä olekaan
--
Vielä vuosi sitten jaksoin eteenpäin käymällä ahkeraan urheilemassa. Masentuneisuus tuntuu kuitenkin vievän vähätkin voimat ja urheiluharrastuksiin lähtö tuntuu aina vain vaikeammalta. Treenaaminen on viimeaikoina jäänyt pahasti retuperälle ja kunto heikentynyt.
--
persaukiset ei harrasta liikuntaa olleskaa.
kapakassa käyvät kun varaa on. ja heitä on paljon tässä maassa.
--
Heikko mieli, heikko keho. Heikko keho, heikko mieli. Ajatukset käyvät yhä synkemmiksi, itsetuhoisemmiksi ja väkivaltaisemmiksi. Pelkään että tulen vähitellen yhä enemmän ja enemmän tunnevammaiseksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jos olen vielä 10 vuoden päästä yksin, en jaksa enään elää. Tekisi oikeastaan mieli treenata seuraavat 10 vuotta mahdollisimman kovaa ja hakea voimia kielletyistä 'lisäravinteista'. Polttaa keho vähitellen loppuun, kokeilla omia rajoja. Uskon että 'tapaturmainen' kuolema olisi itsemurhaan
--
tai sit päädyt vaan rullatuoliin;
itse olen rahapuutteen ja velkojen takia varmasti lopunelämääni ilman, ei ole perhettä, olen päälle kolmekymmentä, tässä iässä jo kaikilla on semmoinen.
verrattuna sukulaisille ja perheelle paljon helpompi hyväksyä.
--
olekkos mitä kouluja käynyt ? niissä on naisia kunhan valitset sellasen jossa on. sitten bileisiin ja riittävät pohjat.
yhdyn edelliseen puhujaan :) ei tossa iässä voi vielä sanoa että peli on menetetty
Nuori mies
Sinä olet vasta vähän aikaa sitten tullut
aikuiseksi. Pääosa siitä, mitä elämältäsi
tulet saamaan, on vielä edessä päin.
Älä heitä sitä pois. Eikä ole mitään
järkeä vahingoittaa itseään. Voit
vielä tarvita kaikkea sitä, mikä sinussa on,
saadaksesi sen, mitä tarvitset kun olet sitten
joskus päättänyt mitä kaikkea elämältäsi tarvitset
sen elämäsi eri vaiheissa.
Minusta sinä kuvaat viestissäsi paikka paikoin
aika selvästi masennuksesi eri puolia.
Masennuksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä.
Tänäkin päivänä sitä potee tavalla tai toisella varmaan noin miljoona suomalaista. Eli heille
tapahtuu myös kaikkea sitä mitä itsellesi.
Masennus on siitä "hassu" asia, että todellakin
tuntuu siltä kuin voimat menisivät. Pahoissa masennustiloissa täysin aikuinen ihminen
voi tuntea itsensä jopa täysin avuttomaksi ja ikään kuin pikkulapseksi. Samoin asiaan kuuluu
monesti voimakkaat yksinäisyyden tunteet, johon tietenkin liittyy tarve läheisyyteen.
Ja kun ihminen on masentunut, niin on siinä sekin
puoli vielä sitten, että mielessä myllertää tavallista voimakkaammin pettymykset, niistä
johtuvat surut, viha sekä tältä pohjalta syntyvät
vihamieliset ja väkivaltaiset ajatukset niin itseään kuin toisiakin kohtaan.
Samoin pettynyt ihminen usein ajattelee " onko tässä nyt mitään mieltä ja tarkoitusta". Ja pahimmilaan myös "tässä elämässä ei ole mitään mieltä ja tarkoitusta". Ja sehän on selvä, että silloin ollaan myös lähellä ajatuksia koko elämän
lopettamisesta.
Ja monet muista ihmisistä todellakin ovat sellaisia,että välistä tuntuu kuin eläisi hailauman keskellä. Ja aina purraan kun se vain on mahdollista ja mikä tahansa tuntuu käyvän syyksi.
"Ahaa, sinulla on tukassa pälviä,no purempa palan
sinusta". Ja tietenkin se, että purraan, myös
sattuu siihen, jota purraan.
Katso nyt vaikka tämänkin saitin eräitä foorumeita. Purraan tosia niin paljon pystytään kun jotain löytyy mihin kiinni päästään. Ja ns. virallinen syy on mukamas poliittinen näkemys, uskonto, isänmaa, kommunismi tai muu ideologia, huoli jonkun Saddamin hyvin/pahoinvoinnista jne tai joku muu ns. jalo asia...
Ja sen voin vain taata, että pälvitukkaisuuskin
on sellainen asia, että tavallisella tukalla
varustetuista aina muutama löytyy, joiden täytyy
sitten käyttää vaikka tuota syytä.
Testaa vaikka. Mene jollekin foorumille, jossa käydään paljon keskustelua ja ilmoita olevasi vaikka harras hindulainen, jolle uskonsa takia
esim. pyhät lehmät ovat tärkeitä. Lisäksi ota kantaa vaikka Saddamin asioihin ns. hindulaisuuden näkökulmasta.
Osa suhtautuu sinuun jotensakin inhimillisesti. Väitän, että ehkä jopa isompi osa ns. hyökkää kimppuusi, haukkuu sinut, kertoo sinulle mitä sinun pitää ja täytyy sekä luultuaan
rökittöneensä sinut poistuvat ja pahimmat vielä pari kertaa potkaisevat maassa makaavaa ikään kuin varmuuden vuoksi.
Mutta ei se sinusta johdu. Osa ihmisistä vain purkaa sitä oman elämänsä onnettomuutta ja näköalattomuutta sekä kurjuutta toisiin, jotka
vain paikalle sattuvat.
Vastaisen varalle; kun kuvatun kaltaisiin "kannibaalehin" törmäät, niin mieti kaksi asiaa;
- ahaa, törmäsimpä kannibaaleihin ja näitä
näyttää olevan suorastaan lauma ja ainoa
varma, minkä tiedän, että purevat,
- mistä ne kivat ja mukavat ihmiset löytyvät,
jotka osaavat olla kuin ihminen ihmiselle ja ottaa toistakin huomioon.
Ja lähde liukkaasti niiden kivojen ihmisten suuntaan. Paljon mukavampi elää ja olla heidän
seurassaan. Ja niitä kivojakin ihmisiä on kun
vain tarkasti katsot ympärillesi.
Toista ihmistä on vaikea neuvoa, mutta jos olisin
sinun tilanteessasi hakisin jotain apua tuohon
masennukseesi. Eikä masentuneisuudessa ole mitään tavatonta. Kuten sanoin, niin ainakin miljoona sitä täällä Suomessa potee tälläkin hetkellä.
Eli ihan basic stuffia täällä Suomessa, vai miten te nuoret aikuiset sen tänä päivänä sanoisitte.
Elämäsi on siinä mielessä vähän hankalassa vaiheessa, että olet vasta äskettäin aikuistunut.
Se johtaa helposti siihen, että elämän ns. suuret
tarkoitukset voivat olla vielä hakusessa. Eli
joutuu hakemaan sitä, mitä siltä elämältään sitten oikeasti haluaisi. Ja sen jokaisen on
kuitenkin vain itse haettava. Eikä ne tarkoitukset
aina löydy helposti.
En tiedä luetko kirjoja ja saatko siitä lukemisesta mitään. Minusta Viktor Frankl
on kirjoittanut muutaman hyvän kirjan elämän
tarkoituksista. Ja hänellä on hyvä käytännön
osoitus. Hän selvisi keskitysleirissä hengissä
löydettyään elämälleen niissä olosuhteissa
tarkoituksen. Varsin monet muut kyllä kuolivat.
Ja kuten ehkä myös tiedät; keskitysleiriin, koko tukka pois, raitavaattet päälle, ei naisia, raakalaismainen kohtelu, kurja majoitus ja ruoka, henki usein ihan hiuskarvan varassa, ei naisia, ei läheisyyttä.
Ja kun pääset tuosta masennuksestasi ja sitä
hoidettua, niin mistä sen tietää. Minun ikäisenä
sinä sitten voit olla itseksesi pohtimassa vaikka
seuraavaa: No, olihan se alku silloin parikymppisenä hankalaa, mutta sittenhän asiat alkoivat mennä hyvin eteenpäin. Olikohan niitä naisia silloin noin kolmikymppisenä kuitenkin jo
vähän liikaakin kunnes löysin sen oikean, menin naimisiin ja saatiin lapsia ?
Se vain on sitten jo aivan toinen tarina: Ja yhtä toivon. Anna niille toisille tarinoille mahdollisuus. Sinä olet kuitenkin vasta alkutaipaleella tässä elämän meressä. Ja opit siinä uimaan, valitsemaan suuntia jne...
Ikävää, että sinusta tällä hetkellä tuntuu noin pahalta. Muista vaan, että toisiakin hetkiä on tulossa. Toimi niiden toisien hetkien tulemisen puolesta.
Nyt täytyy lähteä töihin. Jakke, kyllä asiat jär-
jestyy, ala järjestämään.
Rohkaiseva kirjoitus itse kullekin, lisäksi sana on hallussa ja ajatus tekstissä.
Hyviä jatkoja sulle.
Tämä on tosi typerä vastaus, mutta vastaan silti. Jos pääsi alkaa kaljuuntua ja itsetuntosi laskee siitä, aja pääsi kaljuksi (jos se sopii pääsi malliin). Kalju on nyt muotia ja kaljut miehet ovat seksikkäitä!
Kuulehan mies, olet vielä nuori etkä taatusti ainoa kokematon, masentunut ja ongelmallinen tässä maassa. Tiedän kokemuksesta, ettei masennuksen kanssa ole helppo edetä elämässä mutta eivät asiat todellakaan ole noin huonosti. Sinullahan on parhaimmat päivät elämässä vielä edessä! Sinulla sentään on kavereita ja ystäviä, kaikilla ei ole näin hyvin.
Pää kaljuksi (nam!), takaisin treenaamaan (itsesi takia) ja päivä kerrallaan kohti parempaa huomista! :)