Olen mielestäni ollut tähän asti ihan onnellinen suhteeseen, jossa olen ollut jo 20v. Nyt viime aikoina olen alkanut jotenkin kärsiä erilaisista asioista suhteessamme.
Ensinnäkin seksuaaliset halut eivät miehelläni ole niin vahvat kuin minulla. Alkuaikoina hän tosin ihan kiitettävästi oli kiinnostunut, muttei enää useinkaan. Korkeintaan kerran kuussa harrastamme seksiä. Lisäksi hän karsastaa muutoksia. Joskus olen ehdotellut erilaisia tapoja tai paikkoja seksin suhteen, mutta esim. suuseksin hän tyrmää perverssinä touhuna. Sanoo, että onhan se ihan kivaa, mutta...ja minä kun haluaisin antaa ja saada sitäkin.
Muutenkin hänen tapansa suhtautua kaikkeen uuteen on erittäin epäileväinen. Ravintolaan tai teatteriin häntä ei saa lähtemään. Jos taas haluan lähteä omien ystävieni kanssa teatteriin tvs. hän on naama rutussa, kun en aina haluakaan kotona istua telkkaria katsomassa.
En kovin tärkeänä mielestäni pidä ihmisen ulkonäköä, mutta minua on aina vähän häirinnyt hänen jonkinasteinen piittaamattomuus henkilökohtaisesta hygieniasta ja omasta ulkonäöstä. Nyt sekin on sitten alkanut oikein inhottaa. Hän on muuten ihan kiltti ja mukava ihminen ja minulla on jatkuva huono omatunto siitä, että inhoni häntä kohtaan kasvaa päivä päivältä. Enää en edes yritä häntä seksiin houkutella, koska hänen kosketuksensa tuntuu nyt hieman vastenmieliseltä. Olen joskus nätisti yrittänyt kannustaa häntä hankkimaan niiden kulahtaneitten verkkareiden tilalle jotain muuta. Myös peseytymiseen olen yrittänyt ehkä pienen leikinkin varjolla houkutella. Mikään ei auttanut ja nyt tuntuu siltä, että haluan lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa. Joskohan tämä 20v. sota on nyt sitten käyty loppuun?
Inhoan miestäni
noloa myöntää
82098
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän tunteesi, vaikkakin paljon lyhyemmässä suhteessa samanlaista koin. Kai se oli jotain mitan täyttymistä. Kun mies ei muuttunut mieleisekseni, meillä se johti siihen että aloin pikkuhiljaa purkaa pettymystäni häneen nälvimällä ja huomauttelemalla. Se tuntui omastakin mielestäni ilkeältä ja inhottavalta, mutta en voinut sille minkään, niin suureksi vastenmielisyys häntä kohtaan oli kasvanut. Olin jotenkin katkera, ehkä itselleni siitä etten ollut alunalkaen tajunnut millainen hän on. Ei hän ollutkaan unelmien prinssi. Ajattelin tunteen olevan oma vikani, ja oletin että tarvitsen vain vähän tuulettumista, että ehkä pienen etäisyyden jälkeen hän tuntuu taas ihan hyvältä, eikä pienet jutut ärsytä. No etäisyys ja oman tilan ottaminen ei auttanut. Mies tapoineen ja asenteineen kävi hermoon yhä, lähes heti jonkunaikaa hänen seurassa oltua. Oli hänkin mukava ja kiltti, mutta ne piirteet alkoivat hautautua jonnekin ärsyttävien piirteiden alle. Pitkän aikaa mietin, että menetänkö jotain suurta jos tuollaisen takia hänet jätän. Päätös kypsyi kuitenkin, kun huomasin ettei mieskään enää ole onnellinen nälvimiseni takia. Erosimme, enkä ole katunut kun olen häntä myöhemmin tavannut. Toki välillä on haikea olo hyviä hetkiä muistaen, mutta päällimmäisenä ovat edelleen ne "huonot" puolet. Olen jatkanut elämääni, ja nyt tiedän paremmin mitä haluan ja mitä en. Tämä oli vain minun tapaukseni. Sinun kannattaa tutkia tarkkaan kumpi painaa enemmän vaakakupissa, tuttu&turvallinen suhde vai omien unelmien toteuttamisen yrittäminen. Se ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen päätös. Mutta älä anna itsesi katkeroitua! Siitä kärsii molemmat.
..kun ei tarvi nälviä ja huomautella ketään. Kuinka pahoja miehen tavat ja asenteet olivat? Mitkä ovat omia unelmiasi, mitä pääset nyt toteuttamaan?
Tavoitteena on tasapainoinen parisuhde jossa molemmat ovat onnellisia, eikä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä ettei toinen ehkä olekaan sopiva itselleen. Kaikki palat eivät vain loksahda paikoilleen ihan kenen kanssa tahansa, vaikka aikojen kuluessa hioutuisikin. Olin lähtenyt suhteeseen "ihan mukavan" ihmisen kanssa, vaikka jollain tasolla tiedostinkin erilaisuutemme. Varsinkin sosiaalisessa arkielämässä erilaisuudet korostuvat äärimmilleen, eikä silloin erilaisuus välttämättä ole rikkaus. Kun kysyit, niin vastaan: meillä eroavaisuudet olivat tavoitteissa, elämänarvoissa, tavoissa ja sosiaalisuudessa. Jos toinen haluaa tehdä ja nähdä paljon asioita, toinen jarruttelee itsekseen kotona, toiselle muukin maailma on tärkeä, toinen huolehtii vain omasta olostaan välittämättä muista (näkyykö rivien välistä katkeruutta?), saattaa helposti kitkaa aiheutua. Olen alalla jossa olen aina halunnut olla ja tapaan sitä kautta samanhenkisiä ihmisiä. Ehkä se sopivampi kumppanikin löytyy tätä kautta. Enää en ala seurustelemaan vain siksi että pitää olla joku vierellä, vaan siksi että haluan olla juuri sen ihmisen kanssa. Kiirettä ei ole. Minulla on tässä vain yksi elämä elettävänä.
Sinuna puhuisin mieheskanssa suoraan ja kunnolla asioista,ennen kun teet mitään tradikaaleja ratkasuja. Mut se on tosi,et miehet ukkoutuu naisia nopeemmin..
Ukkoutuminen taitaa tarkoittaa, että miehen huonoimmat puolet vaan pahenee iän myötä. Ei minua haittaa, että hänellä alkaa olla harmaata ja masukin kasvanut. Eniten harmittaa juuri se, että nuo asiat, joista kirjoitin vain pahenevat kaiken aikaa. Puhuttukin on. Alkuvuosina hieman hienovaraisesti vihjaillen, mutta nykyään olen ihan vakavasti asiasta puhunut hänen kanssaan. Hän ei kuulemma voi itselleen mitään. Hän on sellainen, kun on ja voin lähteä parempaa etsimään. Ja siihen se keskustelu sitten päättyykin. En nimittäin halua riidellä ja sen enempiä keskusteluhaluja miehelläni ei ole.
noloa ole vaan että olet rehellinen itsellesi.Monesti suhteessa kiinnitetään huomiota läheisyyteen ja kaikkeen mikä siihen kuuluu.Ajan myötä asiat voivat muuttua.Mutta se mitä voit tehdä jonka annan vain neuvona.Sano ihan suoraan hänelle mitä ajattelet ja mitä haluat suhteeseen.Kyllä hänen täytyy ymmärtää ja ottaa sinut huomioon. Tilanne jatkuu samanlaisena ja inho kasvaa jos et tee asialle mitään.Yrittää voit kuitenkin.Siinä ei mitään menetä.
Tosin aviovuosia on takana vasta puolenkymmentä. En ymmärrä minne se mies on kadonnut, jonka kanssa menin naimisiin. Tai ehkä häntä ei ollutkaan. Minun mieheni kyllä huolehtii hygieniastaan ja muusta. Minua inhottavat sen sijaan hänen sovinistiset ja rasistiset asenteensa. Ei hän ollut sellainen vielä pari vuotta sitten! Silloin hän vielä teki kotitöitä pyytämättä, harvoin tarvitsi kovin montaa kertaa sanoa mistään, eikä hän vaatinut minua esim. ajelemaan "kiitorataa", koska "ei haluu pökkiä mitään villasukkaa". Ei tod! Ajelin joskus posliiniksi omaksi ja mieheni iloksi. Ei näköjään olis pitänyt, kun isäntä katsoi sen normaalitilaksi... Herkkä ihoni ei tosin siitä pidä lainkaan. :( Lisäksi nykyään mitään ei tapahdu, jos ei kymmentä kertaa sano, eikä sittenkään ennen kuin sanoo niin, että joku vieraskin on kuulemassa (eli mies ei kehtaa olla tekemättä). Usein tuntuu siltä että on yksi lapsi lisää... Joutuu todella häpeämään miehen tökeröä käytöstä tai vastuuttomuutta. Kuten kävi tänään: poika oli rikkonut naapurin kuistilta löytämänsä (tyhjän) viinipullon heidän pihalleen. Mies haki muksut sisälle ja mainitsi vain että poika oli löytänyt tyhjän vinkkupullon... Kunnes iltapäivällä naapuri soitti ja sanoi että pihassa on pitkin poikin lasinsiruja. Siis että aikuinen mies ja ISÄ vain toteaa että ohhoh, pullo on rikottu, mutta ei tee MITÄÄN asian eteen!! Sängyssä menee nykyään aikas huonosti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Aina pitäis olla valmis silloin kuin miestä huvittaa, riippumatta siitä onko lapset hereillä/sisällä vai ulkona/vieraita tulossa/mulla siivousinto päällä/ruoanlaitto kesken/silmät täysin ristissä unenpuutteesta... Välillä oikein kavahdan itseäni kun huomaan inhontunteen niin vahvana. En varsinaisesti toivo että mies löytäisi uuden, mutta ei se minua haittaisi. Satuttaisi kyllä, mutta elämämme olisi paljon yksinkertaisempaa, jos ei tarttisi elää "tuulellakäyvän" aviomiehen ja isän mielialojen ja oikkujen mukaan. Tietäisin ainakin olevani yksin vastuussa lapsista, enkä kuvittelisi aina vaan että miehessä piilee jossakin vastuuntuntoinen isä... Lasten ei tarvitsisi pettyä iskän lupauksiin ynnä muihin. Eikä minun tarvitsisi purra hammasta raataessani yksin miehen istuessa tietokoneella. Rakastan miehen iltavuoroja, kun voin nauttia illalla omasta ajastani ja teeskennellä nukkuvaa kun mieheni tulee kotiin. Ja hei, en ole mikään pihtari. En myöskään lahna. En ehkä tavattomasti nauti seksistä (eipä siinä paljon ehdi kun mies ei viitsi vaivautua treenaamaan, jotta kestäisi kauemmin kuin minuutin...), mutta se ei estä minua toimimasta niin, että mies nauttii. Tympii vaan tämä.
joten kaikessa rauhassa. Jos et halua erota, niin hanki rakastaja. Vielä ehdit saada mutta aika menee koko ajan eteenpäin ja ikä vaikuttaa sitten lopullisesti. Mutta olette jo niinkauan olleet yhdessä, että eronne on varmaankin aika hankala. Eli pieni hairahdus ja olet taas paremmalla tuulella... Onkos sulla muuten vappuna menoa??