Tätä on vaikea selittää lyhyesti, mutta yritän...tilanne se, että avioeron harkinta-aikaa olla loppumaisillaan, pian pitäisi päättää mitä tekee 20 vuoden liitolle.
Otimme loppu vuodesta aikalisän, mies muutti pois, mutta palasi pian takaisin (pyynnöstäni tavallaan).
Hänestä minä olin syyllinen suhteemme ongelmiin, minusta hän. aloin miettimään asioita, ja huomasin, että vikaa on yleensä sekä savessa, että valajassa. En itsekään ollut ollut se ihannepuoliso, emmekä olleet koskaan yrittäneet ratkaista ongelmiamme. Jälkeenpäin ajatellen meitä oli asunut 6 lasta, eikä 4 lasta ja 2 aikuista saman katon alla.
Hetken meillä menikin paremmin - seksiä ja läheisyyttäkin oli pitkästä aikaa.
Mutta, sitten kaikki palasi ennalleen.
Miehen mielestä olen oma v#mainen itseni, vaadin kohtuuttomia. Kun mielestäni hän taas kohtelee minua huonosti, olen kuin ilmaa. Ja ihmettelen, miksi hän palasi takaisin, jos ei halua olla kanssani?!
Ehdotan mitä vain, hänellä ei ole aikaa /väsyttää/ päätä särkee /vatsa kipeä /tv:stä tulee jääkiekkoa ym. Jos meillä puhutaan, puhuja olen minä, vastauksen jos haluan, saan sen itse sanoa.
Samat vastaukset lapsetkin saa. Lisäksi "ole hiljaa / mene pois / minulla on kiire ym"...tuntuu vain, ettei hän halua kuulla, aidosti olla läsnä ja kiinnostunut asioista.
Nyt kun minulla loppui yllättäen työt, saan päivittäin kuulla, kuinka raskas toisen päivä on ollut ja samaan syssyyn minua syytetään laiskottelusta (hänestä makaan vain päivät toisen mielestä).
Jutun punainen lanka katosi, välillä vain mietin, onko rakkaus vain väliltämme kuollut vai olenko oikeasti sitten ilkeä ja paha ihminen? Näin vain satutamme toisiamme. Ehkä sitten olen vain kyltymätön? kun toivon tulevani edes joskus huomatuksi.
Joskus, kuunnellessani kun minä olen niin hyvä, ja kun toinen on niin huono...ja sitä, että jos ei tehdä näin, niin erotaan, mietin, olenko sittenkin suhteessa "sairaan" ihmisen kanssa? vai olenko se sairas minä...
menipä selittelyks.... mutta, uskallanko ottaa sen askeleen, että jään yksin, kun tunnen kuitenkin olevani yksin tässäkin suhteessa? Tietysti jos tyytyisin olemaan huonompi kuin toinen ja olemaan vain ilmaa, kaikki olisi hyvin.
is this the end...
yksinkö vai yksin yhdessä
3501
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
menee elämä tosi vaikeaksi. Haluat jakaa asianne hän taas haluaa syventyä omiin juttuihinsa. Hyvin yleistä. Olen itsekin 22 vuotta elänyt nyt oman vaimoni kanssa ja myös itse olen välillä halunnut vaan olla, kun vaimolla ja lapsilla on sitten kuitenkin asiaa ja asioita. Olen välillä ollut heidän mielikseen ja välillä sitten itsekäs. Mutta aika omistushaluinen vaimoni kyllä on. En saisi kenenkään kanssa mennä mihinkään. Miehet ovat kaikki hänen mielestään pettämässä ja naiset rakastumassa. Eli joudun salaamaan kaikki asiani häneltä ja olla loputon ymmärtäjä hänelle. Lapsien kanssa hyörin ja pyörin harrastuksissa ja aina kuuntelen heitä. Välillä olen harkinnut eroakin. Silloin tällöin sitä saa joltain ymmärrystä, yleensä naiselta, ja vaikea on olla ihastumatta. Mutta kyllä kemioiden pitää olla kuitenkin ok. Muuten ei tule ainakaan sovintoa vaan lisää pahaa mieltä vain.
ihmisellä pitää olla omakin elämä, mutta myös se yhteinen. Mielestäni puolisot toimivassa parisuhteessa ovat kuin kaksi ympyrää, jotka ovat osin päällekkäin. Sen olen oppinut näiden omien kasvuvuosieni aikana, että ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi, ja toista pitää kunnioittaa. samalla ihmisellä on oikeus omaa yksilöllisyyteensä /omaan aikaan. Parisuhteessa aikaa pitäisi olla niin itselle kuin toisellekin. Ja jokatapauksessa ihminen pettää jos on pettääkseen - pidit toista sitten kahleissa eli et. itsekin halusin pitkään rajoitaa mieheni menoja, pelkäsin hänen menevän pettämään. Kunnes tajusin, että ainut syy pettää on se, että kotona ei saa sitä mitä ihmissuhteesta tarvitsee - enkä nyt tarkoita sitten pelkästään seksiä. Heikko itseluottamukseni johti pelkoon petetyksi tulemisesta, samalla en kuitenkaan jaksanut tehdä työtä parisuhteen eteen. Sillä työtähän parisuhde on, jos sitä ei hoida, se kuihtuu. Ja kyllä pitkässäkin suhteessa lakanoihin saa säpinää, mielikuvitus vain rajana. Loppujen lopuksi fyysinen pettäminen sattuisi vähemmän kuin henkinen. Sen olen myös oppinut, ettei toista voi muuttaa, eikä saa vaatia muuttumaan, itsessä se muutos on tapahduttava. Itselle voi esittää kysymyksen, mitä on valmis tekemään, jotta toinen voisi tuntea itsensä halutuksi /rakastetuksi, tai pikemminkin niin, että miksi en voisi jotain asiaa tehdä, joka tuottaa toiselle mielihyvää? Esim, jos miehenä ei ole tottunut ostamaan kukkia tai muistamaan merkkipäivää, niin miksi ei voi laittaa vaikka muistutusta itselleen ja tuoda sitä kukkakimppua jonain merkkipäivänä, kun tietää sen tuottavan hyvän mielen toiselle Elämä ja parisuhde on kompromisseja ja jos haluaa saada on myös pakko antaa... itse taidan vasta nyt kasvaa aikuseksi - takana rankka lapsuus, hyväksikäyttöineen ym, ehkä minulla on jonkin asteinen kiltin tytön syndrooma, ja olen yrittänyt viimeiseen asti ostaa toisten huomion ja hyväksynnän - ja siinä hukannut itseni. Vasta nyt tajuan, että minun pitää pitää itsestäni ja uskaltaa päästää toinen ihminen lähelle, ennenkuin voin toiselta mitään vaatia. Siksi kai pelkäänkin yksin jäämistä. Pystynkö koskaan eheään parisuhteeseen? Jos joskus löytäisin edes jonkun joka kiinnostuisi minusta (ihmisenä, sänkyyn saisin kyllä aina seuraa). Ehkä roikun tämän suhteen rippeissä, haavekuvassa siinä mitä kuvittelen sen joskus olleen.
elettevä. Kaikkeen tottuu ja sitten niihin totuttuihin haluaa vaihtelua. Oli kyse seksistä tai toisen huomioimisesta tai kotitöistä tms, jos ei yhdessä pysty niitä käymään läpi, niin miksi sitten eletään yhdessä? Itseäni kypsyttää, kun aika vain käy välillä pitkäksi ja sitten toinen porskuttaa firman juhlissa. Sitten yritän välillä itse seikkailla ja yleensä en pääse kuin ehkä puhumaan. Pitemmälle ei vaan etene. Vaikka kovin usein mulla ei ole aikaa juosta lempeä etsimässä. Mutta siksi sitä sitten ehkä pyrkii liikaa kokeilemaan tuuriaan vähän kuin lotossa. Ei se natsaa kuitenkaan. Olisinkin ihmeissäni, jos löytyisikin joku halukas. Mitenköhän siinä sit kävis? Vaimon kanssa, kun asiat tietty sujuu rutiinillakin, kun on niin tottunut toiseen mutta vieraan kanssa? Yksinolossa on se ongelma, kun pitäis sitten jonkun kanssa suunnitella jotain, niin kenen kanssa? Ja itselle pelkästään ei ole kiva laittaa kotia koko ajan valmiiksi. Mulle on itsestään selvää muistaa toisen "herkät" paikat.... sekä fyysisesti että henkisesti. Synttäreitä, jos ei läheinen muista, niin kuka sitten? Ja sama seksissä, jos ei omalta, niin keneltä? Mutta uskon sun itse osaavan selvittää tunteesi. Pieni seikkailu tekee vaan hyvää. Ainakin toivon niin.