Avioliitto uskovaisen kanssa

Todella hyvää!Siunaus on ollut yllämme.olemme eri laisuudesta huolimatta löytäneet yhteiseloomme syvää rakkautta.ymmärrystä ja huolenpitoa.Molem- mat temperamenttisia luonteita.anteeksipyyntöä. sopimista.hellyyttä.koko tunteiden on käyty läpi. Lapset kristillisen kasvatuksen saaneet.Katolinen avioliittokäsitys.Molemmat hyväksyneet sen.ettei erota koskaan.Hyvälle pohjalle on rakennettu.

Minulla oli näin. Koska uskova kokee yhteyden Jumalaan niin ainutkertaisen hyvänä asiana, ei hän voi käsittää, miksi puoliso ei haluaisi samaa autuutta. Siitä voi seurata tuputtamista ja painostamista. Jos asiaan haluaa hajuraon, voi painostus kasvaa, koska puoliso vihdoin tullessaan uskoon saa saman hyvän ja silloin painostus kannatti. Riitoja: Miksi et käy kanssani kirkossa. Jo arvostaisit minua, tulisit mukaan. Jumala on ilmestynyt minulle. Jos et usko, pidät minua hulluna. Jos uskot, että näky on ollut todellinen vain päässäni, pidät minua hulluna. Lapset saavat sinulta esimerkin, kun et käy kanssani kirkossa. Silloin lapsetkaan eivät käy. Usko on niin hyvä asia, että sitä ei voi jättää lasten omaksi asiaksi. Siihen pitää opettaa esimerkillä. Ym....ym. Sopikaa pelisäännöt ajoissa.

no ei ikinä mitään uskovaista kumppaniksi. mielikuviushan on jo ihan ulalla semmosilla jotka jumalaan uskoo

Uskovainen voi kyllä jakaa agnostikon tai ateistin kanssa lähes kaiken, mitä tämä ajattelee, mutta ateisti tai agnostikko ei voikaan samaistua uskovaiseen. Kaikki näet epäilevät, mutta kaikki eivät usko. Uskovaisella ihmisellä usein on halu esimerkiksi rukoilla puolisonsa kanssa ja aiheuttaa suurta tuskaa, jos tärkeimpiä elämänsä asioita ei voi rakkaimman ihmisen kanssa jakaa. Kaikki uskovaiset eivät kuitenkaan ole samanlaisia. On olemassa paljon uskovaisia, jotka eivät koe tarvetta jakaa uskoon liittyviä aktiviteetteja puolisonsa kanssa ja uskovia, jotka ovat "harrastuksissaan veltot" kuten Raamattu sanoo, eli eivät niin hirveästi harrasta esimerkiksi seurakuntayhteyttä tai rukousta edes henkilökohtaisella tasolla. Ei siis voi suoraan sanoa, miten paljon asioiden kanssa joutuisi tekemisiin. Oma kokemukseni kuitenkin on, että uskovaisena elämä ateistin kanssa tukahduttaa helposti sen oman uskon kipinän ja lopulta se tuomitsevampi osapuoli on kylläkin se ateisti, eikä armoa painottava uskovainen. Usko ikään kuin unohtuu. Ateisti voi olla tyytyväinen mutta uskovainen ei, vaikka hän olisikin ns. hiljainen luterilainen uskova, joka ei niin koe tarvetta näyttää uskoaan ulospäin. Kyllä se silti tuntuu. Ja nyt itse uskovaisen puolison löytäneenä voin kyllä sanoa, että parempi on uskovaisen olla uskovaisen kanssa liitossa, kun on samat arvot.

Ei sukossa mitään pahaa ole, se voi olla vain hyväksi parisuhteessa.Uskoisin ettei uskova puoliso ole ensimmäisenä pettämässä, ja uskoisin myös että sukova antaa myös avioliitolle ja puolisolleen,sen arvon mikä niille kuuluu. Eri asia on sitten, eri lahkojen sukonnot, niistä harvoin seuraa mitään hyvää jos toinen ei kuuluu samaan uskontokuntaan.Puhun omasta komeuksestani.Elämä voi olla aika ajoin melkoista maanpäällistä "helvettiä". Ota hieman selvää millaisissa piireissä tuleva puolisosi liikkuu,ja mitä hänen uskonelämäänsä liittyy, niin ole paljon viisaampi tekemään ratkaisusi...

Minäpä kommentoin tätä vähän siltä kantilta, että meillä minä olen se uskovainen. Tilanne oli muuten toinen naimisiin mennessämme, mutta ihmisillähän on oikeus luopua uskonnollisesta vakaumuksestaan. Puolisoni pitää minua idioottina, saan kuulla tämän asian vähän väliä. Koska siis uskon. Olen typerys hänen mielestään, koska en ole "tullut järkiini", kuten hän tässä jokin vuosi sitten luopuessaan uskosta. En ole tyrkyttämässä näkemyksiäni, annan hänen olla miten on, en tuomitse hänen jorinoitaan tai typeriä tekojaan yms. Voin itse vastata vain itsestäni. Rasitun kyllä sen sijaan siitä, että hän ei anna minun olla vakaumuksineen rauhassa, kuten minä annan hänen olla. Minä en kitisi siitä ettei hän lähde kanssani kirkkoon. Minua ärsyttää, kun saan kuulla kuittailua siitä että käyn siellä. Haluaisin käydä siellä rauhassa, mutta ei, ilmeisesti liikaa vaadittu. Täälläkin nyt poikkeuksetta on esitetty asia niin että uskova "kiristelee" ei-uskovaista puolisoa ja moittiin yms. mutta onpahan tämä asia toisinkin päin jossakin, kuten minulla. Summa summarum, kannattaa miettiä asia, varmaan sillä on merkitystä kuinka merkityksellinen asia usko on. Minä voisin ihan hyvin elää puolisoni kanssa onnellisena, olen niellyt sen pettymyksen että hän on kääntänyt kelkkansa, mutta sitä en tahdo niellä, että hän pitää minua tyhmyrinä uskoni takia. Siksi en ole niin onnellinen kuin voisin olla. En vaadi älyttömyyksiä, haluaisin vain että saan olla rauhassa. Tiesihän hän mitä meni naimaan. Mutta ei kai se elämässä aina näin mene että kaikki ovat suvaitsevaisia.

Mies tuli vahvasti ev.lut. uskoon pari vuotta sitten ja nyt elämään ei mahdu muuta kuin raamattu, uskonveljet ja -sisaret ja heidän kanssaan kokoontuminen, hengellinen kirjallisuus ja radiodei. Ei käy töissä, ei seurustele muiden kuin uskovien kanssa muutoin kuin pakosta. Päivät kuluvat lähinnä raamattua ym. kirjallisuutta lukiessa ja rukoillessa, illat uskovien kokoontumisissa. Kotitöistä hoitaa pakolliset minun ollessani töissä. Mies on laihtunut olemattomiin jatkuvien paastojen takia ja murehtii jatkuvasti maailman tilannetta, sekä läheisiään jotka eivät ole vielä löytäneet uskoa. Pelkää Jumalaa ja Hänen rangaistuksiaan pienimmästäkin rikkeestä, joten ei uskalla tehdä mitään rukoilematta ensin asian suuruudesta riippuen päivistä viikkoihin. Tällä välin asiat (esim. työtarjoukset) ehtivät jo mennä ohi ja taas häntä rangaistaan... Minulla on oma "lapsenuskoni" vaikken sitä pitkin toreja ja turuja julistakaan, mutta noin fanaattisen ihmisen vierellä eläminen on vienyt kaikki voimani. Rakkauden kuolema meidät erottaa, olen loppu, en jaksa enää.