Kun läheinen kuolee miten edetä

isäni kuoli noin vuosi sitten. aluksi asiaa oli vaikea edes uskoa, tuntui niin epätodelliselta. anna itsellesi aikaa vain olla ja ajatella. itke jos itkettää ja jaa tuntemuksia läheistesi kanssa. itselleni ensimmäinen läheisen kuolema oli tavallaan sellainen herätys kuolemattomuuden illuusiosta. asia täytyy vain jossain vaiheessa hyväksyä, vaikka se tekee äärimmäisen kipeää. itseäni auttoi kirjoittaa päiväkirjaa tunteistani. myös Martti Lindqvistin (en ole varma kirjoitinko sukunimen oikein) kirja surun tie oli erittäin hyvää lukemista. suruaika on jokaisella ihmisellä yksilöllinen, mutta kyllä se elämä voittaa vielä! vaikka onkin muuttunut paljon ja varmasti tämä tapahtuma myös jollain tavalla muuttaa sinua ihmisenä. jaksamista ja kaikkea hyvää! meitä läheisen menettäneitä on paljon.

Voimia sinulle surun taipaleelle. Nyt varmasti tuntuu siltä, että surusta on mahdotonta selvitä. Kyllä sinä selviät. Puhu luotettaville ystäville tästä asiasta ja sure juuri niinkuin sinulle tuntuu parhaalta. Älä kiirehdi. Sure omaa tahtiasi... Suru tekee työtään myös meidän huomaamattaan. Suru tulee kun annat sille sijaa. Aina päivä päivältä matkasi helpottuu. Ukkisi oli sinulle todella rakas henkilö. Voit iloita niistä kaikista kauniista ja ihanista muistoista, mitä teillä on. Ne on nyt kullanarvoisia. Ukkisi sai pitkän ja varmasti kauniin elämän. Jokainen meistä menee joskus haudanlepoon. Hän on onnellinen nyt, ilman tuskaa. Ukkisi hymyilee sinulle pilvien takaa, antaa suukon poskellesi ja kuiskaa sinulle: Voimia sinulle lapseni. Minä olen täällä, olen silti luonasi. Kiitos sinulle kaikesta lapseni. Rakastan sinua. Olen sanonut tämän jo monesti ihmisille, mutta minun matkaani se helpottaa paljon. Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi.

Menimme mieheni kanssa tunnistamaan ruumista sairaalalle. Sanoin lääkärille, mitä meidän pitää tehdä??? Hän sanoi, ei mitään. Kunhan tunnistatte. Teihin otetaan yhteyttä. Tosin itse sitten soitin kukka- ja hautaustoimistoon ja kävimme sittemmin valitsemassa arkun. Noin muuten, mitä tulee tehdä. Ole läsnä läheisillesi. Jos jaksat, hoida päivittäisiä hommia. Voimia sinulle, perheellesi ja mummillesi! Elämä kai jatkuu tästä ...mutta ulkopuolella elämästä olet vielä pitkään, kuten minäkin. Yritetään nyt kuitenkin, kunhan katsellaan.

Äitini kuoli syöpään 2006.Olin läsnä kun hän nukkui pois,en aluksi oikein käsittänyt asiaa todeksi ja näin se eteni 2kk ennen kuin todella tajusin ettei mulla ole enää äitiä ja silloin tuntui että koko maailma romahtaa.olin vielä silloin armeijassa joten rankkaa oli.onneksi sain puhua asiasta varusmiesdiakonille.Vaikka olen jo päässyt pahimman surun yli niin kaipuu säilyy edelleen. Suosittelen puhumista ulkopuoliselle,se auttaa kun puhuu asioista ja toinen vain kuuntelee. Jaksamisia sinulle

Pikkuveljeni ja isosiskoni kihlattu joutuivat auto-onnettomuuteen 2 päivää ennen joulua. Vävymme selviytyi, mutta hän ei vieläkään pysty kävelemään. Veljeni sai vakavan aivovamman ja kuoli tapaninpäivänä. En pysty vieläkään itkemättä ja ahdistumatta ajattelemaan niitä päiviä, kun veljeni makasi teho-osastolla kriittisessä tilassa. Lääkärit sanoivat, että toivoa selviämisestä on, koska hän oli niin nuori (15-vuotias yhdeksäsluokkalainen). Tapaninpäivänä hänen verenpaineensa romahti, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Oli kauheaa katsella vierestä, kun lääkäri tuli ja totesi veljeni aivokuolleeksi. Mikään ei ole ollut vaikeampaa kuin lähteä hänen vuoteensa vierestä. Jättää jäähyväiset, katsella leikkauksesta turvonneita kasvoja, silittää poskea. Olisi tehnyt mieli repiä hänet letkuista irti ja tuudittaa sylissä. Ensimmäiset päivät olivat pahimpia, mutta meidän ei tarvinnut hetkeäkään olla yksin. Sukulaisia ja ystäviä kävi joka päivä lohduttamassa ja pitämässä seuraa. Kaikki olivat kauhean järkyttyneitä kuolemasta, koska veljeni oli niin nuori, aivan ihana ja kiltti herrasmies, kaikkien lellikki. On ollut ihanaa huomata, ettemme ole surun kanssa yksin. Omilta ystäviltäni en ole saanut niin paljon tukea kuin olisin halunnut. He ovat vielä nuoria ja suurin osa heistä ei ole menettänyt läheisiään, ei edes isovanhempia. Toisaalta ymmärrän, että tilanne on heille vaikea, mutta olisin kaivannut heiltä enemmän lohdutusta... Suru kulkee mukana jatkuvasti. Nyt pikkuveljeni kuolemasta on kohta 5 kuukautta, mutta hän palaa mieleeni jatkuvasti. Ei mene päivää, etten häntä ajattelisi. Pahimpia ovat unet, joissa hän on terveenä ja elossa. Herään onnellisena, mutta heti tajuan, mitä olen menettänyt ja olo on koko päivän ahdistunut. Olen menettänyt myös kaikki isovanhempani. Heidän menettämisensä oli järkyttävää, mutta on helpompi hyväksyä vanhusten kuolema. Se on hyvin luonnollista ja monesti vanhus on saattanut sairastaa pitkään ja kuolema on vain helpotus. Minun mielestäni on tärkeintä, ettei työnnä surua mielestään, vaan antaa itselleen luvan surra. Menetyksestä kannattaa puhua. Itkeminen ja puhuminen ovat mielestäni paras resepti suruun. En tiedä, miten läheisen kuolemasta selviytyy tai pääseekö siitä koskaan yli. Itse olen vielä nuori ja tiedän, että jossain vaiheessa elämä voittaa. Pelkään vanhempieni puolesta, koska he tuskin tulevat koskaan selviytymään, mutta yritän tukea heitä parhaani mukaan ja tiedän, että en voi itse kantaa heidän suruaan. Ihmiset sanovat, että aika parantaa, ja olen huomannut, että kuukausien myötä olo on helpottanut hitaasti mutta varmasti. En voi muuta toivottaa kuin voimia ja jaksamista kaikille, jotka ovat menettäneet läheisiään. Teillä on kyllä kohtalotovereita ja jo sen tietäminen helpottaa!

Ihan kamalaa lukea näitä teidän tarinoita, ei voi olla ajattelematta omia kokemuksia.

Itse olen aiemmin menettänyt kaikki isovanhempani sekä kaksi setää, mutta mikään ei ole sattunut yhtä paljoa kuin juuri nyt kokemani tuska.

Reilu kaksi viikkoa sitten olin matkalla kaupungilta kotiin identtisen kaksoissisareni kanssa. Nauroimme katketaksemme jollekin typerälle jutulle, hän lähti ylittämään tietä - ja mutkasta kaahasi punaisella autolla juuri kortin saanut nuorimies.

Oli kamalaa odottaa sairaalassa tietoa siitä, kuinka on käynyt. Lopulta saimme sitten kuulla, että he tekivät parhaansa. Ikävä kyllä se ei tällä kertaa riittänyt.

Nämä kuluneet kaksi viikkoa olen maannut sängyssä, ollut puhumatta ja syönyt vain pakotettaessa. Pari päivää sitten vihdoin uskaltauduin ulos huoneestani - ja silloin tulivat kyyneleet.

Voin sanoa, että ymmärrän täysin tuon käsitteen "ulkopuolella tästä elämästä". Kuvaa ihan loistavasti sitä, miltä nyt tuntuu.

Teille kaikille voimaa ja jaksamisia.

"Elämä ei koskaan tulisi olemaan entisellään, sen hän tiesi heräämisen hetkellä. Mutta se täytyi elää, sittenkin. Vähitellen ehkä taas ilolla." - Peter Pohl

Menetin poikaystävän mopo kolarissa 2 vuotta sitten päivän jälkeen ystävänpäivän :( ja olen nyt 14.. se oli tosi rankka kokemus ja on vieläkin. Rakkaan kuolemasta on vaikea päästä yli melkein jopa mahdotonta. En oo vieläkää päässy siitä yli.. Pahinta on et oon pitäny tän kaiken salassa muilta. Vanhempani kaan ei tiedä mun kuolleesta poikaystävästä mitään. Nyt serkkuni tietää ja pari kaveria. En vaa pysty kertoo siitä mun vanhemmille.. :'( Miss you

mun pikku veli kuoli se oli hänen ikä 2 kuukautta
ei hän olis halunnu mutaa kun elää siitä on nyt vasta 3 kuukauta:( voisko joku autaa miten pääsen yli