Puhelinkammo.

Kammoa en tunnista, mutta ajoittaisen vastenmielisyyden puhelinta kohtaan kylläkin. Saatan ilman erityistä syytä pitää puhelinta mykkänä tai suljettuna päiväkausia ja kun sitten avaan sen tai alan muuten aktiivisesti käyttää, en kuuntele viestejä. Joitakin tapani tuntuu raivostuttavan, vaikka ei minulla ole mitään sitoumuksia olla aina tavoitettavissa. Jos minun on ite soitettava, niin asia hoituu kyllä. Se on se vastaanottajan rooli joka sapettaa. Lähinnä kai se, miten puhelin pirstoo muuta elämää ja puuhia.

mulla on soittokammo/puhelimessa puhumisen kammo. Kyllä mä soitan johonkin virastoon tms, mutta vain jos on todellinen pakko. Ja silloinkin tarvii psyykata itseni siihen valmiiksi ajan kanssa ja mietin etukäteen mitä sanon. Mielummin käyn aina paikan päällä tai hoitelen netin kautta asiat. En muutenkaan osaa puhua puhelimessa oikein kenenkään kanssa, siksi tekstiviestit toimiikin paremmin mun kohdalla. Puhelimessa puhumisessa on pahinta se kun ei näe toista, eikä pysty sen ilmeistä ja eleistä lukemaan mitään, joka taas mulle on toisen kanssa puhuessa tärkeää. Ja aina pelkää, et mitä jos meneekin jotenkin lukkoon...yhtäkkiä ei vaan tuu sanoja. Mulle on käynytkin noin joskus ja silloin on vaan pakko lyödä luuri korvaan. Ei siinä oikeen muutakaan voi. Ja kun pelkää et jännittämisen takia taas käy noin, niin siitä tulee sellainen kierre, et alkaa tosissaan välttelemään niitä tilanteita, kun pitäisi soittaa johonkin. Onneks tuo onkin sit periaatteessa mun ainoo kammoni. Muita ei oo näin vanhemmalla iällä ilmennyt. Mutta ainakin selvää on, et puhelinmyyjän urasta mun on turha haaveilla.:-D

Joskus 20 alkupuolella kyllä, mutta ei enää. Johtuu siitä, että töissä joutuu soittelemaan kaikkialle muutenkin.

haluan aina mieluummin käydä ite paikan päällä ku koittaa sönkätä luuriin jotain monen mutkanki kautta, tosi kiusallista ku ei sitä toista näe tms. vasta todellisen pakon eessä on kai soitettava tai sitte jättää väliin ja miettiä jotain muuta tilalle.

Mulla on työkaverina lupsakka savolainen, joka alkaa soitella kesken lauseen, kun keskustelee mun kanssa. Samaa hän odottaa multa. Mun pitäis soittaa aina hetken mielijohteesta jollekulle selvittääkseni jotakin asiaa. Oikeasti asia harvoin edes soittamalla selviää, seuraa vain turhaa ja rönsyävää jaarittelua ja lisää uusia juttuja joita pitää taas selvittää soittamalla. Tämä ihminen on puheilmaisussa jotenkin mun vastakohta. Itse tykkään kiteyttää ja sanoa, kun olen harkinnut ja punninnut asiaa. Toinen taas puhumisen aikana ratkoo juttuja. Siirrän helposti soittamista ja lähestyn mielummin sähköpostilla tai jos mahdollista; tekstarilla. Tosin tän savolaisen kanssa kyllä ihan puhun puhelimessa ja pitkään puhunkin. Että osaan mä puhelimessakin höpistä...