välimatkaa meillä on vain vaivaiset 80km, mutta molemmilla on lapsia ja lähes aina.lisäksi minä olen se joka yleensa aina kuljen, kun minun asunto on liian pieni koko porukalle.
tapaamiset ovat välillä aika työläitä järjestää, tuntuu että saa pakata puoli kotia mukaan. tuntuu että aina on tulossa tai menossa jonnekkin, välillä vain kaipaa viikonloppua, että saisi vain levätä.laspsista johtuen ei oikeen voi muuttaakaan yhteen, eikä nyt töitäkään ole tarjolla. onko muita joilla on lapsia ja elätte kaukosuhteessa.
hermot menee...
vaikka matka on lyhyt.
41008
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Siksi lapset eivät ole koko 10 vuoden aikana kulkeneet mukana. Lapset ovat kuitenkin pääsyy siihen, että yhteiselo ei ole tullut kysymykseen ja siihen, että tapaamisille järjestyy harvoin tilaisuuksia. Joskus mietin, miten nämä kaikki vuodet ovat olleet mahdollisia suhteen jatkumiselle. Tänään en jaksaisi enää, mutta miten jätän ihmisen, jota rakastan kaikesta huolimatta.
Sama ongelma täällä. Lapsia on minullakin ja välimatkaa n. 120 kilometriä. Jatkuvaa pakkaamista joka viikonloppu, että välistä tuntuu ett järki ja hermot lähtee. Ja toinen lapsista ei halua mukaan, kun ei viihdy miesystäväni luona, kun ei ole niitä kavereita siellä. Hirveää venkslaamista edes takas, kuka lapsista mihinkin menee kun viikonloppu koittaa. Välistä tuntuu ettei jaksa tällaista suhdetta, vaikka kuinka tykkää ja välittää toisesta. Ja vielä kun tietää, ettei tämä ole väliaikaista asumismuotoa, vaan jatkuvaa, kun itselläni työt täällä missä kotikin, ja toisella taas työt toisaalla, eikä mahdollista tulla tänne. Kaukankohan jaksan, et tiedä....
itsenne loppuun, kaukosuhteidenne kanssa, mitä järkeä tuollaisessa on? Ei yhtään mitään. Joudutko yksin maksamaan matkakulut niinsanotun miehes luo?
Minulle mies kyllä maksaa bensakuluista, mutta eipä se paljon oloa helpota kuitenkaan. Raskasta on jokatapauksessa tämä matkalaukkuelämä..