Traumojako?

...sinä voit rohkeasti vain ottaa asian esille ja keskustella siitä miehesi kanssa. Voit myös kertoa omasta isästäsi. Vaikka vaikealta aluksi tuntuisikin ottaa asia esille. Parempi alkuun ottaa esille omia pelkojansa ja olla yleensäkin parisuhteessa avoin. Joskus ne sieltä kuitenkin tulee pinnalle. Ja jos sinua jo nyt ahdistaa niin pidemmän päälle se vaikuttaa koko parisuhteeseenne. Varmasti miehesikin kohta aistii, että jokin painaa mieltäsi. Luulen, että miehesi ymmärtää pelkosi ja koittaa tukea myös sinua. Jos huomaat, että miehesikään kanssa keskustelu ei auta, niin ehkä olisi ihan hyvä käydä juttelemassa ihan psykologin kanssa asiasta ja purata/selvittää ne kiemurat mistä tämä pelko on saanut alkunsa.

En yritä antaa neuvoja mutta muutama asia herätti kysymyksiä eli "olette JONKIN aikaa seurustelleet, asutte KAUKANA toisistanne, menossa JO kihloihin, kaveri KUPITTAA ahkerasti, SINÄ olet rakastunut".

Tuntuu vähän vaikealta yhtälöltä - luulenpa, että tämä kaverisi antaa sinulle tilaa (eli on ihana), jotta voi toteuttaa omia halujaan.

Kuten toisessakin viestissä todettiin puhuminen asiasta suoraan on ainoa tapa ratkaista yhtälö. Ehkä kannattaa puhua vähän laajemminkin? Jos hänellä on yhtään halua tehdä suhteenne eteen jotain ja jos hän kunnioittaa sinun vilpitöntä rakkauttasi, ei hän voi loukkaantuakaan asiasta.

-mies vm62

Et pääse kännissä-olevan -miehen inhostasi koskaan. Älä mene kihloihin.
Toinen alkoholistiperheen tytär

Kyllä, vastaavia kokemuksia löytyy...

Kirjoituksesi olisi voinut olla täysin minun kirjoittamani (sillä ainoalla poikkeuksella,että emme ole suunnitelleet kihloja).

Minullakin on isällä ollut alkoholiongelmaa, josta lapsena kärsin kovasti. Lapsuuteni oli muutoin onnellinen.

Suhteessamme olen ollut onnellinen pitkästä aikaa, mutta äskettäin "alkoholimörön" ilmestyttyä kuvioihin, on masis iskenyt... Ja olen harkinnut suhteen lopettamista. Kun tiedän, että taipumusta juopotteluun on vaikea saada pois, jos sellainen taipumus on, niin sillä on käsittääkseni vain vaarana lisääntyä. Ja minun tulkintani on se, että jos on tarve juoda, niin silloin ei ole onnellinen, jokin painaa mieltä tai tarvitsee paeta jotain...
En ole mikään raivoraitis itsekään, mutta minun mielestäni alkoholi kuuluu kuvioihin sosiaalisissa tilanteissa nautittuna silloin tällöin, ei aamusta iltaan ja päivästä päivään!

Tekstisi olisi olla parilla erolla kuin minun kirjoitukseni: emme suunnittele kihloja ja asumme yhdessä..
Minun isäni on ns. vapaa-ajan juoppo, kaikki vapaa-ajat menee ryyppäämiseen ellei ole töissä tai kyläile tms.. Minullakin oli hieno lapsuus, mutta kärsin isästä hänen ollessa humalassa. Miehelläni on hällä-väliä -asenne viinaan, hän ei ymmärrä että minä otan sen niin vakavasti, ku ei hän juo kuin pullon par silloin tällöin, ja kieltää minua vertaamasta itseään isääni.
Niin äitikin sanoi, että isälläki se lähti rentouttamis-silloin-tällöin -juopottelusta..
On väärin pelätä että omastakin tulisi samanlainen mutta myös todella väärin jo se, että toinen ei ymmärrä toisen ahdistusta..

Tiedätkö, mikä on miehesi todellinen alkoholin kulutus? Kun asutte kaukana toisistanne, sitäpä ei kenties olekaan helppo selvittää.

Kuuntele hälytyskellojen kilinää. Minä en aikoinani kuunnellut - olinhan niin rakastunut ja tarvitsin häntä, miestäni. Muistan kuinka jo seurusteluaikana inhotti nähdä tyhjiä viinapulloja hänen kodissaan. Taitava hän oli selittelemäänkin juomistaan. "Purkaa stressiä" yms.

Alkoholismi on aina paheneva sairaus. Minunkin tilanteeni kävi kestämättömäksi ja kymmenessä vuodessa kävin erittäin raskaan elämänkoulun. Pelon, ahdistuksen, masennuksen, häpeän, lapsien "yksinhuoltajuuden", taloudellisen alamäen, sairastumisen...

Pliis älä mene kihloihin. Älä anna helvetin tulla elämääsi. Raittiita kivoja miehiä on vapaana. Inhosta et pääse pois. Juovalla miehellä on tarjota sinulle vain surua. Loputonta surua. Sairastut itse juovan rinnalla.

Tähän on sadellut vastauksia aika tavalla tyyliin: jätä mies, jos se juo vähänkin, siitä tulee ennemmin tai myöhemmin alkoholisti jollei se jo ole ja siitä se sitten ei parane koskaan... noh, elämänkokemusta ei minullakaan hurrattavaksi asti ole, mutta oma tarinani on mennyt kutakuinkin seuraavalla tavalla.
Tavatessani nykyisen poikaystäväni hän oli alkoholinkäyttönsä suhteen kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut koskaan sietäväni. Kun joi, joi kunnolla, ja joi usein. Opiskelijoita kun oltiin (ja ollaan edelleen), ei se ollut sinänsä kovinkaan epätavallista. Hän vain oli se, joka joi eniten ja useimmin kuin kukaan muu, ja joka harva se päivä haisi vanhalta viinalta. Kotikasvatukseni perusteellakin minun olisi kuulunut pysyä moisesta mahdollisimman kaukana - äitini asenne alkoholiin on hänen veljensä alkoholismin takia ollut aina hyvin ankara ja tuomitseva, enkä itsekään ollut mikään himoryyppääjä. Toki opiskeluriennot veivät mennessään, samoin kuin tämä opiskelukaveri. Tutustuimme alkoholin merkeissä, kuinkas muuten. Alkoi maistua minullekin, aina vain paremmin. Ihastuimme, mutta muistan selvästi ajatelleeni, että tuollaista alkoholinkäyttöä en ikinä tulisi katselemaan kotonani. Jo siksikin siis meidän tulevaisuutemme tuntui aivan utopistiselta. Kunhan vain pidimme hauskaa. Tämä mies ei osannut pitää hauskaa kuin vain viinan voimin, niin luulin.
Mutta kuinkas kävikään? Tunteet veivät mennessään ja rakkaus voitti pelot. Eikä mitään pelättävää oikeastaan ollutkaan. Minun tultuani mukaan kuvioihin miehen alkoholinkäyttö on vähentynyt todella radikaalisti. Toki silloin, kun se maistuu, se maistuu kunnolla, ja kieltämättä joskus se kismittää. Tiedän kuitenkin ennalta, milloin näin tulee käymään. Hän ei yhtäkkiä vain ota ja katoa ryyppyreissuille. Hän haluaa minut mukaan, jos lähtee tapaamaan kavereita. En olisi ikinä uskonut hänen 'kunnostautuvan' tähän malliin! Iltakalja on kuvioissa silloin tällöin, mutta samalla tavalla minäkin saatan siemailla siiderin rentoutuakseni raskaan työ-/opiskelupäivän jälkeen.
Aika näyttää, miten pysyvä muutos on. Luulen, että opiskeluaika on monelle runsaan alkoholinkäytön aikaa ja että iän myötä sitä löytää omat rajansa ja juomatapansa, joita noudattamalla voi hyvin. Me olemme poikaystäväni kanssa keskustelleet asiasta. Perskännit harvakseltaan - pikkujouluissa, juhannuksena, vappuna, kaverin tupareissa, karonkassa - on ihan OK. Pääsääntöisesti koti-ilta vie kuitenkin voiton kulmakapakassa istumisesta.
Mitä siis tahdon sanoa? Minulla on mies, joka jossain elämänsä vaiheessa käytti alkoholia valtavia määriä ja joka rankkojen elämänvaiheiden aikana jopa myönsi olevansa alkoholisoitumassa. Nyt hän kuitenkin on kohtuukäyttäjä. En usko, että hänestä koskaan tulee absolutistia. Joskus hän juo liikaa, ja joskus se ottaa minua päähän, mutta näin käy tarpeeksi harvoin ja useimmiten olemme samoissa pippaloissa, kun näin käy, enkä joudu arvailemaan, missä mies luuhaa ja mitä tekemässä. Ja tiedän, että hän välittää minusta todella ja haluaa viettää aikaa kanssani, samalla kun tajuaa, että parhaat asiat minun kanssani voi kokea ilman viinaa.
Ja kuitenkin tiedän, että asiat voivat vielä mennä tulevaisuudessa pieleen. Jos suhteemme ei toimi, jos työt alkavat painaa päälle, mitä tahansa. Hän voi taas alkaa paeta juomiseen. Tai yhtä hyvin voi olla pakenematta. Se on se osa, jota minun elämänkokemukseni ei kerro. Tiedän vain, että runsaasta käytöstä voi siirtyä kohtuuteen, kun arvottaa asiat elämässään uusiksi. Meidän kaveripiirissämme on useita, jotka yhä kännäävät aina kun on vapaata (ellei terveys tee tenää). Jotkut jäävät sille tielle. Jotkut kohtuullistuvat vasta vanhemmalla iällä. Mutta yksi olutpullo illassa EI TEE alkoholistia eikä kerran alkoholisti ole aina alkoholisti. Jutelkaa ihmiset asioista! Minä tiedän, että omalle poikaystävälleni minä olen tärkeämpi kuin viina ilman, että asetan kovan kovaa vastaan ja käsken valita joko pullon tai minut. Ja koska olen tärkeämpi, hän ei tahallaan pahoita mieltäni.