Olen lukenut näistä rikkoutuneista liitoista, pettämisestä, ajatuksista pettäjän ja petetyn kannalta, seurannut aihetta sivusta elävässä elämässä sekä nähnyt kuinka kiusaukset voitetaan.
Mikään koskaan ei saa minua ymmärtämään uskottomuutta. Minun mielestäni uskottomuudessa on kyse selkärangattomuudesta, kykenemättömyydestä vastuuseen, ahneudesta ja ennen kaikkea rakkaudettomuudesta.
Täällä syiksi mainitaan usein seksin puute liitossa tai humalatila, käsittämättömin syy lienee se että "ei voinut asialle mitään". Jos ei pysty olemaan uskollinen niin miksi ihmeessä siihen suhteeseen pitää jaadä, loukata toista, elää valheessa? Mitä elämää se sellainen on?
Ihmiselle on annettu kyky tehdä valintoja ja näitä valintoja ohjaa oma moraalikäsitys ja omatunto. Niiden puutteesta kärsii näköjään iso osa ihmisistä. Kuinka moni olisi, ihan aidosti, valmis sietämään samaa käytöstä puolisoltaan kuin minkä itselleen oikeuttaa? Kuinka moni antaisi anteeksi, ymmärtäisi? Tästä aasinsilta seuraavaan jota en ymmärrä...
Miten ihminen, jota on petetty ja mahdollisesti petetään jatkuvasti, viitsii kiduttaa itseään jäämällä suhteeseen josta luottamus on mennyt? Tähänkään en löydä hyvää syytä. Lapset, se on usein vastauksena siihen, miksi jatkaa edelleen yhdessä. En ymmärrä mitä hyvää siitä voi seurata, että eletään kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka mikään ei ole enää ennallaan. Ja lapset vaistoaa asioita enemmän kuin aikuiset uskookaan. Mikä roolimalli se on? Eikö ole vastuullisempaa osoittaa lapselle ettei mihin tahansa tarvitse alistua? Että ihmisellä on oikeus olla arvokas ja tulla kohdelluksi oikein, vaatia sitä toiselta koska itse kohtelee toista oikein?
Voisin jatkaa tästä loputtomiin. Taidan kuitenkin jäädä odottelemaan kiihtyneitä vastauksia...
Mikään koskaan ei saa minua ymmärtämään uskottomuutta. Minun mielestäni uskottomuudessa on kyse selkärangattomuudesta, kykenemättömyydestä vastuuseen, ahneudesta ja ennen kaikkea rakkaudettomuudesta.
Täällä syiksi mainitaan usein seksin puute liitossa tai humalatila, käsittämättömin syy lienee se että "ei voinut asialle mitään". Jos ei pysty olemaan uskollinen niin miksi ihmeessä siihen suhteeseen pitää jaadä, loukata toista, elää valheessa? Mitä elämää se sellainen on?
Ihmiselle on annettu kyky tehdä valintoja ja näitä valintoja ohjaa oma moraalikäsitys ja omatunto. Niiden puutteesta kärsii näköjään iso osa ihmisistä. Kuinka moni olisi, ihan aidosti, valmis sietämään samaa käytöstä puolisoltaan kuin minkä itselleen oikeuttaa? Kuinka moni antaisi anteeksi, ymmärtäisi? Tästä aasinsilta seuraavaan jota en ymmärrä...
Miten ihminen, jota on petetty ja mahdollisesti petetään jatkuvasti, viitsii kiduttaa itseään jäämällä suhteeseen josta luottamus on mennyt? Tähänkään en löydä hyvää syytä. Lapset, se on usein vastauksena siihen, miksi jatkaa edelleen yhdessä. En ymmärrä mitä hyvää siitä voi seurata, että eletään kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka mikään ei ole enää ennallaan. Ja lapset vaistoaa asioita enemmän kuin aikuiset uskookaan. Mikä roolimalli se on? Eikö ole vastuullisempaa osoittaa lapselle ettei mihin tahansa tarvitse alistua? Että ihmisellä on oikeus olla arvokas ja tulla kohdelluksi oikein, vaatia sitä toiselta koska itse kohtelee toista oikein?
Voisin jatkaa tästä loputtomiin. Taidan kuitenkin jäädä odottelemaan kiihtyneitä vastauksia...
Vastaukset 53
Vanhimmat
kirjoitukseni tälle palstalle olisi voinut olla tismalleen samanlainen kuin sinun; noin 20 vuotta sitten. Tai ehkäpä vain 10 vuotta sitten.
"Ei oo elämää varten kaavaa" eikä myöskään uskottomuutta varten. Uskottomuus ei ole yksi ja sama asia kaikille vaan siitä on variaatioita yhtä paljon kuin on ihmisiä. Yhdelle kumppanin uskottomuus on katastrofi ja toista voi jopa kiihottaa ajatus kumppanista vieraissa. Parisuhteessa voi olla kosolti rakkautta riippumatta siitä käykö toinen tai molemmat joskus vieraissa.
Ymmärtäisin täysin mieheni uskottomuuden ja antaisin anteeksi. Enkä edes kokisi sitä vastalauseena itseäni kohtaan. Jokainen voittaa kiusaukset jos ne ovat tarpeeksi pieniä, mutta suuria kiusauksia ei ole tehty voitettavaksi! Suuret kiusaukset pitää elää, sillä niiden ohittamista varmasti katuu. Ongelmaksi asia muodostuisi vasta sitten mikäli miehelläni olisi jatkuvasti suuria kiusauksia...
kun nuorena tietää kaiken ja osaa kaiken. Olisi kiva, kun maailmassa olisi vain pahoja ja hyviä, jotka erottaisi toisistaan yhtä helposti kuin amerikkalaisissa lännenelokuvissa. Olisi kivaa, kun tietäisi aina olevansa oikeassa. Olisi kivaa olla moraalisesti muiden yläpuolella.
Hyvä täti, viestisi on erittäin osuva. Kiitos siitä, se antaa paljon lohtua tässä oikeamielisten maailmassa :)
Uskottomuus on nyt muotia.
Ja muotia vastaan ei ole asetta keksitty, sen kuin kärsit vain.
ei voi sille mitään, se on "syntymälahjana" saatu niinkuin muutkin luonteen heikkoudet.
että uskottomuus on muotia. Sen sijaan muotia on erota aina jos toinen vilkaiseekin jotakuta toista. Siis itsekäs rakkaus on muotia.
vilkasta riittää että toinen sanoo ei, ja useimmiten se ein sanoja on mies. Syystä että mies yleensä tekee niin kuin nainen sanoo hyvin pitkälle...ja nainenhan ei tunne sanaa kohtuus vaatimuksissaan...
tuli tuosta mieleen, että monet jatkavat tuollaista liittoa vaikka tasan tarkkaan tietävät, että toinen pettää. Olisko se osaksi esim. läheisriippuvuutta ? Tai ettei vaan osaa lähteä kun pitää niitä kulisseja pitää yllä suvun, ystävien vuoksi. Eivät vaan ajattele itseään tai lapsia. Taloudelliset seikat painavat myös monella, on niin helppo olla kun on "elättäjä". Ei uskalleta edes ajatella, että mitä jos jää yksin, kuka maksaa. Onhan noita juttuja joskus kaveripiirissä kuullut. Minusta tuntuu joskus, että tuollainen liitto on itsensä kiduttamista. Saako siitä marttyyrin kruunun jossain vaiheessa.. epäilen ettei.
Meillä kuitenkin on vain tämä yksi elämä elettävänä.
Miksi kestää pettämistä??????? Tekosyitä on toki paljon, juuri myös niitä jotka mainitsit. Mutta ainakin minun tapauksessani = lapset, minä itse ja hän. Tässä järjestyksessä. On hiton helppoa lähteä läiskimään ja aloittaa alusta. Joskus toivon, että voisin tehdä niin, mutta kaikesta huolimatta minulla on vielä sellainen kuin omatunto jáljellä. Valitettavasti! Ihmisen kestokyvyllä lienee toki rajansa, minäkin kompastelen, mutta aina nousen ylös, ehkä itsekkäistä syistä, mutta... Tulen siihen tulokseen, että miten paljon pahaa teenkin käytökselläni silloin tällöin, kuitenkin olen, olemassa, ja valmis auttamaan jos vaan voin.
Eroaminen on aina periksiantamista, jopa koko siihenastiselle elämälleen. Joskus ero tietysti on paikallaan jos puoliso on väkivaltainen tai hänen olemassaolonsa muutenvain ahdistaa ja tekee elämän kestämättömäksi. Monet tosin erehtyvät luulemaan, että ero kumppanista aukaisee taivaan portit ja tien ikuiseen onneen. Pettymys on suuri kun erotessa ei näin käykään, mutta siitäkin saa syyttää vain itseään.
Veikkaisinpa, että kulissiliittoja on aniharvassa. Kumppaneita yhdistää se sama side, joka on heitä aina yhdistänyt ja se on rakkaus. Aitoon rakkauteen kuuluu lisäksi kärsivällisyys, anteeksianto, vihakin. Joissain asioissa myös täysin puhdas itsekkyys. Sekin pitää ymmärtää ja sietää, ettei toisen paras ole aina oma paras.
Meillä on todellakin vain yksi elämä elettävänä ja pahasti näyttää siltä, että monet kykenevät elämään vain rakastumisen alkuhuumaa. Erotaan aina siinä vaiheessa, kun ongelmia ilmenee eikä siis koskaan päästä alkua pidemmälle.
Minusta puhut täyttä asiaa!
Tädit vaan pitävät sitä viisautena, että ovat oppineet hyväksymään tuollaisen järjettömän "elämystarpeen".
Että, voi kuule lapsi kun elämä on todellisuudessa niin suttuista, että sutturoiksi tulee meidän kaikkien muuttuvan.
Minusta on järkyttävää, että kaikesta uskosta ihmiseen, moraalista, rakkaudesta ja toisen kunniottamisesta luopumista pidetään täällä viisautena. Oman ajatusmaailman muuttumista surkeaan mitätahansanielevään tilaan, pidetään suorastaan valaistumisena.
He eivät voi hyväksyä, että kun miekkosensä on lähtenyt jotakuta muuta höyläilemään, että kyse todella on siitä, että vaikka itse kuinka rakastaisi, niin miekkoselle on jäänyt tämä asia jotenkin auki. Se, ettei kykene tätä ymmärtämään vaan pakkomielteisesti väittää, että kyllä se rakastaa ja tämä on osa rakkautta, on säälittävää. Se, että näin ajatteleminen on tarpeellista, ettei tuntuisi, että on heittänyt elämänsä hukkaan, on surullista.
Tärkeintä olisi kai kuitenkin ymmärtää mistä on kyse ja tajuta lähteä, vaikka sitä elämää olisi jäljellä vähemmänkin. Parempaa elämää se olisi, ettei joutuisi kuvittelemaan, että oma olemassaolo olisi jotenkin vain tuon päättömän pukin aikaansaamaa ja voisi kulkea oma pää pystyssä polkunsa loppuun. Ei tarvitsisi täällä selitellä, että kun se on sitä elämää.
Se ei ole! Sen ei tarvitse olla!
Tämä lapsiasia onkin sitten hieman monimutkaisempi. Usein varmaan varsinkin naiset kokevat, että sinä aikana kun he ovat olleet kotona lapsista huolehtimassa, on mies elättänyt perhettä ja, että tästä ollaan ikäänkuin jotain isännälle velkaa. Naiset on itsekin niin aivopesty ajattelemaan, ettei kodin- ja lastenhoito ole oikeaa työtä, ettei sillä ole mitään arvoa kun palkkakuittiakaan ei tule. Tämä voi aiheuttaa naisille ongelmia kun he miettivät mhin he ovat oikeutettuja esim. juuri erossa.
Lasten suhteen on myös vaikea sanoa (etenkin pienten lasten kannalta), että kumpi on pienempi paha. Jos pari pystyy kuitenkin elämään vielä jonkin aikaa näyttämättä ainakaan räikeästi keskinäistä epäkunnioitustaan, lapset lienevät vielä suht turvassa. Uskon kuitenkin, että tämä voiharvoin jatkua kovin pitkään, ilman, että yhteenotot ja täten epäkunnioitus ja rakkaudettomuus lisääntyvät. Ja kun lapset samalla kasvavat, he alkavat yhä enemmän huomata ja hämmentyä tästä tavasta elää.
Huh... minäkin jaksainin jatkaa, mutta katsotaan herättääkö jo tämä jotain. Mitään?
En kirjoittanut, että pahuutta ja moraalittomuutta pitäisi HYVÄKSYÄ. Ihmistä, jolle sattuu elämässä kaikenlaista, voi silti YMMÄRTÄÄ ja häntä kohtaan tuntea myötätuntoa.
Alkuperäisen viestin kirjoittaja uhkui moraalista ylemmyyttä, ja siihen ei kenelläkään KUOLEVAISELLA ole aihetta. Kaikissa meissä on vikamme. "Se heittäköön ensimmäisen kiven..."
Oletko aivan tosissasi siinä, että odotat maailman pyörivän oman moraalisi mukaan ja kuvittelet vielä olevasi ehdottoman oikeassa? Millä ihmeen perusteella asetat itsesi toisten yläpuolelle? Suuruudenhullutta?
Onko mieleesi koskaan tullut, että myös toisinajattelevia pitäisi kunnioittaa? Lastenleikkiä on tukea samanlaisia ajatuksia kuin itsellä, mutta erilaisten ajatusten kuunteleminen ja hyväksyminen erilaisille ihmisille kuin itse on huomattavasti vaativampaa.
Toisia naisia höyläävät miekkoset voivat ihan oikeasti rakastaa vaimoaan. Seksi ja rakkaus eivät aina kohtaa. Joku taas kohtaa kaksi rakkautta ilman mitään kummempaa elämystarvetta. Se ei mielestäsi tietenkään ole mahdollista?
Minusta elämänsuola on se, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja kenelle. Tiukkapipoiselta saattaa ote herpaantua, ihan tarkoituksella ja entinen hulivili rauhoittua. Jotkut eroaa muka ilman syytä, jotkut toiset ei sitten millään, vaikka ulkopuolisten mielestä syitä riittäisi enemmänkin. Ja tämä kaikki vain tapahtuu. Riippumatta kenenkään toisen moraalista tai hyväksynnästä.
Vaikuttaa siltä, että mielestäsi kaikkien elämä pitäisi olla tasapaksu, "oikeiden" tekojen jana, jossa jatkuvasti pitää vältellä virheitä ja varoa haluamasta mitään turhan intohimoista sekä kieltää omat tunteet? Mikäli näin tekee, ei ole ihme, että kiinnittää huomionsa ja tuomionsa ihmisiin, jotka oikeasti elävät.
>>Tädit vaan pitävät sitä viisautena, että ovat oppineet hyväksymään tuollaisen järjettömän "elämystarpeen".>>
Uskottelustaan huolimatta Täti selvästi hyväksyi uskottomuuden. Olet oikeassa Unelma, uskottomuuden hyväksyminen ei ole viisautta vaan periksi antamisen mukanaan tuomaa typeryyttä. Uskottomat antavat periksi omalle omatunnolleen.
Uskottomuus on _väärin_ eikä sitä tarvitse mitenkään selitellä. Moka mikä moka ja ei kun nurkkaan häpeämään!
Vastaan vielä sinullekin, kun en ymmärrä, miten Unelma muka asettui muiden yläpuolelle. Missä hän olisi väittänyt olevansa ehdottoman oikeassa?
Unelma kirjoitti:
"Minusta on järkyttävää, että kaikesta uskosta ihmiseen, moraalista, rakkaudesta ja toisen kunniottamisesta luopumista pidetään täällä viisautena. Oman ajatusmaailman muuttumista surkeaan mitätahansanielevään tilaan, pidetään suorastaan valaistumisena."
Ihmisyys, moraali, rakkaus ja toisten kunnioittamisen luulisi kuuluvan itsestään selvyytenä jokaiselle. Ainakin jokaiselle, joka haluaa elää todellista elämää muiden kanssa muita auttaen ja heidänkin elämästään vastuuta kantaen. Ei sellaisen elämän tarvitse olla tasapaksua, intohimotonta tai tunteensa tukahduttavaa. Olet ihan hakoteillä, jos niin luulet.
Oikeaan, todelliseen onnelliseen elämään kuuluu täysin välttämättömänä palikkana moraalisuus. Sitä ei tarvitse hävetä eikä siitä tarvitse vaieta. Unelma on ehkä vielä jäljellä jotakin sellaista, joka sinun kaltaisiltasi on kadonnut tai peräti puuttunut jo alunalkaen.
hyväksyminen ei ole viisautta sen enempää kuin uskottomuuden tuomitseminenkaan! Typerämpää kuitenkin on tuomita uskottomat omin moraalin näkemyksin. Nuo samat säännöt kun eivät vain päde kaikilla.
Niin. Hyväksyä tai tuomita (=paheksua uskottomuutta). Siinähän ne luonnolliset vaihtoehdot. Voit toki olla muodikkaan (?) postmodernia olla sitäkin mieltä, että parempi valua selkärangattomana lattian raosta ja olla olematta mitään mieltä. Siis olla hyväksymättä uskottomuutta tai sen paheksuttavuuttakaan.
Mutta oletko nyt sitten viisas, kun omaksut tällaisen soliptistisen moraalin: ei millään mitään väliä. Kukin tehköön, kuinka itse oikeaksi näkee.
>>Nuo samat säännöt kun eivät vain päde kaikilla.
Tämän voisi hyväksyä vain, jos molemmat parisuhteessa ovat yhdessä sopineet joistakin muista säännöistä eli että kummankaan ei tarvitse olla uskollinen toisilleen. Mutta silloinhan kyse ei olekaan enää uskottomuudesta, vaikka vieraissa kävisikin. Tätä sinä et kuitenkaan varmaankaan tarkoittanut.
Moraalisista kannanotoista ei edelleenkään tarvitse kenekään vaieta!
Hyväksyntä ja ymmärtämäminen ovat toisaalta eri asioita, toisaalta samoja asioita. Että voi hyväksyä jotain on ymmärrettävä se ja toisin päin. Myös minä kieltäydyn ymmärtämästä, vaikka korvantaukset eivät enää olekaan märät. Mulle on aika turha selittää että "niin vain kävi enkä voinut sille mitään" jne. Ei "niin vain käy", kyllä se vaatii tietoisen päätöksen ja tietoista toimintaa ihmiseltä itseltäänkin että pettämistilanteeseen päädytään, ihan kuten kaikki muukin hereillä tapahtuva toiminta. Alkoholi on myös aika ontuva selitys. Vaikka ihminen olisikin alkoholin vaikutuksen alaisena, harvoin silloinkaan tulee tehtyä mitään sellaista mitä ei sisimmässään oikeasti halua. Alkoholi laskee kynnystä toimia, mutta harvemmin herättää sellaista tarvetta/halua jota ei ole jo olemassa jo ennestään. Kännissä luonnollisesti tulee ylilyöntejä teoissa, mutta aika moni valehtelee niin itselleen kuin muillekin kun syyttää yksistään känniä esim. pettämisestään.
Meistä suurin osa pystyy ohjaamaan ja hillitsemään esimerkiksi vihaa, normaali ihminen ei turvaudu riitatilanteessa ensimmäisenä väkivaltaan vaikka mieli ehkä tekisikin. Minkä takia meistä niin harva pystyy vastustamaan sitten sitä lemmen kutsua? Oman pään sisällä oleva tunnehan se on siinä missä vihakin, ja kokemuksesta tiedän että myös sitä pystyy ohjaamaan halutessaan. Siitä kai suurimmalla osalla onkin kyse, sitä ei haluta hillitä kun se tuntuu niin hyvältä. Hedonismia ja itsekkyyttä, mutta valitettavasti ihminen on äärimmäisen itsekäs olento.
"Alkuperäisen viestin kirjoittaja uhkui moraalista ylemmyyttä, ja siihen ei kenelläkään KUOLEVAISELLA ole aihetta. Kaikissa meissä on vikamme. "Se heittäköön ensimmäisen kiven..." "
Kivi on heitetty enkä edes häpeä sitä. Meissä kaikissa on vikamme, mutta jos ei hyväksy eikä ymmärrä pettämistä, ei sitä minun mielestäni tarvitse hävetä ja pitää suutaan kiinni. Jos elämä opettaa toisin niin sitten se opettaa, tähän päivään mennessä ei kuitenkaan ole opettanut ja myös minä allekirjoitan kaiken mitä Vestan Neitsyt kirjoitti.
"Kukin tehköön, kuinka itse oikeaksi näkee." Olkoon tuo postmodernia tai ei, mutta siinä siinä piilee TOTUUS. Jokainen tekee kuten parhaaksi näkee eikä siihen kukaan toinen voi vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse.
On aivan ykshailee onko parisuhteessa sääntöjä ja jos niitä onkin niin ne MUUTTUU sitämukaa, kun ihmiset suhteessa muuttuvat. Toinen on aina "edellä" yhdessä asiassa, toinen toisessa. Tätä ei kumpikaan pysty estämään tai muuttamaan miksikään muuksi eikä sopimaan ennalta, ettei joudu tilanteisiin, joissa ei pysty olemaan pettämättä. Jos toinen on uskoton niin se on vain elämänkulkua; ei selkärangattomuutta. Tuomitsemalla toisen, tuomitsee ja mitätöi samalla oman suhteensa kumppaniinsa. Minusta on naurettavaa sanoa toisia selkärangattomiksi yhden ainoan asian perusteella. Parisuhde on kaikkea muuta kuin pelkkää uskollisuutta tai uskottomuutta.
Ei ole OMASTA moraalista luopumista jos kykenee kunnioittamaan toisen aikuisen ihmisen päätöstä, vaikka se itsestä tuntuisikin väärältä.
Esimerkki: Mieheni on pettänyt minua ja olen siitä pahoillani :(. Koska haluan siitä huolimatta jatkaa elämistä mieheni kanssa ja hän minun niin en tietenkään ala syyttää enkä herjata miestäni petturiksi ja tehdä siitä sen kummempaa numeroa. Kokoan itseni ja mieheni mokasta huolimatta olen hänelle mahdollisimman hyvä, aivan kuten ennenkin :). Ellen haluaisi olla miehelleni hyvä ja rakastaa häntä, eroaisin toki.
Minä koen vastuun toisen ja omasta elämästä juuri tällä tavoin. Vastuu painaa eniten vaikeissa asioissa.
on varmaan kaikilla, ihmisiä kun kuitenkin vain olemme. Itse olen ollut naimisissa 23 vuotta ja ei käy kieltäminen etteikö kauniita naisia ole tullut katsottua sillä silmällä, mutta siitä on vielä pitkä matka todelliseen pettämiseen! Vaimoni luottaa minuun täysin niin kuin minäkin häneen enkä ikinä voisi tehdä hänelle niin raukkamaista temppua, että pettäisin hänen luottamuksensa. Olen varma, että jos kerrankin pettäisin hänet niin samalla pettäisin kaikki ihanteeni ja moraaliset periaatteeni, menettäisin myös itsekunnioitukseni joka on kai kaiken moraalin perusta.
En tarkoita pettämisellä yhden ainoan kerran elämässä tapahtunutta erhettä vaan toistuvaa lähes "elämäntapapettämistä".
Jos tämä kerta on tapahtunut ja jäänyt siihen, ja "haureuden" tehnyt osapuoli katuu tätä tekoaan todella ja tunnustaa sen, haluaa puhua sen halki ja pyytää anteeksi ja tietää sisälläänkin, ettei voi eikä halua tällaista enää ikinä tehdä, en pidä asiaa ehkä tällä ratkaistuna, mutta anteeksiannolle voi tällöin jo antaa sijaa.
Jos rakkautta todella on, tämä yksi kestetään. Jos pettäjä taas iskee uudelleen, voin vakuuttaa, että hän ei tiedä mitä on "rakastaa".
Jos petetty sitten tahtoo olla ainut, joka suhteessa rakastaa, niin kyllä tuo jo aika objektiivisestikin surullista on.
Olen sitä mieltä, että jos toimivan suhteen haluaa, ei sitä voi saadakaan ilman, että tuntee suurta intohimoa ja erittäin vahvoja tunteita.
Ero pettäjiin on siis minussa se, että tahdon, että mieleni ja ruumiini palavat ja janoavat juuri tuon rakkaani kosketusta. Se ei varmasti tule jatkumaan samanlaisena roihuna, mutta perusajatuksen on säilyttävä ja minun ja minun rakkaani on pidettävä liekistämme huolta.
Rakkaudesta on pidettävä yhtä hyvin huolta kuin rakkaastaan ja itsestäänkin. Jos jokin näistä jää paitsioon, uskon rakkauden olevan vaarassa, mutta ei menetetty. Moni kai sitten juuri siinä vaiheessa lähtee vieraille pöksyille, mutta uskon sen kertovan juuri siitä, että tuo alkuperäinenkin rakkaus on ollut vajaa. Ehkä roihu vain ruumiissa.
Mieli on aivan yhtä tärkeä.
Hyvä seniori...ta
Anteeksi, mutta onko minulla mahdollisuus johonkin muuhun lähtökohtaan kuin oma moraalini?
Voisitko ehkä opastaa minut sellaisten sivujen tai teoksen tykö, missä on esitelty ihmiskunnan yleispätevä virallinen moraali?
Etukäteen ojennuksesta kiittäen: Unelma...
>>Ei ole OMASTA moraalista luopumista jos kykenee kunnioittamaan toisen aikuisen ihmisen päätöstä, vaikka se itsestä tuntuisikin väärältä. >>
Tuntuu erikoiselta sanavalinnalta puhua tässä yhteydessä toisen päätöksen kunnioittamisesta. Keskustelua on käyty uskottomuudesta. Siis siitä, että kumppani on "päättänyt" ryhtyä rinnakkaissuhteeseen. Tässä ei ole mielestäni mitään kunnioitettavaa. Kunnioittamukseni ansaitsisi sillä, että olisi kertonut ennen toista suhdetta minulle siitä. Mikään ei pakota pettämään.
Toki voi antaa anteeksi ja sitä voi jopa suositella. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa sitä, että jatkaisi elämää rakkaudettomassa suhteessa. Jos taas edellytykset yhteiselle onnelle ovat edelleen olemassa, siitä vain eteenpäin yhteisellä taipaleella. Yhden illan mokasta en viitsi tässä keskustella. Sen antaisin anteeksi ilman muuta.
Syyllisyys silti jää, se ei mihinkään katoaisi. Siis jos petturilla omatuntoa vielä ylipäänsä on.
>>... eikä sopimaan ennalta, ettei joudu tilanteisiin, joissa ei pysty olemaan pettämättä. Jos toinen on uskoton niin se on vain elämänkulkua; ei selkärangattomuutta.>>
Fatalismisi on häkellyttävää. No, jokaisella on uskomuksensa, enkä halua niihin puuttua tässä.
En kuitenkaan tiedä yhtäkään tilannnetta, missä ihminen ei pystyisi olemaan pettämättä. Puhummeko todella ihmisen elämästä vai ameeban? Uskoton loukkaa syvästi toisen tunteita ja yleensä tietää myös näin tekevänsä. Kyllä, uskoton tekee sen varmaankin jossakin mielessä "niin kuin parhaaksi näkee". Siitä olemme samaa mieltä. Kyse ei kuitenkaan ole kumppaneiden yhteisestä parhaasta vähäisessäkään määrin.
Miksi muka on niin vaikea sanoa: "Olen löytänyt toisen?" tai "Olen ihan sekaisin tunteissani. Rakastan edelleen sinua, mutta eräs toinenkin ihminen on alkanut merkitä minulle paljon."
>>Parisuhde on kaikkea muuta kuin pelkkää uskollisuutta tai uskottomuutta.>>
Parisuhde on muutakin, mutta sen perusta on luottamus niin kuin kaikkien muidenkin ihmissuhteiden.
"Uskottelustaan huolimatta Täti selvästi hyväksyi uskottomuuden"
Miksei joillekin mene perille se tosiasia, että uskottomia on tasan tarkkaan yhtä paljon hyväksyy asian tai ei?
Aivan sama kun sanoisi "En hyväksy vesisadetta, koska auringonpaiste on parempi". Järjetöntä. Moni tietysti ehdottaa, ettei säähän voi vaikuttaa. Ei voikaan. Muttei voi toisten uskottomuuteenkaan, pelkästään omaansa.
Ellei ole ollut uskoton tai syvästi muuten perehtynyt asiaan, nimenomaan uskottoman kannalta niin asiasta ei voi keskustella antoisasti. Juttu jää tämänkin keskusteluketjun tapaiseksi pintaraapaisuksi, jossa hyvät ja uskolliset taistelevat pahoja uskottomia vastaan. Tosi hauskaa.
esitti kannanottonsa aivan liian toiselta laidalta kuitaten uskottoman selkärangattomaksi, kelvottomaksi ihmiseksi.
Vaikka itse olen ollut uskollinen vuosikymmeniä voin sanoa, että puritaaniselta propagandalta kuullostaa.
Olen ollut uskoton kerran.
Ja vaikka myöhemmin ymmärsin varmaksi, etten rakastanut silloista kumppaniani, kaduin tekoani suuresti. Mutta pääsin toteamaan juuri sen, että minun uskottomuuteni johtui siitä, ettei minulla ollut todellisia tunteita silloista kumppaniani kohtaan.
Nyt kun olen todella rakastunut (kohta kaksi vuotta), ymmärrän, että tätä rakastani kohtaan en vain kykenisi (en kyllä edes haluaisi) olemaan uskoton. Eikä hänkään minua kohtaan, koska tuntee samoin. Ainut asia mikä meidän kohdallamme voisi uskottomuuteen johtaa, on, että emme pitäisi rakkaudestamme huolta siinä määrin, että voisimme rehellisesti yhä uudelleen kertoa toisillemme rakastavamme. Vastuu on siinä, että tahdomme molemmat rakkautemme jatkuvan. Niin kauan kuin se jatkuu, ei tähän yhtälöön vaan kertakaikkiaan mahdu ketään muuta. "Siinä mielessä" muita ihmisiä ei oikeastaan edes ole olemassa.
Olen sellaisessa ammatissa, että tarjouksia satelee tuhkatiheään. Joskus ihan mukaviltakin kavereilta (sen enempää en ole kyennyt heidän olemukseensa paneutumaan), mutta mikään ei ole minulle ikinä ollut selvempää; ei kiinnosta.
Yritän tässä nyt siis kertoa sitä mitä minä olen (toistaiseksi) oppinut. Kun rakastaa, ei kiusauksia edes ole.
Rakastakaa!!!
...mutta älkää ennen kuin rakastutte.
Uskoton ihminen ei ole järjestään uskoton, vaan parisuhteessa väärän ihmisen kanssa.
Itse asiassa en kuitannut alkuperäisessä viestissäni uskottomia selkärangattomiksi, vaan ne "vaimot", jotka täällä kertovat kuinka luonnollinen asia elämässä tämän puolisonsa uskottomuuden katselemisen tulisi olla.
Että kuinka elämänviisaita he ovat kun katsovat puolisonsa sekoilua ja hymyilevät lempeästi sanoen tyynesti ja kunnioittaen(????)toisen valintaa(!!!): "Tämä on sitä elämää"
Ja tuota asennettako sitten pitäisi pitää jotenkin rakentavana tai ihmisyyttä (etenkään omaansa!) kunnioittavana?
Tätä en suostu viisautena nielemään.
melko pitkälle samaa mieltä kuin Unelma joka sanoi pettämisensä syyksi, ettei ollut todellisia tunteita silloista kumppania kohtaan. Olin ollut eronneena muutaman vuoden kun tapasin nykyisen vaimoni. Minulla oli ollut muutamia naisystäviä eron jälkeen, mutta en alkanut seurusteleen heidän kanssaan koska tunsin, että todellista tunnetta ei minun puoleltani ollut. Sitten kun tapasin nykyisen vaimoni joka oli naimisissa ja oli pettänyt miestään lukemattomat kerrat ja nyt myös minun kanssani. Itse en ollut pettänyt entistä vaimoani enkä nytkään olisi halunnut olla naimisissa olevan naisen kanssa, mutta kävi niin, että rakastuimme molemmat. Olen kokenut mies naisasioissa ja olin sitä mieltä, että ne asiat kuuluvat nuoruuteen ja ovat alle 20 vuotiaiden höpinöitä! Hän otti eron miehestään ja muutimme yhteen asumaan. Muutaman vuoden yhdessä asuttuamme menimme naimisiin ja olemme olleet naimisissa nyt kahdeksan vuotta ja meillä on kaksi lasta. Kun olemme puhuneet menneistä niin hän on sanonut, ettei pettämiset ole käyneet kertaakaan mielessä tässä avioliitossa ja hän haluaa unohtaa koko entisen avioliittonsa, että se oli ollut epäonnistunut alusta asti, olen kunnioittanut hänen päätöstään ja haluan elää tätä päivää enkä märehtiä menneitä.
Minua kovasti kiinnostaisi tietää miksi nykyinen vaimosi ei jättänyt silloista miestään vaan petti pettämistään? Teillä kun tuntuu olevan keskustelukanavat auki, niin voisitko kysyä tai mahdollisesti jos asian tiedät, niin vastata? Oliko se niin turvallista olla kuitenkin suhteessa, vaikka kuinka surkeassa, kuin uskaltautua yksin isoon maailmaan?
Minun tuttavissani ei valitettavasti (?) ole ketään vastaavassa tilanteessa olevaa jolta asiaa voisin udella, siksi olen suorastaan pakotettu kyselemään täällä.
olen sitä mieltä, että puuttui rohkeutta lähteä omaan elämään. He olivat tavanneet nykyisen vaimoni ollessa kuudentoista ja muuttaneet heti yhteen. Yhdessä asuessa mies oli näyttänyt oikeat "karvansa" melko nopeasti! Oli epäilyt aiheettomasti ja kytännyt jatkuvasti, otti aikaa kaupassa käydessä ja huora nimittely oli joka viikkoista. Kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen oli pettänyt ensimmäisen kerran kun oli tavannut miehen joka kohteli häntä ihmisenä. Olen itse tavannut hänen entisen miehensä muutaman kerran ja täytyy sanoa on tosi vastenmielinen otus. En itse edes pidä näitä todellisina pettämisinä, vaan jonkinlaisina lapsellisina pakoyrityksinä sairaasta suhteesta.
Sinä kuten aika moni muukin väittää uskottomuuden johtuneen siitä, ettei rakastanut kumppaniaan tarpeeksi. No tietysti se voikin pitää paikkansa, mutta vain niiden kohdalla, jotka näin ajattelevat! Juuri tässä kohdassa onkin varottava yleistyksiä.
Taisin jo mainitakin, etten ole ollut uskoton miehelleni 20- vuotisen yhteiselomme aikana ja tähän asti se onkin ollut melko helppoa. Tämä siksi, että molemmat olemme tahtoneet rakkautemme jatkuvan ja niin se jatkuu yhä. Tiedän, ettei elämästä mitenkään parempaa kenenkään muun kanssa tulisi; erilaista vain. Seurustelumme alkuaikoina en edes vilkaissut toisiin miehiin pariin vuoteen ja minut huomioden se oli paljon se :).
Kuinkas sitten kävikään? Muutama kuukausi sitten tapasin erään miehen, joka suorastaan vei jalat alta. Vaikka kuinka olen vakuutellut itselleni, ettei kannata heittäytyä lähempään suhteeseen niin en kuitenkaan vakuutu asiasta yhtään enempää. Päinvastoin. Minusta tuntuu siltä, että kadotan mahdollisuuden! Eräsmies on mielessäni lähes yötä päivää ja aina keskustellessammekin minusta alkaa tuntua siltä, että palokalustolla olisi käyttöä. Himoitsen häntä joka solullani!
Siis. Rakastuminen ja rakastaminen voi olla hyvä suoja kiusauksia vastaan, muttei aina ja iankaikkisesti. Se mitä tunnen eräsmiestä kohtaan ei johdu sitten yhtään minun ja mieheni välisestä huonosta suhteesta, vaikka tietysti joka suhteella huonotkin puolensa on.
Olen ajatellut, että tässä asiassa elämä saa viedä mennessään. Vielä muutaman kuukauden sinnittelen, mutta jatkosta en tiedä.
Miten mä jotenkin arvasin tämän... kepeetä pohjustusta omalle oikeutukselle pettää. Jos asenne jo valmiiksi on tuo niin ei tarvii ihmetellä tämän enempää. O tempora, o mores!
Tässä hyvin väsyneessä tilassa minua ketuttaa syvästi se, että koetin kirjoitaa sinulle valaisevia ja tarkentavia vastineita keskellä yötä.
Se, että tuomitsit keskustelun turhaksi sen takia, ettet itse "kaltaistesi" kanssa siihen osallistunut, on jotain mikä saa minut erittäin pahoinvoivaksi.
Irtisanouduit selkeästi kannanotoissasi koko asiasta ja nyt toit järkyttävällä tavalla kaksinaismoraalisen asiasi esille.
Hienoa, että aiot tehdä asiassa kuitenkin mitä pikimmin ratkaisun.
"Rakastaminen" ei ole tapa ajatella. Se on mielentila. Uskaltaisitko kokeilla uskoa, ettei suhteenne ole rakkautta ollutkaan tai, että nyt se on vainaa? Enkä väitä, että sinä sen olisit tappanut. Ehkä lyönyt naulat arkkuun, mutta syyllistähän on vaikea osoittaa ennen kuin jompikumpi tekee kuten sinä. Sitten se on ehkä liiankin helppoa.
En tiedä mitä ajatella muuta kuin, että jos olet niin moraalinen ihminen kuin väität, niin lakkaat huijaamasta jotakuta tässä kuviossa hetimiten. Se voi olla kuka tahansa; miehesi, eräsmies tai itsesi.
Minä voin rakkaudessani vilkuilla ketä miestä tahansa. He eivät vain siinä merkityksessä rekisteröidy. Vaikka olen menneisyydessäni ollut kuinka aktiivinen ja "huikentelevainen" tahansa, se etsivä ja eksynyt pieni ihminen on poissa, enkä koe miksikään uhraukseksi tai luonteenlujuudeksi sitä, että muut eivät kiinnosta. Minun ei tarvitse sulkea silmiäni kenenkään kohdalla. Näen heidät ja näen itseni, mutta tunnen mihin kuulun ja tahdon kuulua.
Taitaa sulla omatunto kolkuttaa ja tosta sun tekstistä paistaa Kilpisjärvelle asti läpi se, että olet itse PETTÄNYT ja sun on vaikee elää sen kanssa... olisit pitänyt jalat ristissä, niin voisi olla helpompi elää elämäänsä...
Ja Jos ihmisellä on moraali ja toisen huomioon ottamisen taito kohdallaan, hän vaikka päättää oman suhteensa eka, ja lähtee sitte seksisuhteeseen!!!
Etsikää ihmiset tosiaan se onnellisussu ensin itsestänne, vasta sen jälkeen voitte rakastaa muita!
Hyväksykää ja rakastakaa itseänne, niin ei tarvi toisten kautta hakea huomiota, hyväksyntää ja jotain...
on täydellistä rakastuneen pilvilinnoissa liitelyä.
Minua lähinnä huvittaa, että syytät minua huijariksi, vaikka selvästikin huijaat itseäsi. Lähes jokainen ajattelee suhteen alkupuoliskolla olevansa aina uskollinen kumppanilleen, tietävän, että juuri tämän miehen/naisen kanssa kuulun yhteen ja haluan kuulua. Näin ajattelin 20v sitten ja ajattelen edelleen. Minulla ei ole mitään halua erota miehestäni, koska rakastan häntä, vaikket sitä haluakaan uskoa. Jos tuntisit minusta edes osan niin vakuuttuisit siitä, etten elele 20 vuotta miehen kanssa, jota en rakasta. Suhteemme on nyt sitäpaitsi parempi kuin koskaan.
Kaksinaismoraalinen en ole. Älä hetkeäkään luule, että 20 vuoden suhteessamme mieheni olisi täysin tietämätön eräsmiehestä.
Jos noista naisista on ok, että puolisot käyvät vieraissa niin miksi minun tai sinun mielestä se ei saisi olla? Sehän on heidän suhteensa ja asiansa.
Tiedänpä muuten yhden miehenkin, jonka vaimo hyppää vieraissa sen kun ehtii. Elämäntapapettämistä, ei mitään muuta. Ei tälläkään miehellä ja vaimolla yhteinen punainen lanka kateissa ole, näyttävät jopa viihtyvän toistensakin seurassa. Miksi ulkopuolisten siis pitäisi puuttua asiaan?
"Toisinajattelijoitakin pitäisi kunnioittaa". Alkakaa sitten kunnioittaa niitä vähäisiä ihmisiä joilla on vielä moraali!
Hehän se vähemmistö ovat.
"Toisia naisia höyläävät miekkoset voivat ihan oikeasti rakastaa vaimojaan".
Tuntuuko VAIMOSTA siltä, kun hän saa tietää miehen valehdelleen kirkkain silmin päin naamaa?
Kysehän on nyt siitä, että vaikka pettäjä OMASTA mielestään ei tarkoita pahaa ja pitää sitä "vain seksinä", niin ajatteleeko puoliso samoin? HÄNENHÄN tunteet siinä ovat pelissä.
Eikä kenelläkään ole oikeutta tuhota toisen ihmisen luottamusta, mielenterveyttä, pahimmassa tapauksessa elämänhalua!
Juuri TÄMÄ asia on se, mikä tekee pettämisestä yksipuolisen tuomittavaa itsekkyyttä, jota ei todellakaan pidä edes yrittää ymmärtää saati hyväksyä!
Jokainen joka yrittää, alentaa itsensä eläimen tasolle jolle kaikki on oikein mikä tuntuu oikealta.
Pettäminen ei koskaan, MINKÄÄNLAISESSA tapauksessa ole ymmärrettävä teko, oli kuinka huono tai hyvä suhde hyvänsä.
KUKAAN ei ole ansainnut tulla petetyksi, ei yksikään mies eikä nainen, ihan turha väittää muuta!
Sen sijaan se on hyvin inhimillinen ja yleinen tapahtuma, joka kyllä tulee useimmille eteen mutta josta voi oppia jotain jos on järjellä siunattu.
Jos vain jatkaa pettämistä omasta tahdosta ja osaa jopa nauttia siitä täysin siemauksin, on sairas ihminen.
Pettämistä ei tietenkään ole vapaamielinen SOVITTU parinvaihto.
Jokainen kuksikoon ketä lystää, niin kauan siinä ei ole mitään väärää kun kenenkään mielenterveys ei ole uhattuna.
Mutta jos on uhattuna, ei kukaan voi olla niin tyhmä että vielä PUOLUSTAA sellaista touhua, eihän..?
Tässäkö vaiheessa minun tulisi nyt sitten pyytää anteeksi, etten ole vanha ja että rakastan?
Kaksinaismoraalinen olit jo. Sitä olit tässä keskustelussa. Elämästäsi en tiedä mitä olet kenelle kertonut ja missä järjestyksessä. Jos sillä on vähääkään tekemistä sen kanssa mitä teit täällä, olet elämässäsikin osoittanut kaksinaismoraalia.
Miehesi siis kertomasi perusteella on nyt tässä tapauksessa se "vaimo", jonka viisautta epäilen syvästi varsinkin jos hän neuvoo nyt kaikkia muita samassa tilanteessa toimimaan kuten hän.
Sinä haluat kaksi miestä. Onko nyt mielestäsi reilua, että jos miehesi ei tahdokaan sinua jakaa ja kokee sen ehkä jopa epäkunnioittavaksi, sinä voit sälyttää syyn suhteenne loppumiseen hänen avarakatseisuutensa puutteelle?
"erilaisten ajatusten kuunteleminen ja hyväksyminen erilaisille ihmisille kuin itse on huomattavasti vaativampaa. "
Vaativampaa on eikä se näytä olevan täällä juurikaan vallitseva trendi... Hel..tin helppoa elämää jos kaikilla on täsmälleen samat moraalikäsitykset. Ne tosin muodostuvat ihmisen OMISTA tunteista, joiden pitäisi myös olla identtiset verrattuna kanssaihmisten tunteisiin. Todella kivaa! Olisiko se ns. täsmärakkautta? Autuaaksi tekevää vai edes tavoittelun arvoista?
"Eikä kenelläkään ole oikeutta tuhota toisen ihmisen luottamusta, mielenterveyttä, pahimmassa tapauksessa "
Kaikilla on velvollisuus ottaa vastuu OMASTA elämästään, ei puolison.
Tämähän tosiaan synnytti keskustelua. Minua jäi hämäämään se että jotkut kokevat kirjoitukseni henkivän moraalista ylemmyyttä. Se nyt ei ollut tarkoitus ainakaan. En minä sen paremmin ymmärrä tai hyväksy pedofiilejä tai murhaajiakaan. Oliko rinnastus liian rankka? Onko sekin sitten osoitus moraalisesta ylemmyydestä? Vai onko niin, että "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa"?
Ja ikärasisteille purtavaksi tieto, että olen lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymmentä.
ylemmyyttä. Sitä täällä on liikaa ja todellista keskustelua liian vähän.
Olisi tarpeellista, että uskottomat kertoisivat enemmän fiiliksistään miten ovat tilanteeseen ajautuneet ja ennenkaikkea miten siitä on selviydytty.
Kuulehan, täällä hyvin harvoin saa tukea sille ajatukselle, että uskotonta kumppania ei tarvitse eikä pitäisi sietää. Ja jos kerran asiaan ei saada loppua (tai edes haluta eli pidettäisiin suhteesta alunperinkin parempaa huolta tai mentäisiin ja pysyttäisiin yhdessä muiden kuin parisuhteen ulkopuolisten tekijöiden takia) niin eri teillä voisi olla elämä molemmilla parempaa.
Ei kai kukaan ihan oikeasti kuvittele, että tämä uskoton osapuoli vielä rakastaisi ja kunnioittaisi puolisoaan? Puhun nyt siis tosiaan sellaisesta uskottomuudesta, joka on ylempänä määritelty, en kertaerheestä.
Uskottomat kertovat täällä koko ajan fiiliksistään ja selitykset ovat mitä naurettavimpia kyhäelmiä peittääkseen sen todellisen asian, että tunteet puolisoa kohtaan eivät ole sitä mitä terveessä parisuhteessa pitäisi olla. Tällöin pitäisi ihmisen ymmärtää luopua toisen elämän sabotoinnista ja turhassa toivossa elättämisestä.
Nämä ihmiset harvoin ilmaisevat mitään toivetta siitä, että asiat olisivat toisin. He monasti kerskuvat elämäntavallaan ja pitävät puolisoaan lähes tietämättömyyden vankilassa, koska eivät itse suostu uskomaan, että heidän edes tulisi kokea tarvetta omistautua ihmiselle, jota väittävät päin naamaa rakastavansa.
Ihmiset tahtovat nykyään niin epätoivoisesti rakkautta, että usein tarttuvat melkein ensimmäiseen ihmiseen, joka heistä kiinnostuu. Tästä syntyy suhteita, joissa rakkaus on harvoin läsnä. Yksilökeskeisessä ja siksi ehkä hieman yksinäisessä maailmassa "edes jonkun" osoittama kiinnostus tuntuu taivaalta. Enemmänkin kiitollisuutta kuin rakkautta syntyy näin; nyt minullakin on mahdollisuus siihen suuresti mainostettuun ja arvosettuun oikeaan elämään. Sitten kun todella herätään siihen, että eihän tässä sitä rakkautta kumppania kohtaan juuri olekaan, olisi se aika kun pitäisi päästää toisensa tästä ikeestä ja lähteä itsenäisenä ihmisenä rakentamaan vihdoin omaa itseään ja elämää, jossa tapaa EHKÄ jonkun, jota kohtaan voi jo oikeasti tuntea rakkautta. Tämä ei ole se hetki jolloin tulisi hämmentää tilannetta uskottomuudella ja vangita sekä tehdä suhteen( perheen?) hajottamisesta petetyn osapuolen vastuukysymys. Se on jo kaksinkertaista pettämistä ja ehdottomasti selkärangattomuutta.
Niitäkin tapauksia, ikävä kyllä, kai on, että toinen on rakastanut alusta asti ja rakastaa vieläkin, mutta pettäjän tulisi kantaa sen verran vastuuta elämänkumppanistaan, että antaisi hänelle mahdollisuuden kokea joltain mahdollisesti myös vastarakkautta. Ettei sen, joka kykeneekin oikeasti rakastamaan, tarvitse ajatella maailmasta noin; että tämä on sitä elämää. Kun kerran löytyy uskollisiakin ihmisiä, jotka mielestäni ansaitsevat toisensa parhaiten.
mielestä suurin virhe minkä parisuhteessa voi tehdä on se, että alkaa pitää sitä itsestään selvyytenä. Suhteen eteen kannattaa tehdä "töitä" se on varmasti paras sijoitus jos noin voi sanoa. Olen aina ollut sitä mieltä omalta kohdaltani, että hyvä miehen ja naisen suhde on koko elämän perusta. Itselläni on yksi avioero takana ja sitä ennen tietysti vaikeita hetkiä ennen kuin sain eron. Kun kotona meni huonosti niin se heijastui työpaikalla vaisuutena ja kai jonkinlaisena masennuksenakin, ei ollut hyvä olla! Kun nyt olen uudessa avioliitossa ja meillä menee todella hyvin, en koskaan pidä sitä itsestään selvyytenä tiedän miten nopeasti elämässä ilo voi muuttua suruksi. Teen vain omalta osaltani kaikkeni, ettei avioliittoni pelkästään pysyisi koossa vaan jatkuisi myös yhtä onnellisena.
Kannatan moraalia ja toisen huomioon ottamista!!!
Ja vielä sitä moraalia!!! Ei se ole mitään ylemmyyttä, vaan yhtä ja ainoaa oikeaa moraalia!!!
ja totta on sekin, että suhteen eteen pitää tehdä töitä!! Muuten se kukka lakastuu!!!
MUTTA
Uskon että mieheni on todella alusta asti minua rakastanut ja myös edelleen, jotenkin on vaan niin tyhmä, ja lähinnä se ettei ole sinut itsensä kanssa (ei arvosta, rakasta, hyväksy itseään), niin täytyy lähteä hakemaan näitä kokemuksia sitten ulkoapuolelta. Kyllähän niiltä naisilta huomiota saa jos niitä muutaman kerran viikossa näkee ja ei ole lapsia tms. häiritsemässä.
Uskon että ainut vaihtoehto on, vaikka käytännön asiat niin vaikeita ovatkin, olla ainakin jonkin aikaa erillään, ja molempien tahoillaan miettiä asioita. En kuitenkaan usko, että pystyisin arvostamaan enää itseäni jos vielä ottaisin miehen takaisin...
On vaikeaa lopettaa rakastamisen, todellista rakkautta se on ollut, ja kun ei ole takeita, että sitä uutta rakkautta löytyy.
Mutta täytyy olla olemassa minuakin varten parempaa kuin se, että tätä suurta tuskaa joutuisin taas kerta toisensa jälkeen käymään läpi...
Rakastan miestäni, mutta olen jo hänelle antanut uuden mahdollisuuden, enkä sitä kadu, koska olemme, uskallan sanoa, että myös hän on ollut, sen jälkeen onnelisia...
Mutta ei osannut mahdollisuuttaan käyttää!
että pettäjät usein isoon ääneen syyllistävät puolisoitaan, mutta tutkimusten mukaan eniten pettäviä ovat ne, joilla on kotonakin vilkas seksielämä!
Eli se taitaa olla juuri tätä loputonta elämystenhakua, kaikki on koettava ja kokelitava niin kauan kuin täällä eletään, sellainen ajatus on nyt in.
vaahtoat siitä mitä muut tekevät vedoten pelkästään omiin moraalikäsityksiisi, jotka ovat elämää yksinkertaisemmat. Elämä ei näet aina suju, ei hyvässä eikä pahassa niinkuin on suunnitellut.
Et muuten ota huomioon ollenkaan sitä, että toiset eivät tunnusta uskottomuutta laisinkaan. Kirjoitin juuri toisaalle kysymykseen "onko suutelo naisen ja naisen kesken pettämistä?" vastaukseksi, että toisten mielestä kaikki on pettämistä ja toisten ei mikään, mutta yleinen mielipide on näiden välissä. Osun aivan varmasti siinä oikeaan.
Loputtomiinhan voi jankata miksi omat tunteet ovat tärkeämpiä kuin toisen. Siinä vain ei ole mitään järkeä, koska molempien tunteilla on merkitystä.
En tiedä tästä. Pitäisi varmaan avata ihan uusi keskustelu tälle aiheelle, mutta kysyisin, että voiko ihmiseen, jonka moraali on/olisi niin totaalisen erilainen kuin omansa edes aidosti rakastua?
Tuntuu jotenkin pakotetulta/pakkomielteiseltä kiintymykseltä sellainen. Esimerkkinä tämä stereotypia naisesta, joka rakastuu renttuihin ja, joka varmaan saa siitä hyvästä vain kollektiivista sääliä.
Jos sitten toisen moraalia ei tunne, niin melko hataralla pohjalla suhde on alunperinkin tai sitten tulee kysymykseen tuo rakkauden kohteen epärehellisyys. Toki moraalikin voi varmasti muuttua, mutta jos on jo suhteessa niin vain sen puitteissa ja tietty ilmoitusvelvollisuushan tuollaisesta asiasta on puolisolle oltava.
Ps. Minusta ystävättäreni kanssa suutelu kun kyse on juuri tuosta eli ystävästä, ei millään voi olla uskottomuutta. Itse en kuitenkaan koe sitä miellyttäväksi (ehkä muutenkaan) lähinnä sen takia, että se syö jollain tavalla tämän hellyydenosoituksen merkitystä sen ihmisen kanssa, joka on rakkauteni kohde. Niin kuin monissa muissakin asioissa; mekaaniseksi suoritukseksi muutettaessa moni hienovarainen ele ja teko muuttuu kautaaltaan kylmemmäksi jos tavallaan "raiskaa" sillä itseään ja omia tunteitaan.
Aivan varmasti voi rakastua ihmiseen, jolla on hyvinkin erilainen moraalikäsitys kuin itsellä. Jokaisen ihmisen rakkaus on varmasti aitoa jos hän niin todella TUNTEE.
MUTTA, siinähän se kompastuskivi juuri onkin: Naiset, jotka rakastuvat renttuihin, ovat niin rakkautensa lumoissa, etteivät he millään voi objektiivisesti nähdä millainen renttu on kysymyksessä. Ja vaikka näkisivätkin niin kuvittelevat parantavansa rentun pahat tavat. Näistä aineksista ne omistushaluisimmat parisuhde-erimielisyydet johtuvat. Vaikka omat tutkat olisivat epäkunnossa yritetään hampaat irvessä muuttaa kumppania samanlaiseksi kuin itse.
Monesta tietysti moinen toiminta on järjetöntä, mutta eihän koko asia heille kuulu!
Otsikossa olevat käsitteet menevät keskustelussa jatkuvasti päällekkäin. Toiset väittelijät näyttävän puhuvan uskottomuudesta (= valehtelee, että on uskollisesti yhden naisen/miehen kanssa) ja toiset puhuvat omistuksenhalusta (= on oltava uskollinen elämän loppuu tai jotakin sellaista).
Hirveetä sekasotkua syntyy siitä keskustelusta, jossa toinen puhuukin yllä olevista siitä toisesta ja toinen toisesta tai pahimmillaan vielä molemmat puhuvat molemmista, mutta eri aikaan.
Omasta mielestäni uskottomuus on aina väärin, jollei toisin ole sovittu. Puolisolla ei ole oikeutta valehdella olevansa lupauksensa mukaisesti yhden kanssa ja sitten toimia toisin. Oli syy mikä hyvänsä (turha selitellä, että kun meni jalat alta). Omistuksenhalua en sen sijaan tue. Jos puoliso elämänsä naisen/miehen kohtaa, on hänen asiansa päättää, mitä elämällään tekee. Toisen puolisoista tulee sitten sopeutua siihen. Parinvaihtajan pitää kuitenkin muistaa olla rehellinen eikä pettää.