Tämä ei todellakaan ole pinnallinen kysymys, vaan sydämeni särkevä mietintö.
Kumman miehen otan :
Sen, jota intohimoisesti rakastan. Mutta joka on kahden vuoden seurustelun jälkeen ilmoittanut, ettei koskaan mene kanssani naimisiin, ei muuta yhteen, vaan on täysin tyytyväinen nykyiseen eli pelkkään tapailuun hänen aikataulunsa mukaan. Huom : emme ole mitään teinejä enää - meillä kummallakin on kolme omaa lasta.
Hän ei osallistu arkeeni, se häiritsee minua, koska minun lapsillani ei ole edes isää, jota voisivat tavata, niin tarvitsisin suoraan sanoen olkapään johon nojata eli henkistä tukea ja konkreettista asioiden jakamista myös arjessa, eikä ainoastaan sängyssä. Se onkin se paras asia, mikä meillä toimii - seksi.
Toinen miesvaihtoehto ilmeisesti taas rakastaisi minua oikeasti, jakaisin myös arkeni suruineen ja iloineen. Mutta ( en tiedä miksi ) häneen en ole rakastunut, vaikkakin pidän hänestä ja hän on mielestäni erittäin hyvä ihminen ja voisin kuvitella rakastavani häntä jo pelkästään sen takia, että hän olisi niin hyvä minulle ja elämälleni.
Kummatkin miehet ovat muuten ns. kunnollisia ja "yhtä hyviä". Heissä on vain tämä ratkaiseva ero, että toinen tulisi ilmeisesti olemaan ikuisesti vain poikaystävä...ja se on alkanut rakkaudestani häntä kohtaan huolimatta vaivaamaan minua. Koska minä kaipaisin sitä yhteistä arkea ja toisen tukea elämässä.
Onko niin, että olen rakastunut täysin väärään mieheen ? Ja tämän tunteen sokaisemana menetän nyt elämäni onnen tämän toisen kanssa, joka rakastaisi minua oikeasti ?
Olkaa kiltit ja neuvokaa jotakin. Asiallista, kiitos.
Kumman miehen otan :
Sen, jota intohimoisesti rakastan. Mutta joka on kahden vuoden seurustelun jälkeen ilmoittanut, ettei koskaan mene kanssani naimisiin, ei muuta yhteen, vaan on täysin tyytyväinen nykyiseen eli pelkkään tapailuun hänen aikataulunsa mukaan. Huom : emme ole mitään teinejä enää - meillä kummallakin on kolme omaa lasta.
Hän ei osallistu arkeeni, se häiritsee minua, koska minun lapsillani ei ole edes isää, jota voisivat tavata, niin tarvitsisin suoraan sanoen olkapään johon nojata eli henkistä tukea ja konkreettista asioiden jakamista myös arjessa, eikä ainoastaan sängyssä. Se onkin se paras asia, mikä meillä toimii - seksi.
Toinen miesvaihtoehto ilmeisesti taas rakastaisi minua oikeasti, jakaisin myös arkeni suruineen ja iloineen. Mutta ( en tiedä miksi ) häneen en ole rakastunut, vaikkakin pidän hänestä ja hän on mielestäni erittäin hyvä ihminen ja voisin kuvitella rakastavani häntä jo pelkästään sen takia, että hän olisi niin hyvä minulle ja elämälleni.
Kummatkin miehet ovat muuten ns. kunnollisia ja "yhtä hyviä". Heissä on vain tämä ratkaiseva ero, että toinen tulisi ilmeisesti olemaan ikuisesti vain poikaystävä...ja se on alkanut rakkaudestani häntä kohtaan huolimatta vaivaamaan minua. Koska minä kaipaisin sitä yhteistä arkea ja toisen tukea elämässä.
Onko niin, että olen rakastunut täysin väärään mieheen ? Ja tämän tunteen sokaisemana menetän nyt elämäni onnen tämän toisen kanssa, joka rakastaisi minua oikeasti ?
Olkaa kiltit ja neuvokaa jotakin. Asiallista, kiitos.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyllä se oikea osuu kohdalle keneen rakastut ja hän rakastaa sua. Malttia...
Voit harrastaa seksiä toisen kanssa ja olla hyvä ystävä toisen kanssa, mutta kumpaakaan ei kannata ottaa, koska et kerran ole asiasta varma.
Olen itse joutunut tekemään saman valinnan ja otin sen, jonka kanssa ei seksi niin kummoista ole, eikä muutenkaan intohimosta tietoakaan.
Alussa olin aika onneton, mutta ajan mittaan olen oppinut häntä rakastamaan, en nyt intohimoisesti, mutta se intohimohan onkin ohimenevä tunne.
Jos siis olisin valinnut sen kiihkeämmän suhteen, missä olisimmekaan nyt?
Intohimo olisi jo poissa, emmekä jakaisi arkea yhdessä, todennäköisesti hänellä olisi jo uusi, kiimainen suhde meneillään..
Ehdotan, että et valitse vielä yhtään mitään. Pidä molemmat miehet ja samalla silmät auki muuallekin. Tilanne ei selvästikään ole kypsä valinnan tekoon.
Rakkaus on vakava asia.Tuo toinen tavallaan leikkii tunteillasi ja nautiskelee kanssasi,joka tuntuu halpamaiselta ja se sinua vaivaakin.
jos jatkat tuota suhdetta,myös lapsesi kärsivät.
Hehän tarvitsevan kunnon isän,niinkuin itsekkin sanoit.
Tämä elämämme on niin lyhyt,että kannattaa odottaa todellista rakkautta,missä muodossa se sitten tuleekin,tai tuleeko ollenkaan.
Minä olen ollut naimisissa yli 30 vuotta.Olen kokenut mieheltäni juoppoutta,ilman sukupuolisuhdetta 19 vuotta ja nyt viimeksi hän sairastui vakavasti ja oli menehtyä.
Ainoa asia joka minua on auttanut ja myös miestäni siinä ohessa on Jeesus kristus.Olen turvautunut aina Häneen,kun en muuta voinut.Halua aina uskoa Hänen sanaansa joka on raamatussa.Tulin uskoon kun menetin toisen lapseni synnytyksessä.
Jumla otti pois mieheltäni viinanhimon.Ei myöskään antanut menehtyä vakavaan sairauteen.
Vaikka meillä ei ole intohimoista rakkautta,joka tällä iällä olisi toki enemmänkin kuin tärkeätä,sittenkin olen onnellinen.
Olen saanut viimeisen parinvuoden sisällä nähdä,että on muunlaistakin rakkautta kuin tuo intohimo.Paljon kestävämpää ja kauniimpaa.En tarkoita ainoastaan miestäni,vaan ihmistä tai ihmisiä,jotka tarvitsevat vilpitöntä ja todella uhrautuvaa ystävää...ja jos tässä on kaikki,mitä saan,niin saan tarpeeksi,paljon enemmänkin.Olen miehelleni uskollinen niin kauan kunnes kuolema meidät eroittaa,mutta se ei merkitse sitä että hän on ainoa ystäväni.
Sinäkin voit saada pyyntösi mukaan,kun rukoilet ja odotat.
Minä katson tulevaisuuteen.Täällä olemme vain käymässä mutta toisella puolella odottaa ikuinen elämä.Sinne sinunkin on mahdollista saada rakkaasi mukaan,kun vain sellaisen todella löydät.
Anna mielummin kaikkesi lapsillesi.Panosta nyt heihin.
Tottakai sinun on vaikea tuntea rakkautta ja kiihkoa toista miestä kohtaan, jos kohdistat ne tunteet johonkin muuhun!
Jätä nyt se pelkän ohimenevän kiihkon varassa roikkuva suhde ja tutustu paremmin mieheen, jolla on sinulle jotain muutakin annettavaa kuin lakanapyykkiä.
Et ole ainoa nainen historiassa, joka joutuu valitsemaan miehen järjellä eikä sydämellä.
Mutta kun toisen kanssa viettää paljon aikaa ja arkea, ajan mittaan rakkaus kasvaa ja se on syvempää ja kestävämpää kuin "rakastumisen" tuoma lemmenhuuma, joka ei koskaan kestä.
Joskus tuntuu että on melkeinpä PAREMPI olla kokonaan rakastumatta, se vain sotkee asioita ja suhteet kuolevat siihen kun rakastumisen ensihuumakin kuolee.
Jos suhde alkaa huimalla rakastumisella, arkeen putoaminen tuntuu pahemmalta kuin jos ei niin kamalan rakastuneita koskaan oltukaan..
Jos taas suhde perustuu muuhun kuin näihin ohimeneviin huippuhetkiin, on paljon paremmat mahdollisuudet jatkon varalle.
Siis jos ei alussakaan ole kovin kummoista, se on hyvä kun ei sitten voi myöhemmin pettyä niin pahoin? Haloo...
Jaoin arjen lähes 20 v saman ihmisen kanssa, kunnes tuli avioero. Kiinnyin puolisooni vähitellen ja opin häntä rakastamaan. Koskaan en kuitenkaan rakastanut häntä intohimoisesti. Puolisoani se vaivasi, ja ajan mittaan itseänikin yhä enemmän. Jotain isoa puuttui elämästä. Lapsien takia pysyimme yhdessä näinkin pitkään. (Emme tietenkään eronneet varsinaisesti kiihkon puuttumisen takia, mutta enempi intohimo olisi varmasti tehnyt hyvää suhteellemme)
Nyt olen tutustunut ihmiseen, jonka kanssa pystymme kommunikoimaan helposti asiasta kuin asiasta, viihdymme yhdessä todella hyvin, ja jonka kanssa seksi on ennenkokemattoman loistavaa.
Olen rakastunut häneen palavasti, eikä tunne ole 1-puolinen. Tiedämme kyllä, ettei rakkauden huuma kestä paria vuotta enempää, mutta oikein odotan ja toivon, että pääsen rakentamaan sitä tavallista arkea ja elämää ihmisen kanssa, jota rakastan voimakkaasti heti alusta lähtien.
Olen samaa mieltä kuin moni muukin kommentoija täällä: tässä tapauksessa ei kannata "valita" kumpaakaan kandidaattia. Sen kiihkeän kanssa voi toki pitää hauskaa, kunnes löytyy sitoutumiseen kykenevä rakas. Tämä toinen voisi olla ystävänä, mutta silloin on kohtuullista antaa hänen tietää, ettei pidä odottaa enempää.
BTW, olen mies.
Vaikeaa tuo tasapainottelu järjen ja tunteiden kanssa.
mielestäni sinun ei kannata ottaa kumpaakaan..meillä sama tilanne paitsi etten ole ihastunut tai kiinnostunut toisesta miehestä..alkaa vaan kyllööttämään mieheni asenne perhettäni kohtaan,jossa hän antaa poikansa tehdä mitä vain ja kääntää lapsen vielä minuakin vastaan..tunnevammainen ihminen..suorastaan vihaan häntä..rakkauden lisäksi..minäkin kohta eroan se on varma..en jaksa enää..
Tuntuu kauhealta ,että laskelmoit ihmissuhteilla.Varmaankaan miehet eivät tiedä toisistaan mitään.Ehdotankin ,että kerrot kummallekin yhtäaikaa, katsopas miten käyttäytyvät ja reagoivat???Kumman kiinnostus säilyy?
En ole petturi. Ja : olen kertonut kummallekin. Kaiken ja rehellisesti.
Tämä mies, jonka kanssa vielä tällä hetkellä seurustelen intohimoisessa suhteessa tietää, että minä kärsin, koska hän ei sitoudu eikä jaa arkea kanssani. Hän väittää silti rakastavansa minua, mutta ettei hän vain yksinkertaisesti halua kokonaan yhteistä elämää. ( Miksi ei ? Onko hän niin pihi ? Niin itsekäs ? Haluaa pitää takaoven aina auki ? )
Toinen mies on luotettava ystäväni, ja toivoo, että minä vihdoin avaisin silmäni ja antaisin hänelle mahdollisuuden antaa itselleni koko elämän.
Minä en juokse rahan perässä tai muunkaan ns. helpotuksen, mitä moni nainen kolmen lapsen yh-äitinä voisi tehdä niinkin...sillä elämä on välillä muuta kuin ruusuilla tanssimista...
MUTTA olen pikkuhiljaa tullut surulliseksi siitä, että vaikka minulla on kuinka paljon tahansa tunteita tätä miestä kohtaan tässä intohimoisessa suhteessa...niin suhteemme ei tule koskaan kehittymään tästä eteenpäin mihinkään, koska mies on suoraan niin sanonutkin...Ja minä en halua esimerkiksi asua yksin, ( yksin lasteni kanssa tai yksin muuten ) - meidän tarpeemme ovat niin ristiriitaiset ja erilaiset. Silti olen kokenut, että rakkautta on riittänyt, ja hänen kanssaan on hauskaa ja ihanaa olla. MUTTA - nykyään olen ruvennut miettimään, että m i k ä on oikeaa rakkautta ? Onko intohimo ja ihastus sitä ? Vai kenties sittenkin jokin muu eli esimerkiksi mies, joka sitoutuisi minuun ja jakaisi koko elämänsä minun kanssani - niin hän taitaa rakastaa minua enemmän kuin tämä ihana, mukava intohimoinen rakastajani ! Hän on valmis antamaan KOKO oman itsensä minulle. Se on paljon enemmän kuin pelkkä tapailuseurustelusuhde. Olkoonkin, että hän ei ole sitten yhtä hyvän näköinen tai muuten yhtä "vauhdikas" kuin tämä intohimoinen rakkauteni.
Silti tämä on surullista, tietenkin, koska olen kiintynyt tähän ihmiseen, jota kohtaan tunnen tätä intohimoista rakkautta. Hän on elämäni mies, jota näköjään en tule(?) koskaan saamaan.
Ei tunnu hyvältä sellaistakaan jättää. Eikä tunne helpolta opetella rakastamaan ketään toista, jos jo rakastaa jotakuta.
Mutta näinkään tämä ei voi jatkua, sillä tämä ristiriita kalvaa KOKO ajan ja vaikuttaa myös suhteseemmekin pikkuhiljaa.
Ystäväni ovat myöskin vihjailleet minulle, että minä ansaitsisin paljon parempaa kuin mitä nyt saan jne. Toiset ystäväni ovat jopa suoraan sanoneet, että nyt on minun vuoroni myöskin saada parisuhteessa jotakin, eikä aina vain antaa.
Miehet ottavat tietenkin kaiken minkä saavat ;))
Joten mikäs tällä intohimoisellakaan miehellä on ollessa, kun kaiken saa minulta - joutumatta itse antamaan ja panostamaan mitään !
Et taida olla sellaisessa tilanteessa, että sinulla olisi edes mahdollisuus valita, kumman "otat". Toinen on jo suoraan ilmoittanut, että olet hänelle vain panopuu ( anteeksi töykeä kielenkäyttöni) ilman mahdollisuutta vakiintuneeseen parisuhteeseen. Toinen "ilmeisesti rakastaisi oikeasti". Ilmeinen on melko epäilmeistä, mikäli aiot säilyttää asenteen, jossa vyötärön alapuolinen paratiisi on elämässäsi etusijalla. *Heh* - ja miten usein saakaan kuulla, kuinka muka Miehet Ovat Niitä Jotka Ajattelevat Vain Alapäällään :)
En väitä, etteikö seksuaalisuus olisi tärkeä osa parisuhdetta. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että pelkkään hyvään seksiin perustuva parisuhde ei kestä. Mikäli vielä päätyisin tilanteeseen, että pitäisi valita, olisi ratkaisu päivänselvä: hyvä arki hyvässä seurassa.
Ei tule sitä valintaa...
" Mutta ( en tiedä miksi ) häneen en ole rakastunut, vaikkakin pidän hänestä ja hän on mielestäni erittäin hyvä ihminen ja voisin kuvitella rakastavani häntä jo pelkästään sen takia, että hän olisi niin hyvä minulle ja elämälleni."
Ei mahda paljoa lohduttaa, mutta et ole mietteesi kanssa yksin. Samaa "miksi?" -kysymystä pähkäilee tälläkin hetkellä suuri joukko naisia. Aika monia heistä olen tavannut ihan henkilökohtaisesti. Ja sitten olen jatkanut matkaani. Enhän toki halua puhaltaa kumoon kenenkään pilvilinnoja tarjoamalla "vain hyvää arkea".
Siksi ei tule sitä valintaa...
"Ja tämän tunteen sokaisemana menetän nyt elämäni onnen tämän toisen kanssa, joka rakastaisi minua oikeasti ?"
Niin menetät. Onneksi lastesi isä ei ole mukana kuvissa loukattavana ja nöyryytettävänä. Näetkö sokeudeltasi enää edes lapsiasi?
Me toiset voimme kertoa omista valinnoistamme ja esittää mielipiteitämme. Sinun on itse tehtävä päätös siitä, mitä haluat elämälläsi tehdä.
Ruoho on aina vihreämpää aidan tuolla puolen, eli vaikeampi tapaus vain kiehtoo.