En tiedä onko tästä kirjoittamisesta mitään hyötyä kenellekään...jotenkin vaan tuntuu, et haluu kertoo muillekin. Mä olen 42-vuotias mies ja olen ollut yhdessä vaimoni kanssa 22 vuotta eli tutustuttiin, kun olin armeijassa. Yhdessä on asuttu melkein alusta asti. Lapsia on kaks, 11- ja 14-vuotiaat....naimisiin mentiin nuoremman syntymän jälkeen. Noin yleisesti ottaen kaiken pitäis olla ihan kunnossa ja ulospäin siltä varmaan näyttääkin. Molemmilla on vakituinen työpaikka ja yhdessä maksellaan pikkuhiljaa omakotitalon lainaa pois. Rahaa ei ylenpalttisesti ole, mutta tullaan kuitenkin suht mukavasti toimeen.
Kuitenkin musta tuntuu, et mun elämäni on täysin tyhjää tässä suhteessa. Jo pitkään...siis vuosia...on tuntunut, et mä olen tässä vaan siks, et näin kuuluu olla. Rakkaus...mitä sillä sit kukin käsittää...on hävinnyt johonkin ja tuntuu, et sitä ei pysty enää löytämään. Lapsia tottakai rakastaa ja vaimostakin välittää eikä haluis ketään loukata tai aiheuttaa ylimääräisiä vaikeuksia. Alussa sitä todella rakasti...halus tehdä toisen puolesta vaikka mitä...oli valmis mihin tahansa. Sitten alkoi epävarmuus vähitellen kalvaa mieltä...jatkoi vaan, kun ei halunnut tunnustaa, et tunteet vaan hiipuu. Ei ollut mitään kauheeta...väkivaltaa tai alkoholismia tai muuta sellaista. Vaimo ehkä kuitenkin turhan hallitseva luonne...ja itse alistuin ja alistun turhan usein. Usein jo etukäteen tein ratkaisut "toisen mieliksi" enkä ottanut sellaisia asioita edes puheeksi, joista tiesin syntyvän erimielisyyttä tai lykkäsin niitä ainakin mahdollisimman pitkälle. Kai se on ihan omaa tyhmyyttäkin. Sitä vaan halus välttää riitoja. Vaikka vaimo sanookin, et mä saan kyllä viimeisen sanan, jos vaan haluun, niin silti en haluu riidellä...mun mielestä erimielisyydet voi ratkaista muutenkin kuin kauheella huudolla. Riitoja saattoi kuitenkin tulla ihan pikkuasioistakin...sellasista, joita ei osannut etukäteen edes varoa. Sit on tietysti joitakin "kestoaiheita", joista aina tiesi tulevan sanomista. Erityisesti mustasukkaisuus aiheutti monet riidat, vaikka koko 22 vuoden aikana en antanut siihen todellista aihetta. Tähän liittyi myös yleensä vuosittain työkaverieni kanssa tehty risteily...siitä riitti sanomista useaksi viikoksi etukäteen. Täytyy vielä sanoa, että kaiken kaikkiaan mun menoni ovat aika vähäisiä ja suurin osa niistäkin liittyy työhön ja osasta on täytynyt kieltäytyä juuri tuon mustasukkaisuuden takia.
Sitten muutama kuukaus takaperin kerroin vaimolle, etten mä voi enää rehellisesti sanoa rakastavani sitä ja etten mä usko meidän suhteella olevan enää mahdollisuuksia jatkua ja kerroin, et musta eroaminen olis oikee ratkaisu.
Vaimo ei ymmärtänyt mun ajatuksenjuoksuani yhtään...se ei kuulemma ollut tiennyt noista asioista, joista tossa edellä kerroin...vaikka monet kerrat oli riidelty just niistä.
En mä tosin koskaan ennen ollut eroamisesta puhunut, kun musta se on jonkinlaista kiristämistä, jos uhkailee erolla ellei tilanne muutu. Kyllä asioiden pitäis muuttuu ilman silläkin uhkailua.
No sit vaimo kertoi tästä ystäville ja molempien vanhemmille ja sit alkoi "keskustelu"...toisin sanoen kaikki kertoi mulle, kuinka paljon pahaa mä saan aikaan, jos toteutan "uhkaukseni". Kaikkien elämä romahtaa taloudellisesti ja muutenkin ja lapset ajautuu kriiseihin ja huonoille teille. Tästä aiheutui sit se, että tilanne jämähti paikoilleen.
Mä yritin jotenkin selvitellä tuntemuksiani ja etsin netistäkin keskusteluseuraa...olin mä siellä (tai siis täällä) aiemminkin silloin tällöin käynyt...joku varmaan pitää sitäkin vääränä ratkaisuna. Sit kävi niinkuin arvata saattaa eli löysin yhdeltä keskustelupalstalta vähän vastaavassa tilanteessa olevan naisen, jonka kanssa aloin pitää yhteyttä miltei päivittäin. Tässä vaiheessa tietysti suurin osa hymähtelee itsekseen, et joo, joo...niinpä niin...et toi nyt tiedetään. Mä nyt kuitenkin kerron vaan...senkun nauratte.
Ensin me oltiin hyvin varovaisia jutuissamme...netissähän on niin monenlaisia hiippareita. Sit pikkuhiljaa alettiin kertoa enemmän itsestämme...sellaisia juttuja, jotka pystyi varmistamaan ja toteamaan, ettei ainakaan kaikki voi olla keksittyä. Hänellä oli eroprosessi jo pidemmällä...tilanne oli hyvin pitkälle samanlainen...rakkaus oli hävinnyt. Hän oli miehensä kanssa päässyt yhteisymmärrykseen lapsien jäämisestä isälle, vaikka se vaikealta tuntuikin. Kaikkien niiden keskustelujen...kipeidenkin sellaisten...jälkeen siinä kävi niin, että me rakastuimme. Sitä on tietysti vaikeeta uskoo, mut niin se vaan oli. Me suunniteltiin ihan tosissamme yhteistä tulevaisuuttakin. Sit jossain vaiheessa meidän oli pakko tavata...ja saatiin järjestymään yks yhteinen vuorokausi...miettimisen jälkeen kaiken uhallakin. Se tapaaminen vaan vahvisti meidän tunteita....alusta asti me vaan ymmärrettiin toisiamme täydellisesti. Ja sen vuorokauden jälkeen eroaminen ja kotiin palaaminen oli todella vaikeeta, kun ei mistään tiennyt mitään.
Viikko sen jälkeen mun oli pakko kertoo vaimolle...en mä osaa tollasta pitää salassa. Sit alkoi taas melkoinen mylläkkä....niinkuin nyt arvata saattaa. Vaimo soitti keskellä yötä mun vanhemmilleni, jotka on jo vähän vanhempia ihmisiä ja pyys ne meille. Siinä sit itkettiin ja juteltiin...ja ne pyys ja rukoili mua taas jäämään...en ole koskaan nähnyt isäänikään sellaisena...pelkäsin, et sen sydän pettää ihan oikeesti...sille on tehty yks ohitusleikkauskin. Taas tuli ne kaikki kauhujutut avioeron seurauksista lapsille ja muillekin. Ja sit mä tein niinkuin aina ennenkin ja annoin periksi...mä en pystynyt tekemään sitä. Mä en pystynyt tekemään niille ihmisille sitä, että olisin pysynyt päätöksessäni. Nyt joku tietysti sanoo, et en mä sit voinut oikeesti rakastaa, jos en pystynyt kuitenkaan luopumaan entisestä. Voihan sitä tietysti niinkin ajatella...mä kuitenkin olen eri mieltä...mä rakastin ja rakastan edelleenkin...siitä tunteesta ei pääse eroon.
Mä lupasin jäädä...kaikkien painostuksesta...tunteitani mä en kuitenkaan voi muuttaa ja tämän myötä tunteet vaimoa kohtaan ei varmaan ainakaan parantuneet. Mun oli tietenkin pakko luvata, etten pidä yhteyttä tähän uuteen...se päätös teki kipeetä...en tiedä, pystynkö olemaan niin etten kuulis hänestä mitään. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kiitti mua tästä lyhyestä ajasta...me oltiin rehellisesti kerrottu toisillemme oma tilanteemme ja hän tiesi kuinka vaikeeta mulla oli. Se kiitos sattui todella pahasti...sen jälkeen, mitä mä tein, sain vielä kiitokset ja toisen ymmärryksen.
Nyt mä yritän pärjätä jotenkin...koitan vaan olla ajattelematta mitään ja pitää tunteeni omana tietonani. Olen käynyt juttelemassa asioistani ja tuntemuksistani parinkin eri "neuvojan" kanssa...vaimon pyynnöstä tietenkin...mut eihän se mitään auta. Kyllähän mä tiedän itsekin, mitä ne sanoo ja miten pitäis suhdetta "elvyttää" ja hakee positiivisia asioita...mut kun se kaikki perustuu siihen, et pitäis olla jonkinlaista halua itselläkin...kukaan ei pysty mulle antamaan tunteita, jos mulla ei niitä itsellä ole. Eikä kukaan pysty ottamaan pois niitä tunteita, jotka mulla on.
Nyt mä vaan sit olen...ja haudon itsekseni tätä tilannetta ja tunteideni sekamelskaa...ja kaikki vaan siks, ettei haluis tehdä kenellekään mitään pahaa...kai se on sit mahdotonta olla niin...
Joskus vaan kuulee eroista, joissa on pystytty toimimaan "järkevästi"...ei tuntunut mahdolliselta ainakaan tässä tapauksessa...
Kuitenkin musta tuntuu, et mun elämäni on täysin tyhjää tässä suhteessa. Jo pitkään...siis vuosia...on tuntunut, et mä olen tässä vaan siks, et näin kuuluu olla. Rakkaus...mitä sillä sit kukin käsittää...on hävinnyt johonkin ja tuntuu, et sitä ei pysty enää löytämään. Lapsia tottakai rakastaa ja vaimostakin välittää eikä haluis ketään loukata tai aiheuttaa ylimääräisiä vaikeuksia. Alussa sitä todella rakasti...halus tehdä toisen puolesta vaikka mitä...oli valmis mihin tahansa. Sitten alkoi epävarmuus vähitellen kalvaa mieltä...jatkoi vaan, kun ei halunnut tunnustaa, et tunteet vaan hiipuu. Ei ollut mitään kauheeta...väkivaltaa tai alkoholismia tai muuta sellaista. Vaimo ehkä kuitenkin turhan hallitseva luonne...ja itse alistuin ja alistun turhan usein. Usein jo etukäteen tein ratkaisut "toisen mieliksi" enkä ottanut sellaisia asioita edes puheeksi, joista tiesin syntyvän erimielisyyttä tai lykkäsin niitä ainakin mahdollisimman pitkälle. Kai se on ihan omaa tyhmyyttäkin. Sitä vaan halus välttää riitoja. Vaikka vaimo sanookin, et mä saan kyllä viimeisen sanan, jos vaan haluun, niin silti en haluu riidellä...mun mielestä erimielisyydet voi ratkaista muutenkin kuin kauheella huudolla. Riitoja saattoi kuitenkin tulla ihan pikkuasioistakin...sellasista, joita ei osannut etukäteen edes varoa. Sit on tietysti joitakin "kestoaiheita", joista aina tiesi tulevan sanomista. Erityisesti mustasukkaisuus aiheutti monet riidat, vaikka koko 22 vuoden aikana en antanut siihen todellista aihetta. Tähän liittyi myös yleensä vuosittain työkaverieni kanssa tehty risteily...siitä riitti sanomista useaksi viikoksi etukäteen. Täytyy vielä sanoa, että kaiken kaikkiaan mun menoni ovat aika vähäisiä ja suurin osa niistäkin liittyy työhön ja osasta on täytynyt kieltäytyä juuri tuon mustasukkaisuuden takia.
Sitten muutama kuukaus takaperin kerroin vaimolle, etten mä voi enää rehellisesti sanoa rakastavani sitä ja etten mä usko meidän suhteella olevan enää mahdollisuuksia jatkua ja kerroin, et musta eroaminen olis oikee ratkaisu.
Vaimo ei ymmärtänyt mun ajatuksenjuoksuani yhtään...se ei kuulemma ollut tiennyt noista asioista, joista tossa edellä kerroin...vaikka monet kerrat oli riidelty just niistä.
En mä tosin koskaan ennen ollut eroamisesta puhunut, kun musta se on jonkinlaista kiristämistä, jos uhkailee erolla ellei tilanne muutu. Kyllä asioiden pitäis muuttuu ilman silläkin uhkailua.
No sit vaimo kertoi tästä ystäville ja molempien vanhemmille ja sit alkoi "keskustelu"...toisin sanoen kaikki kertoi mulle, kuinka paljon pahaa mä saan aikaan, jos toteutan "uhkaukseni". Kaikkien elämä romahtaa taloudellisesti ja muutenkin ja lapset ajautuu kriiseihin ja huonoille teille. Tästä aiheutui sit se, että tilanne jämähti paikoilleen.
Mä yritin jotenkin selvitellä tuntemuksiani ja etsin netistäkin keskusteluseuraa...olin mä siellä (tai siis täällä) aiemminkin silloin tällöin käynyt...joku varmaan pitää sitäkin vääränä ratkaisuna. Sit kävi niinkuin arvata saattaa eli löysin yhdeltä keskustelupalstalta vähän vastaavassa tilanteessa olevan naisen, jonka kanssa aloin pitää yhteyttä miltei päivittäin. Tässä vaiheessa tietysti suurin osa hymähtelee itsekseen, et joo, joo...niinpä niin...et toi nyt tiedetään. Mä nyt kuitenkin kerron vaan...senkun nauratte.
Ensin me oltiin hyvin varovaisia jutuissamme...netissähän on niin monenlaisia hiippareita. Sit pikkuhiljaa alettiin kertoa enemmän itsestämme...sellaisia juttuja, jotka pystyi varmistamaan ja toteamaan, ettei ainakaan kaikki voi olla keksittyä. Hänellä oli eroprosessi jo pidemmällä...tilanne oli hyvin pitkälle samanlainen...rakkaus oli hävinnyt. Hän oli miehensä kanssa päässyt yhteisymmärrykseen lapsien jäämisestä isälle, vaikka se vaikealta tuntuikin. Kaikkien niiden keskustelujen...kipeidenkin sellaisten...jälkeen siinä kävi niin, että me rakastuimme. Sitä on tietysti vaikeeta uskoo, mut niin se vaan oli. Me suunniteltiin ihan tosissamme yhteistä tulevaisuuttakin. Sit jossain vaiheessa meidän oli pakko tavata...ja saatiin järjestymään yks yhteinen vuorokausi...miettimisen jälkeen kaiken uhallakin. Se tapaaminen vaan vahvisti meidän tunteita....alusta asti me vaan ymmärrettiin toisiamme täydellisesti. Ja sen vuorokauden jälkeen eroaminen ja kotiin palaaminen oli todella vaikeeta, kun ei mistään tiennyt mitään.
Viikko sen jälkeen mun oli pakko kertoo vaimolle...en mä osaa tollasta pitää salassa. Sit alkoi taas melkoinen mylläkkä....niinkuin nyt arvata saattaa. Vaimo soitti keskellä yötä mun vanhemmilleni, jotka on jo vähän vanhempia ihmisiä ja pyys ne meille. Siinä sit itkettiin ja juteltiin...ja ne pyys ja rukoili mua taas jäämään...en ole koskaan nähnyt isäänikään sellaisena...pelkäsin, et sen sydän pettää ihan oikeesti...sille on tehty yks ohitusleikkauskin. Taas tuli ne kaikki kauhujutut avioeron seurauksista lapsille ja muillekin. Ja sit mä tein niinkuin aina ennenkin ja annoin periksi...mä en pystynyt tekemään sitä. Mä en pystynyt tekemään niille ihmisille sitä, että olisin pysynyt päätöksessäni. Nyt joku tietysti sanoo, et en mä sit voinut oikeesti rakastaa, jos en pystynyt kuitenkaan luopumaan entisestä. Voihan sitä tietysti niinkin ajatella...mä kuitenkin olen eri mieltä...mä rakastin ja rakastan edelleenkin...siitä tunteesta ei pääse eroon.
Mä lupasin jäädä...kaikkien painostuksesta...tunteitani mä en kuitenkaan voi muuttaa ja tämän myötä tunteet vaimoa kohtaan ei varmaan ainakaan parantuneet. Mun oli tietenkin pakko luvata, etten pidä yhteyttä tähän uuteen...se päätös teki kipeetä...en tiedä, pystynkö olemaan niin etten kuulis hänestä mitään. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kiitti mua tästä lyhyestä ajasta...me oltiin rehellisesti kerrottu toisillemme oma tilanteemme ja hän tiesi kuinka vaikeeta mulla oli. Se kiitos sattui todella pahasti...sen jälkeen, mitä mä tein, sain vielä kiitokset ja toisen ymmärryksen.
Nyt mä yritän pärjätä jotenkin...koitan vaan olla ajattelematta mitään ja pitää tunteeni omana tietonani. Olen käynyt juttelemassa asioistani ja tuntemuksistani parinkin eri "neuvojan" kanssa...vaimon pyynnöstä tietenkin...mut eihän se mitään auta. Kyllähän mä tiedän itsekin, mitä ne sanoo ja miten pitäis suhdetta "elvyttää" ja hakee positiivisia asioita...mut kun se kaikki perustuu siihen, et pitäis olla jonkinlaista halua itselläkin...kukaan ei pysty mulle antamaan tunteita, jos mulla ei niitä itsellä ole. Eikä kukaan pysty ottamaan pois niitä tunteita, jotka mulla on.
Nyt mä vaan sit olen...ja haudon itsekseni tätä tilannetta ja tunteideni sekamelskaa...ja kaikki vaan siks, ettei haluis tehdä kenellekään mitään pahaa...kai se on sit mahdotonta olla niin...
Joskus vaan kuulee eroista, joissa on pystytty toimimaan "järkevästi"...ei tuntunut mahdolliselta ainakaan tässä tapauksessa...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minä olen eronnut pari vuotta sitten ja toisin kuin arvelin, eromme sujui suht rauhallisissa merkeissä. Lapsissa ei näy ainakaan vielä mitään heitteillejätön merkkejä. Ovat kuulemma jopa rauhoittuneet koulussa.
Minusta tuntuu todella pahalta tuo "neuvosto" joka kutsutaan koolle painostamaan sinua heti kun ilmaiset jotain omaa tahtoa. Tämä on sinun ainoa elämäsi ja vaikka nämä ihmiset ovat sinulle rakkaita, niin ei heillä ole oikeutta painostaa sinua noin. Eiköhän tuollainen vaan vahvista halua lähteä.
Itse olin lähes samanlaisessa tilanteessa n. kaksi vuotta sitten. Ratkaisuni oli vaan toinen eli läksin 15 vuoden avosuhteestani. Lapsia meillä ei ollut, joten sen suhteen ratkaisuni oli helpompi. Ex-avomiehenikin halusi vetää vanhempani mukaan eroprosessimme, mikä mielestäni on täyttä hulluutta. Nyt olen erittäin onnellisesti naimisissa eroprosessin aikana netissä tapaamani miehen kanssa. Elän elämäni parasta aikaa ja aika-ajoin kun yllätän itseni miettimästä tekoni oikeutusta, tulen joka kerta samaan tulokseen eli ratkaisuni oli täysin oikea ja ainoa mahdollinen. Muista kuitenkin, että ero täytyy tehdä pelkästään itsensä varaan eikä rakentaa tulevaisuuttaan toiseen parisuhteeseen.
kova juttu. jaksamisia sulle....
Haluan vain toivottaa voimia sinulle. Aika pahalta tosiaan kuulostaa tuo "neuvoston" koolle kutsuminen.
Kun pohdit asioitasi, uutta rakastumista jne.,niin suosittelen lämpimästi kirjaa "Jälleenrakennus" (kirjoittaja Fisher). Se auttaa tutkailemaan monia asioita, estää ryntäämästä uuteen rakkauteen vääristä syistä jne.
Voimia sinulle. Kyllä asiat ajan kanssa selkiytyvät, voit luottaa siihen.
Ihan normaalia inhimillistä toimintaa. Tunteilla on aina jokin syy ja merkitys. Sitä voi pohtia, mitä saa ja mitä menettää. Mikä vie ihmistä?
Olisiko ihmisessä kaksi tasoa, tämä ns. järkevä, moraalinen otus sekä tunteidensa vallassa oleva "pikkuapina".
Esim. uusimmassa Eeva-naistenlehdessä on mielenkiintoinen artikkeli "selittääkö evoluutio kumppanin valinnan".
En ole evolutionisti, mutta uskon meillä olevan "eläimen vaistot", joita ihmiselle luotu järki, moraali, whatever koittaa kaitsea - lähinnä siksi että jälkikasvulle taattaisiin parhaimmat lähtökohdat. Siksi eron välttäminen lasten takia ei ole ihan perusteetonta. Mutta
neuvoksi voisi sanoa: Lukekaa yhdessä parisuhdekirjoja, menkää parisuhdeterapiaan. Tuolla on joukoittain ihmisiä, jotka ovat kouluttaneet itseään vuositolkulla auttaakseen juuri sinun- ja minunkaltaisia.
Voimia!
onko tylsää mennä töistä kotiin? odotatko että viikonloppu olisi ohi ja pääsisi pois kodista, esim töihin.
Jos tuntuu ettei millään jaksa/viitsi olla toisen luona niin ota pieni pesäero, hanki vaikka harrastus, kotona tai muualla, ihan sama mikä kunhan itse pidät siitä mitä teet, eli on jotain mitä odottaa. Vielä parempi on yhteinen harrastus missä voi voittaa toisen, se on hyvä tapa purkaa kotona esiintyvä erimielisyys.
Kun oma mielesi on parempi niin kokeile jaksatko ajatella mitään positiivista nykyisestä suhteestasi ja mietippä teidän suhdetta uudestaan. Jos tuntuu edelleen ettei kotona ole kivaa, mieti miltä tuntuisi asua yksin/erillään vähän pidemmän aikaa, sitä voi jopa kokeilla vaikka seuraavalla kesälomalla.
Olisiko niin että vaimosi pitää kovaa komentoa koska pelkää että voisit lähteä koska hän on huomannut sinussa sellaisia merkkejä, eli kovan komennon takia et uskalla lähteä eli hän ei jäisi yksin. Nyt kun kuitenkin kävi miten kävi, sanoit mitä sanoit niin vaimosi pelästyi kuitenkin, vaikka hänelle on ollut asia päivän selvää ettet ole onnellinen ja olettehan riidelleetkin siitä, mutta vaimosi tuskin ikinä uskoi että sinusta olisi miestä tekemään/puhumaan asiasta.
Pelko on suuri voima ja vaimosi ei ollutkaan niin kova kuin luulit koska hänen piti kutsua sukulaisia auttamaan, häntä, ei sinua. Miten kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää miltä toisesta tuntuu kun elämä ei hymyile, varsinkaan kun nämä ihmiset revitään keskusteluun aivan loppuvaiheessa ikäänkuin tuomitsemaan sinua, kuinka paha olet ollutkaan, ja puolustelemaan toista osapuolta.
Nyt katkesi ajatus...
Olen aivan ymmälläni kirjoituksestasi. Miten voi vaimosi käyttäytyä noin lapsellisella ja raakamaisella tavalla. Kaipa tuntee sinut ja halusi neuvoston hätiin, koska arvasi että heidän edessä nöyrryt jatkamaan liittoasi. Muista, täällä eletään vain kerran ja jos ei aitoa rakkautta puoleltasi ole antaa vaimollesi, niin on kumma että vaimosi haluaa sinut "väkisin" pitää. Sääli että jätit nettituttavasi, ehkäpä jätit samalla elämäsi rakkautesi.
"Lapsellista ja raakamaista" ei ole sitten lähteä jonkun nettituttavuuden perään ja jättää perhettä?
Jos lähtee, niin on lähdettävä olemaan jonkin aikaa yksin eikä heti jonkun toisen syliin. Mutta onhan sekin inhimillistä.
Oikeastaan sekä mies että vaimo ovat tässä pelissä kovilla, luulen. Molemmat ovat toisilleen pahoja tahtomattaan. Terapiaa...?
tilanne, tosin ilman neuvostoa. Olen tässä vain, koska näin ilmeisesti kuuluu olla. En ole nauttinut avioliitosta moneen vuoteen, olen tässä "yksin". Mies on omien polkujensa kulkija, ei ole ollenkaan sisäistänyt olevansa perheenisä. Meillä on oma iso omakotitalo, kesämökki ja uusi auto, jotka kaikki minä olen maksanut - miehelläni on rahaa vain itselleen (on yrittäjä). Ikinä ei ole lapsilleen vaatettakaan ostanut, mutta saattaa ostaa itselleen vaikka moottoripyörän. Viimeksi otti remonttilainatililtä rahat ja osti itselleen skootterin!! Ja nyt sitten olen huomannut erään miehen "tuijottelevan" minua kovin intensiivisesti nähdessämme esim. kaupassa. Alkuun hämmennyin ja käänsin selkäni, kunnes huomasin hänen olevankin tosi komea. Nyt hän on minun mielessäni päivin öin. Hän tietää minun olevan naimisissa, joten ei ilmeisesti uskalla sen takia tehdä sitä ratkaisevaa aloitetta, enkä uskalla minäkään. Toki menin niin pitkälle, että otin selvää hänen asuinpaikastaan, ja koskapa meidän taloilla on väliä vain n. 2 km, olenkin usein kävellyt hänen talonsa ohi. Tuntuu olevan yksinäinen mies, joten se puoli on kunnossa.
Täällä minä vain haaveilen hänestä, uskaltamatta tehdä aloitetta. Olen kyllä puhunut miehelleni erosta, ja hän tietää että minun on paha olla tässä avioliitossa, mutta ei halua silti erota: mitä kaikki ihmisetkin sanoisivat, kun sillä lailla "hurahdan"..... Ehkä tulevaisuus tuo tullessaan ihmeen, sitä ainakin odotan.
Eikä tämä ole mitään lapsellisuutta, itselläni on ikää jo 41.
Lue kirja "Väärinymmärretty aviomies" (en muista tekijää, mutta löytyy kirjastosta tuollakin nimellä). Sen avulla voit ehkä jäsentää tilannettasi ja opetella kuuntelemaan tunteitasi. Olisin ehdottanut jatkamista vaimon kanssa, jollet olisi rakastunut ja menettänyt toivoasi lopullisesti. yksinkertainen neuvoni on jo lasten psyykeen takia ero!! Vasta siitä toivuttuasi voit harkita jatkaa uuden rakkautesi kanssa. Tsemiä! Jaksamisia ja muista, että et voi elää kauaa vastoin sisäistä ääntäsi. :)
Toi neuvosto kuulostaa kauhealta!
Sun kannattais puhua rauhassa, ei mitään kriisi/kauhu/tunteet pinnassa -tilannetta, vaan kunnolla rauhassa, vanhempiesi kanssa. Sain käsityksen, että vaimosi vain puhui ja mustamaalasi sinut. He eivät varmaan ole saaneet käsitystä miltä sinusta tuntuu. Vaikka he eivät asiaan tavallaan mitenkään liity, niin jos vaimosi saa taas päähänsä hätyytellä heitä keskellä yötä tms., olisi heillä ehkä paremmat lähtökohdat olla objektiivisempia.
Ja kuulostaa, että vaimosi on hirveän riippuvainen sinusta, ja tottahan se on että siitä tutusta ja turvallisesta on NIIN vaikea päästää irti. Vaimosi kuulostaa "marttyyri-vaimolta", kaiken elämänsä UHRANNUT perheelleen... Mistähän hänelle saisi omaakin elämään.
Sivullisten on niin helppo sanoa miten kuuluu tehdä, Toinen on sitä mieltä että erotkaa, toinen kannattaa yhteen jäämistä...
Mutta itse ne ratkaisut on tehtävä, jokaisella on vain yksi elämä!
Helppo on neuvoa, mutta opettele olemaan itsekäs!
Ole onsin itsellesi rehellinen ja sano toiselle mitä mieltä asioista olet, ei ne totuudet toista riko.
Ehkä vaimosikin jossakin tilanteessa voisi kuunnella puhettasi, tai pakota kuuntelemaan!
Elämä ei oo helppoa!
En tiedä auttaako tämä yhtään vai aiheuttaako vaan enemmän pahaa oloa mutta haluaisin tuoda esiin muutaman seikan.
Elämään voi olla tyytymätön ja pettynyt monista syistä. Silloin yleensä ensin katsotaan elämänkumppaniin ja suhteeseen, joskus syy löytyy sieltä, mutta ei aina. Kirjoitit lopuksi ettei sinulla ole halua. Halua mihin? Olla vaimosi kanssa? Rakastaa häntä? Olla onnellinen? Ymmärrän tilanteen, ymmärrän myös vaimosi hätääntymisen ja ehkä epätoivon hänen kutsuessaan koolle tämän "neuvoston", muistathan kuitenkin että tuskin kukaan heistä toivoo tai haluaa mitään pahaa sinulle.
Riitely on aina eri asia kuin todellinen puhuminen ja näin ollen vaimollesi ovat tunteesi saattaneet olla todellinen yllätys, nyt on askelia ratkaisun suuntaan kuitenkin otettu ja puhuminen on avain, omaan sisimpään tutustumisen ohella.
Voi olla ettei tunteet tuota toista naista kohtaan kuitenkaan ole muuta kuin se kliseinen projektio, voi olla että hän edustaa jotain uutta, jännittävää. Antaa avaimen pakoon. Ja toisaalta voi olla että se on sitä todellista rakkautta, jos siihen nyt sattuu uskomaan. Ehkä vaimosi voisi käydä myös jossain "neuvonnassa", eihän tässä varsinaisesti ole kysymys sinun omista ongelmisa vaan yhteisistä, se on hyvä muistaa. Jos asiasta vaan saadaan paljon puhuttua ja tunteita selvitettyä rauhassa, en usko että vaimosikaan haluaa kanssasi olla mikäli olet tunteeton häntä kohtaan.
Yritä myös vähän miettiä asioita, elämääsi yleensä, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Mitä siinä on, mitä ei, mitä toivoisit lisää ja mitä tahtoisit pois. Avioero on ratkaisu yleensä vain yhteen ongelmaan.
Kamalasti voimia sinulle. Rauhaa sisimpääsi ja rakkautta kaikkia ympärilläsi olevia ihmisiä kohtaan.
Monia samoja neuvoja ja ajatuksia tässä on jo tullutkin, joiden kanssa pitkälti samaa mieltä. Eli, pahassa suhteessa ei lopulta kenelläkään hyvä olla, ja lapset aistivat sen takuulla!
Silti, mä suosittelen Väestöliiton perheterapiaa (70 ekee/90min) ... se voi avata tilannetta suuntaan tai toiseen, ja kuten meille lopulta lähes neuvottiin "erotkaa ja tulkaa onnellisiksi". Ja kun molemmat tajus tilanteen mahdottomuuden, ero sujui yhteishuoltajuuksineen mallikkaasti ... ilman "komiteoita".
sinuun siinä mielessä, että minäkin olen liian kiltti ja alistuva luonne.
Kaikki parisuhteessamme on tehty mieheni mieliksi, joten en tietenkään itse nauti suhteesta millään tavalla.
Mutta en voi kuin itseäni siitä syyttää!
Kamalinta on, että asia tuskin paranee kumppania vaihtamalla.
Samat asiat tulee uudessakin suhteessa eteen, ellei opi itse pitämään puolensa!
Ja mulla kans oli sama ongelma. Kun ajattelin aina ensin naistani/perhettäni. Ja erohan siitä sitten tuli. Itkin sitä pari kuukautta, ennenkuin tajusin, että oli todellinen onnenpotku päästä eroon tuollaisesta itsekeskeisestä paskasta. Jotenkin vaan siinä suhteessa en itse ikinä edes osannut ajatella, että minulla itseasiassa oli koko oma elämä/kaverit/harrastukset loppuneet. Ja se ei voi olla parisuhteen/perhe-elämän tarkoitus. On kuitenkin olemassa myös toisen huomioonottavia naisia, joten turhaan haaskasin melkein kolmasosan elämästäni omaa napaansa katselevaan prinsessaan.
hei nahjus,
olet todellinen tossu.
Täällä kirjoittaa kuin omaa elämäänsä lukenut nainen, joka oli tuo toinen, jonka jätit ja jota mielessäsi haudot.
Itselläni oli aika samantyyppinen tilanne, tosin työn kautta tutustuminen tapahtui ja kehittyi siitä vakavaksi suhteeksi, mutta lopulta se, mitä koskaan ymmärtänyt, jota sinä voit ehkä valaista, oli ystäväni päätös, jolle minäkin soin täyden tukeni: yrittäköön korjata liittoaan, kaiken ilmitulleen jälkeen, mutta silti,miksi jäädä kun rakastaa toista?
Minkälaista elämää elät vaimosi kanssa? Eikö ole raskasta olla hänen kanssaan, jos ajatukset ovat toisen luona? Eikö illalla nukkumaan käydessä vaimon viereen käy mielessä, minkälaista elämää viettäisit rakkaasi kanssa ja vieressä?
Me kohdallamme päätimme/mies päätti, ettemme pidä yhteyttä, ja näin olimmekin useamman viikon, mutta aina välillä hän soittaa ja sydän verta vuotaen kieltäydyn tapaamasta.
Tapaisin oitis, jos olisi vapaa ja lähtisi hänelle niin tärkeästä itse rakentamastaan talosta, mutta ymmärrän sitäkin puolta vaan en sitä, että tunteet jätetään huomiotta päätöksiä tehdessä.
Mutta kuten ystävättäresi sanoi, kiitollisena niistä onnenhetkistä, vaikkain lyhyistä, olen minäkin. Kuin teilä, niin meilläkin oli mahdollisuus vain yhteen yhteiseen vuorokauteen kahden.
Kummallista kyllä, miten kovasti juttunne kaikilta osin muistuttaa omaani, siksi en voinut olla vastaamatta,
ja jotenkin toivoen, että miehen näkökulmasta osaisit valaista päätöksenteon vaikeutta ja sen seurauksia, joita en ehkä vieläkään itse ole täysin ymmärtänyt.
Voimia sinulle ja ... valitsemallesi elämällesi.
Kiitos sulle - ja kaikille muillekin tähän mun juttuun kantaa ottaneille, jos sattuvat vielä lukemaan. En oikein tiedä, osaanko mitenkään selittää omaa käytöstäni....tuntuu, et mun on itsekin todella vaikeeta edes koittaa ymmärtää itseäni.
Mulle jäi "soimaan" päähäni noi sun viimeiset sanasi, kun toivotit mulle voimia "valitsemassani elämässä"....kun se oliskin niin helppoa....et olis tehnyt selvän valinnan ja sit koittais elää sitä valitsemaansa elämää. Vaimolleni olen sanonut, että en lähde ja todennäköisesti pystyn ja joudun sen lupauksen pitämään, ellei hän itse ymmärrä todellista tilannetta ja tunnusta sitä. Tällä hetkellä hän pitää kynsin hampain kiinni minusta ja koittaa kaikin keinoin saada suhteen toimimaan....en tunne oikein olevani edes sen arvoinen. Olen kertonut hänelle jopa sen, että tunsin rakkautta tätä "toista naista" kohtaan....niin naurettavalta kuin se saattaa kuulostaakin....olen myös jo siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa otin eron puheeksi, sanonut etten rakasta vaimoani enää....välitän hänestä kylläkin, enkä tunne minkäänlaista vihaa tai kiukkua....tai no ehkä nyt vähän, kun tuntuu, et tilanne ei valkene hänelle. Hän yrittää jotenkin kiertää kaiken ja puhuu, että voisko se vaan olla ihastusta ja selvitäänhän me tästä jne. Ja mulla ei ole kanttia sanoa....
Ja miks mä sit en tee mitään....miks en pysty tekemään ratkaisua....siis muuta ratkaisua kuin vaan olemaan ja ihmettelemään....kai se sit on just sitä, et mä olen se sun mainitsemas "todellinen tossu". Kaikki ne vaimon ja erityisesti muiden....niinkuin just omien vanhempieni....pyynnöt ja rukoukset....ja varmaan ne uhkailut ja kauhukuvat eron seurauksista lapsille ja yleensä meidän kaikkien elämälle jatkossa....ne kaikki on saaneet mut jämähtämään tähän. Kai se on mun luonteestani kans kiinni....mä olen aina ollut sellanen, et haluun olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä ja koitan järjestää niin, et kaikilla olis mahdollisimman hyvin....ja nyt kun tuntuu, et tässä ei pystytä järkeä käyttämään enää ollenkaan....kun kuulemma tässä eroajatuksessa ei ole olemassa "parasta mahdollista vaihtoehtoa"....kaikki on vaan huonoja vaihtoehtoja ja katastrofeja. Ja mä en pysty tekemään mitään, jos toiselta nousee mun tekemisieni takia maailma täysin pystyyn....koitan vaan lohdutella. Ja sit kuitenkin pelkää, et jos tässä nyt vielä "yritetään", niin meneekö kaikki samaan malliin kuin vuosia on mennyt....eli samat riidat ja ne asiat, jotka eroa sai ajattelemaan, jatkuu vaan hetken päästä.
Ja samaan aikaan mä tiedän tekeväni niin väärin rakastamaani naista kohtaan....ja itseänikin kohtaan. Pakko sanoo tässäkin, et me on pidetty vieläkin yhteyttä....sähköposteilla vaan ja satunnaisesti....ja jouduttu yhdessä toteamaan, et voi olla, ettei siitä koskaan sen enempää tulekaan. Mä olen pyytänyt häntä unohtamaan mut ja jatkamaan omaa elämäänsä....vaikka sydäntä raastaa ja toivois, et olis toisin....mut eihän pelkkä toivominen mitään auta. Hän on ihan samassa tilanteessa kuin säkin eli olis valmis välittömästi tulemaan luokseni, jos olisin vapaa.
Ei kai tässä mitään varsinaista vastausta sulle ollut, mut ehkä tää jotenkin valaisi sitä, millaisten tuntemusten vallassa mä painiskelen....eli toisin sanoen pää on aivan sekaisin ja koko ajan hirvee paine, kun pitäis pystyy olemaan rehellinen ja tekemään ratkaisuja, mut kun ei pysty....tällasta olotilaa en toivois pahimmalle vihamiehellenikään....jos mulla sellanen olis....
Sulle mä toivon oikein hyvää jatkoa elämässäs ja voimaa kans....sunkin on pakko koittaa jatkaa omaa elämääs kaikesta huolimatta. Vaikka vaikeeta onkin, niin elämää ei voi jättää elämättä....ja kai sitä kaikesta huolimatta täytyy ajatella, et ehkä kaikki vielä muuttuu paremmaksi....joskus....
Hei, hauskaa että vastasit vielä.
Eipä tuo mitään valaissut, mutta ehkä kertoi olostasi aika hyvin, aika kamalaa.
Mulla itsellä tilanne on sillä tavoin selkeä, etten joudu miettimään, enää, olen tehnyt selkeän päätöksen, en suostu tapaamisiin, annan ystävälleni tuen sitäkautta, ettei joudu miettimään, onko valittavaa vaihtoehtoa. Luulenpa että ajan myötä se helpottaa hänelläkin.
No jos sinua ajattelen, luulen että vaimosi aika taitavasti käyttää valtaa, ja olemassaolollaan viestii sinulle kokoajan, kumpi teki oikein, kumpi on syyllinen tilanteseen, että oikeesti, teitpä miten vaan, hän kyllä ylentää itsensä oikeellisudellaan.
Luin aika hyvän jutun, siitä miten loppujen lopuksi on vaikea antaa anteeksi, ilman että tulee syyllistäneeksi toista, kun alkaa syyllistää, ei ole antanut anteeksi. "Katujan", anteeksi saavan ei pitäisi joutua katumukseen loppuiäkseen.
Enpä tiedä, tekisi mieleni sanoa, että kaikesta ja kaikista huolimatta, pakkaa tavarasi ja muuta itseksesi jonnekin vähäksi aikaa, sen ei tarvitse olla lopullista mihinkään suuntaan, jos vaimosi haluaa oikeasti yrittää kanssasi, hän antaa sinulle sen tarpeellisen tilan, että saat miettiä rauhassa asioita. Sitä sinä nyt tarvitset, et painostusta, kiristystä ja miljoonaa vaadetta.
Erosin itse puoli vuotta sitten, uhkauksia ja kiristyksiä sateli ilmassa ja lopuksi vedottiin aina lapsiin, mutta mun lapset, aika saman ikäisiä kuin omasi, ovat ns. ihan normaaleja, ehkä johtuu myös siitä, että olemme yrittäneet pysyä puheväleissä ja puhua toisesta vanhemmasta vähintääkin ystävällisesti.
Miksi luulet että kaikki kaatuisi eroon, täällä pallolla ollaan vain tämän kerran, älä tuhlaa lahjaksi annetua elämääsi toisten vaateiden mukaan, olemalla vielä kiltti joka suuntaan, ystävällinen voi olla muttei tarvitse olla ovimattona. JOs sinä vaimoasi erolla satuttaisitkin, hän toipuu siitä ja se on HÄNEN OMALLA vastuullaan, ei sinun, ei täällä kukaan toisesta viime kädessä ole määrätty vastaavaksi, paitsi lapsista, kunnes ovat riittävän suuria.
Ja onhan mahdollista, että se myöhemmin osoittautuisi hänellekin jopa hyväksi. Elämä osaa aina yllättää.
Tartu toimeen, minä täällä kannustan, vaikka voin arvailla kuinka vaikeaa se on, mutta yhdestäkin huonosti eletystä päivästä olet sinä vastuussa itsellesi.
Edelleenkin kovasti voimia sinne,
minä olen jo jotenkin voiton puolella, kun en joudu empimään, enää.
Voi hyvin.
samat fiilikset myös täällä. Syksyllä vihdoin rohkaisin mieleni monen vuoden sinnittelyn jälkeen tuomaan miehelleni julki toiveeni erosta. Saman ikäiset lapset kuin sinulla 6-vuotias, jonka kuvittelin aikoinaan lopettavan ikävät ajatukseni ja pahan olon tunteeni. Toisin kävi. Nyt olen 40-v. ja onnettomampi kuin koskaan. Lisäksi tapasin miehen, johon rakastuin mielettömästi. Tuntuu mahdottomalta tehdä selkeä ero, kun on lapset. Uhraudun ja yritän unohtaa tuon miehen, jolla on sama tilanne kuin itsellänikin. Työhön ja opiskeluun paneudun kuin hullu, että pysyisin jotenkin järjissäni tässä tunteiden sekamelskassa. Odotan, että olo tasaantuu ja "tulen järkiini". Ehkä sitten kun lapset ovat isompia. Mieheni on muuttunut ja yrittää miellyttää kaikin keinoin, mutta en saa itseäni rakastamaan häntä vaikka kuinka yrittäisin! Mitä teen?!
sinulle "minä" - jos haluat ja voit, niin voitaisiin jatkaa tätä juttelua sähköpostitse....en tiedä onko siitä mitään apua kummallekaan ja osaako mitään kirjoittaa....mut sais edes puhua. Ei vaan viittis laittaa osoitettaan tähän kaikkien nähtäväksi....jos haluut, niin voidaan vaihtaa osoitteita vaikka jollain chattipalstalla. En tiedä sun aikatauluista, mut mä olen koneen vieressä "arkipäivisin virastoaikana". En tiedä, onko tässä mitään järkeä, mut jos haluut, niin laita tänne jotain viestiä.
voisi olla tavallaan terapiaa purkaa ajatuksiaan, miten saisin osoitteesi? Minullekin sopii parhaiten päivällä. Tätä asiaa on vatvonut mielessään niin kauan, että alkaa pyöriä kehää, eikä löydä ulospääsyä. Ehkä kirjoittaminen auttaisi... katsotaan.
Hei,
tuskinpa täällä niin kauheen moni on innostunut kirjoittelemaan, et voin kai laittaa osoitteeni tähän: [email protected]. Kirjoittele, jos siltä tuntuu....
...että nythän tässä käy niin, että nämä kaksi,'nahjusko' ja 'minä' kirjoittelevat toisilleen, tutustuvat kirjeitse, vähän ajan kuluttua tapaavat, viettävät ihanan vuorokauden keskenään ja Rakastuvat silmittömästi. Ja taas on tunteet mylläkässä ja mietitään, kuinka tässä näin kävikään.... voi hyvänen aika sentään. Ja vieläpä virka-ajalla !
juuri samaa minäkin mietin, ettei vaan jätkä olisi ihan paskan puhuja, ja huijaisi mimmejä surkeilla jutuillaan, haiskahtaa vähän, koko juttu...
...joten lähden vaihtamaan vauvalleni vaippaa ja mietin josko minustakin vielä tulisi yy-hoo...
Oli kuin olisi lukenut omaa elämänkertaa.
Erona on vain että olen nainen. Vuosi sitten olin
tilanteessa, että olisin halunnut erota. Mies päättikin sitten että hän kertoo minun vanhemmilleni minun suunnitelmistani. Yritin sanoa että tämä on meidän välinen asia eikä kuulu muille, mutta näin kävi. Äitini tuli ihan hysteeriseksi, soitteli töihin, itki ja käski minun tulla järkiini. Kun ei muu auttanut niin äitini keksi että kunhan isä saa tietää niin hän saa sitten varmaan sydänkohtauksen. Ohitusleikkaus tehty pari vuotta sitten. Silloin ajattelin että en halua kenellekkään sentään kuolemaa aiheuttaa, joten päätin kiltisti jatkaa
avioliittoani. Nyt olen taas samassa tilanteessa.
Kerroin miehelleni että haluan erota, minulla ei ole häntä kohtaan rakkautta, paremminkin olen vaan ihan kaveri. Olen tämän kertonut hänelle ja
siitä huolimatta hän ei haluaisi minua päästää pois. Mietin yhä että onko minulla oikeutta rikkoa perhe, tosi vaikea juttu.