18-vuotiaana, kirjoitusteni juuri päätyttyä isälläni todettiin luusyöpä. Isä eli siitä päivästä eteenpäin vain 10 viikkoa, kivuissa ja riutuen. Isä kuoli päivää ennen Juhannusta.
Uutena vuotena 2000 äidilläni todettiin haimasyöpä. Äiti eli reilun vuoden, minä toimin hänen omaishoitajanaan kotona. Vaikka äiti todellakin kuihtui pois, oli pelkkä luuranko loppuaikoina, en tajunnut että hän kuolee. Uskoin paranemiseen loppuun asti. Monet sanoivat äidin kuoleman jälkeen, että ehkä minulla on siksi niin paljon helpompaa, kun tein surutyöni jo äitiä hoitaessani. En tehnyt! Hoitaminen oli ympärivuorokautista työtä, ei siinä paljon surutyölle jäänyt aikaa, enkä edes osannut surra, koska en hyväksynyt mielessäni äidin tulevaa kohtaloa.
Isän kuolemasta tulee ensi kesänä kuluneeksi 7 vuotta. Äidin kuolemasta tässä kuussa 3 vuotta. Teen edelleen surutyötä, ja päivittäin ajattelen varsinkin äitiäni ja viimeisiä aikoja hänen kanssaan. Haluaisin muistaa äidin äitinä, mutta mielikuvat muodostuvat vain siitä kamalan näköisestä ihmisrauniosta, joksi hän muuttui kuukausi kuukaudelta.
En tiedä pitäisikö minun hakeutua ammatti-ihmisen juttusille. Mieheni kanssa en voi asiaa käsitellä. Aina kun otan sen esille, hän lukkiutuu, eikä osaa sanoa mitään. Muut ihmiset ympärilläni varmaan luulevat, että olen selvinnyt uskomattoman hyvin tästä kaikesta. Olen hyvä pitämään kulissia yllä. Toivottavasti se ei jonain päivänä koidu kohtalokseni ja romahda päälleni niin rajusti, että itse murrun täysin.
Kaipaisin juttuseuraa. Ehkä ryhmää, jossa kuolemaa ja surua käsitellään saman kokeneiden kesken. Sellaisia tunnutaan kuitenkin järjestettävän vain lapsensa tai puolisonsa menettäneille...minä kun olen menettänyt vanhempani...ja lapsuuden kotini, joka sekin oli rankka kokemus kaiken muun rinnalla. Paras ystäväni onkin sanonut minun vakavoituneen. En ole enää se sama naurava olento, joka olin ennen. Tilalle on tullut paljon itkua.
Tästä jatkan, päivä kerrallaan, ja toivon että jonain päivänä löydän itseni eheänä. Elämä jättää jälkensä, mutta toivon oman elämän "räsymattoni" olevan lopussa täynnä muitakin värejä kuin mustaa ja harmaata.
Uutena vuotena 2000 äidilläni todettiin haimasyöpä. Äiti eli reilun vuoden, minä toimin hänen omaishoitajanaan kotona. Vaikka äiti todellakin kuihtui pois, oli pelkkä luuranko loppuaikoina, en tajunnut että hän kuolee. Uskoin paranemiseen loppuun asti. Monet sanoivat äidin kuoleman jälkeen, että ehkä minulla on siksi niin paljon helpompaa, kun tein surutyöni jo äitiä hoitaessani. En tehnyt! Hoitaminen oli ympärivuorokautista työtä, ei siinä paljon surutyölle jäänyt aikaa, enkä edes osannut surra, koska en hyväksynyt mielessäni äidin tulevaa kohtaloa.
Isän kuolemasta tulee ensi kesänä kuluneeksi 7 vuotta. Äidin kuolemasta tässä kuussa 3 vuotta. Teen edelleen surutyötä, ja päivittäin ajattelen varsinkin äitiäni ja viimeisiä aikoja hänen kanssaan. Haluaisin muistaa äidin äitinä, mutta mielikuvat muodostuvat vain siitä kamalan näköisestä ihmisrauniosta, joksi hän muuttui kuukausi kuukaudelta.
En tiedä pitäisikö minun hakeutua ammatti-ihmisen juttusille. Mieheni kanssa en voi asiaa käsitellä. Aina kun otan sen esille, hän lukkiutuu, eikä osaa sanoa mitään. Muut ihmiset ympärilläni varmaan luulevat, että olen selvinnyt uskomattoman hyvin tästä kaikesta. Olen hyvä pitämään kulissia yllä. Toivottavasti se ei jonain päivänä koidu kohtalokseni ja romahda päälleni niin rajusti, että itse murrun täysin.
Kaipaisin juttuseuraa. Ehkä ryhmää, jossa kuolemaa ja surua käsitellään saman kokeneiden kesken. Sellaisia tunnutaan kuitenkin järjestettävän vain lapsensa tai puolisonsa menettäneille...minä kun olen menettänyt vanhempani...ja lapsuuden kotini, joka sekin oli rankka kokemus kaiken muun rinnalla. Paras ystäväni onkin sanonut minun vakavoituneen. En ole enää se sama naurava olento, joka olin ennen. Tilalle on tullut paljon itkua.
Tästä jatkan, päivä kerrallaan, ja toivon että jonain päivänä löydän itseni eheänä. Elämä jättää jälkensä, mutta toivon oman elämän "räsymattoni" olevan lopussa täynnä muitakin värejä kuin mustaa ja harmaata.
Vastaukset 25
Vanhimmat
miten vastaisin...en osaa edes ajatella,miten raskasta sulla on ollut.Olen sinua viitisen vuotta vanhempi ja kokenut saman kohtalon.Isäni kuoli syöpään 5 ja äitini 3 vuotta sitten.Itse en toiminut omaishoitajana,en olisi kyennyt.Mullakin jäi muisto kauhean tuskallisesta ja pahasta lopusta;hienot saattohoitojutut oli utopiaa.Kipua ja kärsimystä
jota vain saattoi seurata.Tunne-elämäni vaihteli laidasta toiseen;vihasta suruun...lapsuuden kodin menetys oli mullekin paha juttu...ei enää,kelle soittaa ja kenen luona käydä.Pikku hiljaa "nousin" jaloilleni,välillä rämmin.Mies ja lapsi 8v.pitävät pystyssä.Täällä Pohjois-Karjalassa on ollut kirkon järjestämä keskusteluryhmä omaisensa menettäneille ja ajattelin nyt vasta mennä sinne,jos se jotakin auttaisi tämänkin kuluneen ajan jälkeen.Paikallisessa kriisikeskuksessakin olen käynyt joskus vain itkemässä ja juttelemassa niitä näitä.Yitän ajatella,että elämä näyttää vielä iloisiakin värejä,jo lapsen ja miehenkin takia.En tiedä mikä olisi sopiva "juttu" sinulle
purkaa näitä kokemuksia sisältäsi,toivon hartaasti,että löydät sen.Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.
Et voi uskoa miten ihana juttu että vastasit! Tähän saakka on tuntunu siltä ettei kukaan muu oo voinu kokea tällasta ku mää. Nyt tiedän etten oo ainut. Tottakai omat veljet on käyny varmaan paljon samanlaisia tuntemuksia läpi kuin minäkin, mutta niistä ei oo puhuttu...itse asiassa vain kerran. Sekin kyllä helpotti, vaikkakaan en oo saanu sanottua toiselle veljistäni vieläkään asiaa joka on painanut mun mieltä äidin sairastamisajasta saakka. Koin olevani sillon tosi yksin äidin hoitamisen kanssa, eikä samassa kaupungissa, muutaman kilometrin päässä asuva veli vaimoineen ollu meille minkäänlaisena apuna. Olisivat voineet ees joskus tulla hoitamaan äitiä, että olisin päässy ite tuulettumaan. Kaupassa käynnitki jouduin hoitamaan mahollisimman nopeesti, ettei vaan äidille sinä aikana sattuis mitään...jatkuva pelko mielessä.
Mua on helpottanu asian käsittelyssä oma henkilökohtanen usko Jumalaan. Isän kuoleman jälkeen en edes kyseenalaistanu Jumalan olemassaoloa, mutta äidin kuolema katkeroitti ja laitto todella miettimään, onko Jumalaa olemassa...ja jos on, minkä takia se suo mulle kaiken tän? Oon kuitenki päässy katkeruudestani eroon pikkuhiljaa ja uskon edelleen jollain tasolla siihen, että kaikki mennyt on osa jotain suurempaa suunnitelmaa. En ois varmasti kasvanu ihmisenä näihin mittasuhteisiin ilman rankkoja aikoja, ja uskon että omassa työssäni (sosiaaliala) voin ymmärtää montaa ihmiskohtaloa hiukkasen paremmin kuin ilman omaa taustaani.
Jos jostain sururyhmän löydän, jonne saa mennä iästä ja siitä riippumatta kenet on menettäny, aion sinne mennä ja toivon syvällä sisälläni, että saisin houkuteltua mieheniki sinne mukaan. Uskon, että siellä käytävien keskustelujen kautta sekin osais avautua, ymmärtäis mua paremmin jne.
Tulevaisuudessa pelottaa se miten selviän siitä ettei mulla oo isää ja varsinkaan äitiä tukena kun oon raskaana ja me saadaan omia lapsia. Oman äidin tuki siinä tilanteessa on kuitenki ihan korvaamatonta. Kadehdin jo nyt omia kavereitani, jotka raskaana ollessaan viettää paljon aikaa äitiensä kanssa. Mun lapset ei tuu koskaan ymmärtämään miten ihanat isovanhemmat ne on menettäny, eikä tuu koskaan tuntemaan heitä. Hoitoapukin on varmasti monessa kohtaa korvaamatonta, kun lapset on pieniä. Sitä varmaan tullaan saamaan miehen vanhempien taholta, mutta se ei oo sama asia mulle, eikä mun välit anopin kanssa oo niin hyvät, että voisin puhua sille mistä tahansa niinku oisin äidilleni voinu.
Tätä kaikkea pohdiskelen varmaan vielä kauan ja montaa muutakin asiaa. Oon kuitenki tosi onnellinen, että kaikki muut asiat elämässä on nyt hyvin. Isoin toive on, etten enää koskaan joutuis kohtaamaan syöpää omassa lähipiirissäni tai omalla kohdallani. En tiedä miten enää siinä vaiheessa selviäisin.
Mä toivon sulle voimia ja rohkeutta mennä sinne kirkon keskusteluryhmään. Sieltä et varmasti kävele tyhjin käsin pois. Paljon halauksia ja hiljalleen iloksi muuttuvaa arkea ja juhlaa elämääsi toivoen, "Orpo"
No nyt ainakin pelottaa ja kunnolla kun yeidän juttuja lukee..
pelätä etukäteen,sen yritän sulle sanoa.Ehkä sun ei(toivottavasti)koskaan tarvitsekaan,en toivoisi tätä kenellekään.Olet varmaan vielä nuori;elä elämääsi nauttien tästä hetkestä äläkä liikaa ajattele tulevaa.Hyvää jatkoa.
voimaa tulevaisuutta varten.Oma lapsi oli mullakin niin pieni,kun isäni oli jo sairastunut
ja äidillä epämääräisiä oireita.Mullakin on veli ja sisko,jotka asuvat Etelä-Suomessa ja itse asuin Kuopiossa ja sitten täällä Pohjois-Karjalassa kun vanhemmat kuolivat.Sisarukset eivät missään vaiheessa tienneet tilanteen vakavuutta kummankaan vanhemman kohdalla;välillä tuntui että pitäisi se heidänkin tietää,miksi vain minun.Itse olen sairaanhoitaja ja taustalla on 9 vuotta tehohoitotyötä.Muakin se on auttanut työssä ymmärtämään hieman paremmin elämää ja kuolemaa;"pahempaakin" olen nähnyt.Uskon,että kun perustat lisää perhettä,sulla on varmaan siinä vaiheessa voimia enemmän myös lapsuutesi kautta.Halauksia myös sulle!!
Kiitos! :-)
Onhan tästä toki moni parantunutkin, eikä kukaan ainakaan suoraan ole vielä sanonut ettei minulla toivoa ole ollenkaan...ikäni puolesta hoidot ovat varmaan minulle helpompia kuin huonetovereilleni, kyllä, olen suht nuori. Toisaalta välillä kyllä tuntuu vaikealta, miksei edes kymmentä vuotta lisää. Pitäisi tajuta että onneksi se ei sentään ole kymmenen vuotta vähemmän! Toisaalta, aina luulin ja kuvittelin että vanhana sitä olisi jotenkin valmis...enhän minä oikeasti tiedä onko ihminen valmis satavuotiaanakaan mutta alle kolmekymppisenä tuntuu ainakin vaikealta olla! Niin, pelkääminen varmasti on turhaa koska mitä tapahtuu se tapahtuu enkä minä voi siihen vaikuttaa. Mutta hieman on pakko miettiä niin ehkä voisi sitten olla valmiimpi ja rauhallisempi, tuli mitä tuli... Ehkäpä, toivottavasti, kuvailemanne kärsimykset palvelisi edes sitä tarkoitusta ettei se kuolema olisikaan enää niin epätoivottu vieras kun eläminen tuntuu niin huonolta...
Huoli on myös läheisistä, vielä enemmän niistäkin kirjoitustenne jälkeen! En soisi avopuolisoni, ihmisen parhaassa iässä ottavan noin raskaasti vaan jatkavan elämäänsä ja vaikkapa perustavan perheen... vanhemmillekin tuntuu olevan aika ankara paikka jos lähtö tapahtuisi "väärässä järjestyksessä".. Varmasti teidänkin edesmenneet omaiset haluaisivat teidän olevan onnellisia ja olisivat pahoillaan "aiheuttamansa" murheen vuoksi. Toivon siis myös minä parempaa jatkoa kaikille!
luulin sinua erääksi nuoreksi,joka kovasti murehti etukäteen saavansa syövän;nimimerkkisi jotenkin sotkeutui hänen käyttämäänsä.Menin nyt sanattomaksi.Ei minun ollut tarkoitus vähätellä.
En voi muuta sanoa kuin että toivoa älä menetä...
Jaksamista.
ajatella,että kukaan kuolemallaan aiheuttaa kenellekään murhetta.Ihmisiä nyt vaan kuolee;itsellänikin on äiti kuollut jo kun olin 6-vuotias ja isä sitten,kun olin 19.Nyt olen 28v.
Ja molemmat syöpään.Syöpää on nykyään todella paljon,mutta onneksi,kaikesta huolimatta hoidotkin ovat kehittyneet.Kaikille teille parempaa huomista ja kaikkea hyvää!!!!Ja nimim.syöpäläinen on oikeassa:varmaan omaisemme haluaisivat meidän olevan onnellisia,edes tyytyväisiä elämäämme.
Sinun viestisi sai minut vastaamaan sinulle, menetin isäni vuonna 1984, hän teki itsemurhan, veljeni meni irroittamaan hänet hirsinarusta, voin vain kuvitella, kuinka kauheaa se on veljelleni ollut.
Isäni oli silloin 41v.
Ja nyt 11.10.2003 menetin rakkaan äitini, ja suru on vieläkin valtava, en pysty käymään haudalla itkemättä ja lapsenikin kaipaavat tietysti mummoaan.
Olin laittamassa äitin arkkuun ja hautaustoimiston ihmisen kanssa laitettiin äidin kasvoille liina ja sitten katsottiin mun veljen eukon kanssa, kun hänet vietiin ruumisautoon ja sieltä edelleen kappeliin.
Kävin juttelemassa kriisityöntekijän luona tuntemuksistani ja peloistani, vaikka en vielä tänäkään päivänä ymmärrä, että mitä pelättävää siinä on jos jättää jäähyväiset äidille ja näkee hänet kuolinvuoteellaan.
Ja sitten puhuin siitä(minua silloin se pelotti), että kun näen äidin joskus tai aika useinkin silmieni edessä , kun hän makaa arkussa..toisaalta se pelottaa..toisaalta ei.
Kriisikeskuksen hoitaja sanoi, että se kuuluu normaalina sun suruaikaasi ja ei tietenkään ole mitenkään pelottavaa, eikä vaarallista, vaan mitä te olette asiasta mieltä ja oletteko kokeneet samanlaisia asioita?
Toivoisin fiksuja vastauksia!
mietin pitkään,käydäkö kappelissa katsomassa vanhempiani.Se on niin henkilökohtainen juttu...
sairaanhoitajana olen laittanut vainajia,ja he ovat näyttäneet ihan levollisilta kuoleman syystä riippumatta.Mutta tämä on sairaalaolosuhteissa.Itse en voinut mennä;halusin säilyttää "elävän" muiston,vaikka kumpikin oli todella sairaan oloisia ennen kuolemaansa.Mietin tuota samaa pelkoasiaa...ja toisaalta olen sitten harmitellut,miksen mennyt...mullekin on sanottu,että se kuuluu kuoleman käsittelyyn,nämä ajatukset,niitä on niin monenlaisia...aina asioita ei voi selittää järjellä.En nyt tiedä,oliko tästä mitään apua,toivon vaan,että jaksat eteenpäin.
eihän se niin pahasti pieleen kuitenkaan mennyt, en nimittäin edes ensimmäisellä lukemalla tajunnut että et tajunnut, vaan vasta useammalla tavaamisella aloin ihmetellä... Ihan hyviä neuvojakin tuli! ;-)
Niitä nuoria ja vähän vanhempiakin on muuten paljon... kummallinen kaiku on tällä sairaudella, ja sitten vähän joka toisessa elokuvassa tai ohjelmassakin sairastaa joku syöpää. Nuoret käyttäytyvät jo liikenteessäkin välillä sennäköisesti että ei tunnu huolettavan meneekö henki vai pelkästään liikuntakyky, mutta kun puhutaan syövästä niin alkaakin yllättäen hirveä hysteria...
Pelkoisille voin kyllä kertoa että elämä kuitenkin jatkuu. (Vaikka meni tietysti allekirjoittaneellakin vähän tilityksen puolelle eilen...) Maailma ei kaatunutkaan diagnoosiin, en pyöri täällä joka sekunti miettien että minulla on syöpä. Enimmäkseen mietin ja touhuilen jotain muuta,ihan tavallista. Vähän joutuu miettimään jotain tavatontakin välillä....
Juu kyllä minullekin on sanottu, että sitä näkee läheisen ihmisen vielä monta kertaa kun on käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä..levollinen äitinikin oli..verrattuna siihen edelliseen iltaan, kun hänellä oli hengitysputki, ja yritti tietty puhua meille lapsille.
Mut olen ajatellut näin, että jos ajattelen äitiä ja näen hänet silmieni edessä kuvana, niin se kuva saa tulla ja pitääkin tulla,koska sehän on just sitä surunnkäsittelyä.
Tarttee vaan miettiä, että siinä oli äidillä hyvä olla,eikä se ole paha, pelottava tai vaarallinen asia, vaan päinvastoin..ainakin minun mielestä.
Vastaile,jos haluat!
miettii monenlaista...ajattelen,että kun potilas kuolee,niin kärsimys loppuu;varsinkin tehohoidossa tuntuu,että vaikka omaiset toivoisivat hoitojen loppumista,mutta niitä jatketaan ilman selkeää lääketieteellistä perustetta ja toipumisen mahdollisuutta.Olen yrittänyt rohkaista omaisia käymään katsomassa läheistään sitten,kun omainen on irroitettu monitoreista ja respiraattorista.Moni haluaa myös olla läsnä kuoleman hetkellä.Olen tehnyt myös saattohoitotyötä sairaalasssa ja viettänyt öitä kuolevan potilaan ja omaisten kanssa...se on ihan luonnollista.Mutta omien sukulaisten ollessa kyseessä ammattiroolia ei ole...minä kysyin isältäni,että miten minä osaan tehdä nyt mitään,kun sinä et neuvo;hän vastasi,että pitää löytää itse ratkaisu.Minäkin "katselen" vanhempiani ja muita kuolleita omaisia ja yritän muistaa jopa hymyilyttäviä asioita.Se on sitä surutyötä...tämä taisi olla nyt ihan sekavaa kirjoitusta,niin monta asiaa tulee mieleen ja sormet ei pysy mukana.Jaksamista sinullekin!!Ja kiitos,että kirjoitit minulle.
Niin kaikkihan ne tollaset tuntemukset liittyvät surutyöhön, joka on jokaisen tehtävä itse.
Mulle sanoi sairaanhoitaja osastolla, missä äitini oli hoidettavana, että mene ihmeessä katsomaan, muuten sua harmittaa jälestäpäin ja nyt olen tosi iloinen kun kävin.
Monta kertaa haudalla ollessani, ajattelen, että äiti rakas,minä olen saanut hyvästellä sinut ja sanoa sinulle, kun arkkusi kansi laitettiin kiinni, että hyvästi äiti ja koskettaa äitin viilennyttä ihoa.
Äidin kuva silmieni edessä on niin lämmin muisto, tiedän että äiti pääsi tuskistaan..näen toki myös eläviä kuvia, mutta ne tulevat enimmäkseen yöllä.
Kiitos Tupu rohkaisevista sanoista!
hyvä kuulla,että sulle jäi hyvät muistot.Ne säilyvät ikuisesti mielessä ja sydämessä.Kaikkea hyvää sinulle ja muillekin kirjoittaneille!!
Mennään hiljaa kohti kevättä.Pilven takaa näkyy ehkä sitten taas aurinko...
Luin yöaikaan kirjettäsi ja itkin - sanoja on vaikeaa löytää...voimia ja Jumalan siunausta toivon sinulle...syöpä koskettaa nyt niin läheltä...
Perheemme kohtasi suuren surun joulunalusviikoilla, kun miehelläni, pienen koulupojan isällä todettiin maksasyöpä - elämä pysähdytti kertarysäyksellä...itkua, itkua ja epätietoisuuden tuskaa siitä mitä on edessä.
Ihminen on niin avuton sydäntä viiltävän tuskan keskellä. Toivoa on ylläpidettävä, vaikka epätoivon kauheus välillä valtaakin mielen. Itseäni on auttanut myös usko korkeampaan voimaan, Jumalaan - muuten en tätä surua jaksaisi kantaa. Tiedän, että monella taholla rukoillaan, että mieheni parantumisen puolesta...se tieto tuo lohtua. Uskon itse henkilökohtaisesti myös Jumalan ihmeeseen parantaa mieheni- vaikka hengelliset asiat eivät miehelleni niin läheisiä olekaan, tiedän hänen turvaavan Jumalaan omassa hiljaisuudessaan.
Elämme nyt päivän kerrallaan, mieheni juuri kotiutunut sairaalasta (maksasta koepala otettu) ja odotamme ensi viikon aikaa ja tietoa jatkosta. Leikata ei voi, sanoi kirurgi viime viikolla...
Reilu vuosikymmen taaksepäin isäni menehtyi keuhkosyöpään, joka oli levinnyt jo luustoon. Tämän jälkeen toivoin etten koskaan joutuisi Kangasalan Pikonlinnan sädehoitosairaalaan ovea avamaan...niin rankkaa se oli, nyt on tulevaisuus edessä pelonsekaisin mielin...mitä on edessä - vain Jumala tietää.
Toivon Sinulle ja kaikille muille syöpää kohdanneille voimia ja Taivaan Isän siunausta.
Ihminen päättää, Jumala säätää - tämän edessä on nöyrryttävä ja uskottava hänen suunnitelmaansa ihmisen elämässä.....muuta ei voi, vaikka tuntuu nyt niin vaikealta.
..on hirvittävä asia.
en tiiä,miksi jotkut eivät siitä pääse mitenkään pois vuosienkaan kuluttua.
kuinka pitkä suruaika oikein saa olla??
tottakai muistellaan koko loppuelämä,mutta missä menee raja?
minulla appiukko kuoli noin vuosi sitten ja vaimoni ei pääse siitä millään.minä kyllä kuuntelen..siitä ei oo kyse,mutta kun se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään.
ja saa hänet itsenssä huonoon kuntoon,elämänhalut ovat loppuneet ja hän haluaa isänsä luo.
on ruvennut juomaan...ja muutenkin erittäin huonossa kunnossa...sanat eivät riitä kertomaan!!
eli::jotain kannattaa tehdä.en osaa neuvoa.keskity itseesi ja juttele ihmeessä jonkun ammatti-ihmisen kanssa.
jo aikuinen nainen ja siinä mielessä aattelin vastata,koska vaimosi tilanne tuntuu tutulta.Valitettavasti meissä on lapsuudessa riippuvia ihmisiä;itse olin ns. isän tyttö ja siitä ei aikuisena äitinäkään meinaa päästä eroon.Tämä ei liity nyt mitenkään näihin muihin kommentteihin;ainoastaan tämän sepen heittämään kiintoisaan kysymykseen.Oliko vaimosi miten läheisissä väleissä isäänsä-se side tuntuu olevan joskus sitkeämpi kuin vaimon ja miehen välinen side.Itselläni meni aikaa ennen kuin tajusin,että hei,hoi nainen;mulla on oma perhe ja elämää jatketaan siitä...toivon,että saatte
apua,vaikka tämä saattaa kuulostaa lattealta.
Kannattaa tiedustella esim. syöpäyhditykseltä järjetävätkö he omaisille suunnattuja tapahtumia.
Itse olen ollut parissa syövän sairastaneille suunnatussa tapahtumassa seuralaisena, koska puolisoni on sairastanut syövän (ja siitä parantunut).
Kokemusten jakaminen muiden omaiisten kanssa oli minusta varsinkin ekalla kerralla todella helpottavaa.
Omat kokemukseni eivät tosin ole olleet aivan yhtä rankkoja kuin sinun, mutta olen myös menttänyt äitini ko. sairaudelle 18 vuotiaana.
Ota yhteyttä vaikka alueesi syöpäsairaalaan ja kysy onko heillä mitään keskustelurinkiä. Helsingin alueella toimii ainakin yksi "keskustelurinki", muistaakseni tapaaamiset ovat kerran kuussa. Siellä siis voit puhua näistä asioista itse syövän sairastaneiden tai heidän läheisiensä kanssa.
Olet kokenut kovia.Itselläni on vanhemmat vielä elossa mutta jo vanhoja ja huonossa kunnossa.Joka päivä saan elää pelossa milloin joudun heistä luopumaan.En tiedä miten tulen sen kestämään...
Toivon kaikkea hyvää sinulle elämääsi ja ennenkaikkea voimia!!
Sinulla on kyllä melkoinen surutaakka kannettavanasi ja mielestäni surua täytyy päästä purkamaan muuten se koteloituu eikä pääse purkautumaan.
Ymmärrän tilanteesi, koska itse olen menettänyt kolme erittäin läheistä ihmistä vuoden aikana, joista kaksi syöpäsairauteen. Onneksi olen voinut käsitellä surua kotonani, sillä muuten olisin murtunut. Läheiseni ovat mielessäni joka päivä, alussa lähes kaiken aikaa.
Voi olla, että miehesikin suree vanhempiasi tai ainakin sinun suruasi. Miehet saattavat olla huonoja purkamaan suruaan.
Laitan tähän linkin, josta toivon mukaan saat tietoa suru- tai tukiryhmistä ja vertaistukea. Tulee mieleen ainakin nuo apua/kirkon apua/mobile tukiasemat, joista arvelen, että saat yhteystietoja:
http://tukiasema.net/auttajat.asp
Luultavasti myös tukiasema.netin eri keskustelupasltoilta saat neuvoja, kun kerrot asiasi.
Setäni ja tätini kuolivat samoihin aikoihin?"Matti ja Leena"myös syöpään.pirullinen sairaus todellakin...suvusta löytyy sen verran,että eiköhän siihen kaaduta itsekin.Jaksamista elämääsi...!
...tunnistit mut, vai?
Kirosana todellakin. Nykyään näyttää olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus kuolla johonkin syöpään. Liian läheltä olen seurannut. Surullisinta on se, että enää ei saa vanhentua terveenä ja viettää viimeisiä aikojaan iloisena vaan ihmisen täytyy kärsiä. Se sotii minun ajatusmaailmaani vastaan.