Näin jälkikäteen on helppo huomata,
miten parisuhteeni (avioliittoni) kärsi
(sairaista) myös lapsista.
Syynä tietenkin on se,
ettemme osanneet suhdettamme hoitaa,
vaan annoimme sairauden(kin) rajoittaa
kehittymistämme.
Lapset olivat ja ovat yhä rakkaita,
mutta yhteinen aikamme, jota siis emme
osanneet ottaa, jäi muutamaan tuntiin viikossa.
Rakasta siinä sitten!
Nyt erostakin on jo toistakymmentä vuotta,
jona aikana olemme molemmat kasvaneet ihmisinä.
Tosin omia teitämme, mutta kuitenkin.
Yksi lapsi asuu enää kotona,
tosin iso jo hänkin. :)
Osaan suhtautua äitiyteeni aivan eri tavalla,
kuin avioliiton aikoihin.
Olinkohan liian nuori siihen myllytykseen?
Liian kokematon?
Liian itsekäs, sillä kaipasin myös omaa aikaa?
Näihin tässä itselleni vastailen,
kun vuosia kuluu ja mieli muuttuu. :)
Olisiko useimmissa tapauksissa hyvä
saada lapsia vasta vanhemmalla iällä?
Kun juoksut olisi juostu,
ammatit hankittu ja rauhoittuminen alkanut!
Nuoret vanhemmat ovat monessa mielessä
kuitenkin onni ja helpotus!
Lasta on helpompi murkkuikäisenä ymmärtää,
kun omasta vastaavasta iästä ei ole kauaa,
eikä aika ole vielä kullannut muistoja.
Kirjoita jotakin mietteitäsi,
provosointia ei kannata aloittaa,
sillä keskustelu poistuu välittömästi.
(Emmehän me tosielämässäkään ensimmäiseksi
hae puutteita ja huonoja piirteitä kenestäkään).
miten parisuhteeni (avioliittoni) kärsi
(sairaista) myös lapsista.
Syynä tietenkin on se,
ettemme osanneet suhdettamme hoitaa,
vaan annoimme sairauden(kin) rajoittaa
kehittymistämme.
Lapset olivat ja ovat yhä rakkaita,
mutta yhteinen aikamme, jota siis emme
osanneet ottaa, jäi muutamaan tuntiin viikossa.
Rakasta siinä sitten!
Nyt erostakin on jo toistakymmentä vuotta,
jona aikana olemme molemmat kasvaneet ihmisinä.
Tosin omia teitämme, mutta kuitenkin.
Yksi lapsi asuu enää kotona,
tosin iso jo hänkin. :)
Osaan suhtautua äitiyteeni aivan eri tavalla,
kuin avioliiton aikoihin.
Olinkohan liian nuori siihen myllytykseen?
Liian kokematon?
Liian itsekäs, sillä kaipasin myös omaa aikaa?
Näihin tässä itselleni vastailen,
kun vuosia kuluu ja mieli muuttuu. :)
Olisiko useimmissa tapauksissa hyvä
saada lapsia vasta vanhemmalla iällä?
Kun juoksut olisi juostu,
ammatit hankittu ja rauhoittuminen alkanut!
Nuoret vanhemmat ovat monessa mielessä
kuitenkin onni ja helpotus!
Lasta on helpompi murkkuikäisenä ymmärtää,
kun omasta vastaavasta iästä ei ole kauaa,
eikä aika ole vielä kullannut muistoja.
Kirjoita jotakin mietteitäsi,
provosointia ei kannata aloittaa,
sillä keskustelu poistuu välittömästi.
(Emmehän me tosielämässäkään ensimmäiseksi
hae puutteita ja huonoja piirteitä kenestäkään).
Vastaukset 12
Vanhimmat
... siltikään ei asiat hyvin kuten olin aiemmin kuvitellut. Olen nyt 31v.(nainen) paljon matkustellut ja maailmaa nähnyt, omaan kolme ammattia ja viimeisin on ammattikorkeakoulututkintoon johtanut, olen naimisissa ja yksi lapsi joka oli erittäin toivottu. Nyt sitten olen hoitanut lasta kaksi vuotta kotona ja päivä päivältä olen alkanut kaipaamaan enemmän ja enemmän takaisin työelämään sekä aikuisiin ihmiskontakteihin. Täällä maalla ei ole niin helppoa löytää uudella paikkakunnalla uusia ystäviä näin aikuisena. Välillä on todella raskasta ja yksinäistä. Lähinnä koen itsessäni oudon tyhjiön joka ei taas johdu miehestäni. Minulla ei vielä ole taitoa elää tätä kotiäidin elämää tässä yhteiskunnassa joka ei millään tavoin kannusta äitinä toimimiseen. En ole toistaiseksi suostunut siihen oravanpyörään joka työelämässä on ja että veisin lapseni lähes kymmeneksi tunniksi hoitoon joka päivä. Mielestäni se on kohtuutonta. Olenkin miettinyt omaa tyytymättömyyttäni ja sitä että miksi en ole onnellinen vaan kuin vankina omassa kodissani. Ehkä nämä ajatukset ovat vain minulla eikä muilla... en tiedä, näin tunnen.
Miksi siis äskeinen tarina,no siksi että ei se että on saanut mennä ja olla ja tulla ja kokea kaikkea ennen lapsen syntymää tai ennen avioitumista takaa parisuhteen onnistumista tai onnellisuutta.Parisuhteemme on melko tuore vielä joten hehku on yhä yllä ja toivon se jatkuvan koko elämämme (yltioptimistinen toive mutta sitä toivon silti) ajan. Mieheni on ihana, turvallinen, hellä, ahkera, mahtava juttelu kumppani ja seksi sujuu jne.En olisi parempaa aviomiestä voinut tavata. Nyt osaan arvostaa häntä koska elin yli kymmenen vuotta sellaisen miehen kanssa avoliitossa joka oi taas täysi vastakohta nykyiselle miehelleni ja se suhde kariutui koska halusin naimisiin ja lapsia ja miesystäväni ei. Hän onkin jatkanut pintaliito elämäänsä kuin ennenkin ja kärsii lukuisista yrityksistä parisuhteeseen jotka aina jostain syystä epäonnistuvat.Hän elää päivää kerrallaan eikä halua suunnitella tulevaisuutta, harva yli 30 v. nainen haluaa sillä tavalla elää, no ehkä hän löytää vielä kaltaisensa. Luojan kiitos itse älysin muuttaa elämäni suunnan. Miehiä on moneen lähtöön. Olen siis nähnyt ja kokenut eri tyyppisiä miehiä ja edelleenkin olen sitä mieltä että omasta mielentilasta, omasta tarpeesta kasvaa ja siitä mitä haluaariippuu täysin oma onnisstuminen parisuhteessa. Olen onnellinen parisuhteessani siihen saakka kunnes tullaan siihen ettei lapsen ollessa pieni ole juurikaan aikaa parisuhteelle koska ei ole ystäviä eikä isovanhempia lähellä jotka auttaisivat hoitamisessa. Se on rankkaa ja kaipaan edelleenkin kyllä myös omaa aikaa ja sitäkään ei ole. Vaikka on ammatti hankittuna ja sen vuoksi ei huolta niin eipä ollut vakityöpaikkaa ennen lapsen saantia jonne palata hoitovapaan jälkeen. Olenkin etsinyt jo töitä aktiivisesti mutta alani töitä ei ole täällä päin Suomea. Se on kuin kivi kengässäni oleva asia ja vaivaa myös parisuhdettamme. Mies ei halua muuttaa muualle ja itse kärsin siitä jos en voi enää tehdä työtä. Uutta ammattia en kyllä enää jaksa lähteä opiskelemaan. Eli ei ole elämä nytkään ongelmatonat. Jos olisin tiennyt miten hankalaa kaikki on maalle muuton ja lapsen saamisen jälkeen niin maalle en olisi muuttanut... ja eipä meillä varmaan lastakaan sitten olisi kun ei olisi koko parisuhdettakaan. Eli mihin tullaan? Ei kannata sinunkaan miettiä mitä joskus on ollut tai olisiko toisin voinut olla parempi jne. se oli silloin ja hyvä niin.
Aina on liian kokematon perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen. Sitä ei osaa edes kuvitella mitä kaikkea se tuo mukanaan.Niin pirun paljon työtä ja muutoksia ja itsensä saa kyllä unohtaa useaksi vuodeksi ellei ole lasta muita ihmisiä apuna hoitamassa että voi itse hengähtää ja hoitaa parisuhdettaan edes muutamana viikonloppuna vuodessa. JA tämä yhteiskunta ei tosiaan kannusta perheen perustamiseen sanokoot pääministeri Vanhanen mitä tahtoo. Hän ei tiiedä todellisuudessa mistä puhuu. Ihminen ei ole ollut koskaan näin yksin asioittensa kanssa kuin tänäpäivänä ja lapsi ressut joutuvat päivähoitoon monet jo ihan vauvoina. Koti on lapsen ensisijainen hoitopaikka ja kasvatusvastuu vanhemmilla. Miksi siis yhteiskunta on luonut mallin että perheet hajotetaan ja ollaan erillään pääivät pitkät. Siitäpä johtuukin monet ongelmat sekä lasten pahoinvointi. Millainen äiti itse olet ollut näitten vuosien aikana? Oletko hoitanut itse lapsesi kotona ? Mikäli olet voit onnitella itseäsi.
olen aivan suua auki täällä, luettuani kirjoiteuksesi. On se senverran hienosti kirjoitettu. Ihan kuin omia ajatuksiani olisin lukenut, en vain osaa niitä ilmaista noin hyvin kuin sinä. Kiitos hienosta tekstistäsi. Kirjoittele useammin.(vaikka mistä tiedän vaikka kirjoittelisitkin? ;) Helppoa ja mukavasti luettavaa tekstiä on aina ilo lukea.
Toivotan sinulle mukavaa päivänjatkoa kirjoittelun merkeissä...ja perheesi tietenkin.
vastatakseni kysymyksiisi,
olin sekä työssä, kotona, että kotona työssä! ;)
Enimmän aikaa olin kotona lasten kanssa,
joita yhteensä oli 5 (miehen ex-aviosta 2).
Minulla oli välillä hoitolapsia, välillä
tein pelkkää iltatyötä (21.00-04.00),
välillä milloin mitäkin,
sillä toimeen oli tultava!
(Menoina iso talo 300 vetoisaa neliötä, iso perhe, pitkät ja kalliit matkat joka paikkaan, paljon sairauksia jne. joihin rahaa upposi hirmu määriä)!
Mies teki lähes jatkuvaa kahtavuoroa todella
monta vuotta, kunnes romahti.
Alkoi juomaan ja muuttui välinpitämättömäksi.
Ei mitenkään ihmeellinen asia näin
jälkikäteen ajateltuna.
Tein minäkin silti pitkiä päiviä,
kannoin yksinäni vastuun talosta ja
lasten sairauksista, sekä harrastuksiin
viemisistä lähimpään kaupunkiin,
mutta minulla ei ollut lupa romahtaa,
minä erosin!
Nyt viimeisinä vuosina (ennen pitkää sairaslomaa) nuorin oli mukanani työpaikalla
ja teki läksyt takahuoneessa. :)
Autteli myös lauantaisin ja sunnuntaisin työssä,
mutta koulun jälkeen ei tarvinnut.
Muutkin lapset kävivät lomillaan auttamassa. :)
Hyvät välit on jokaiseen,
mutta olisin voinut tehdä jokusen asian
toisinkin! Sellaista se!
Kiitos kirjoituksesta,
olet ajatellut asioita järkevästi! :)
Tsemiä!
Mietin paljon sinua ja kirjoittamaasi. Hattua nostan että olet jaksanut kantaa vastuun isosta perheestäsi ja tosiaankin myös miehelläsi on ollut iso työtaakka ja varmasti myös sen seurauksena hän kaatui kaikkien taakkojensa alle. Mistäpä sellaista sinä olisit voinut naimisiin mennessänne tietää. Mistä myöskään minä voin tietää mitä elämä minulle ja perheelleni vielä tuo eteen. Lähinnä koen myös häpeää omasta valittamisestani, kun vertaan sinuun olisi minun suljettava suuni nopeasti. Minulla on vain yksi lapsi ja tervekin vielä. Lääkärissä emme ole vielä kertaakaan joutuneet käymään sairastelun vuoksi. VAin neuvolalääkärin kontrolleissa olemme käyneet. Minun työtaakkani lapsen kanssa ei ole mitään sinuun verrattuna, olisi sinun silmissäsi varmaan kuin lomalla oloa. Myös taloudellisesti voimme hyvin. Minun ei ole pakko mennä töihin koska mieheni tienaa melkoisen hyvin. Sinun tilanteessasi ei varmasti aikoinaan ollut varaa valita vaan oli pakko tehdä työtä että oli leipää pöytään ja katto pään päällä. Ihailen suurperheen äitejä. Minusta siihen ei ole. Koen tehneeni urotyön jos vielä toisen lapsen uskalla synnyttää. Sen enmpää minulla ei ole resursseja hoitaa koska haluan elää itsekin enkä nääntyä työtaakan alle ja kärsiä taloudellisesta ahdingosta koska mitään miljonäärejä emme ole mutta semmoinen pitäisi olla Suomessa jos meinaa suurperheen hyvin elättää ja vielä pitää oman mielenterveytensäkin.
Palatakseni alkuun eli siihen mistä tämä kaikki keskustelu alkoi niin kuten huomaat on jokaisella niin eri elämäntilanne mutta itse voin ainakin sanoa että ne ovat omien valintojeni tuloksia. Olen saanut hartaasti toivomani lapsen. Kuitenkaan se ei autuutta ja onnea tuonut jollaisen ihanne kuvitelman olin päähäni saanut. Saattaapi olla että olen vähän liian ruusunpunaisin lasein katsellut maailmaa.Todellinen elämä on toista kuin kuvitelmat. Uskoisin että olen nyt jollaisessakin kriisissä itseni kanssa ja yritän kamppailla yhteiskunnassa normien mukaan elämisen sekä lapsen parasta -ajattelun välillä enkä ole vielä keksinyt miten ne yhdistäisin parhaalla tavalla kaikille osapuolille. Pysyn kotona niin kauan että sen keksin. Toivottavsti löydän itsestäni ne voimavarat etten ole kohta henkisesti loppu. Mies parkani on joutunut kuuntelemaan viimeiset puolivuotta valitustani. Hänelle kaikki on niin mustavalkoista. Mene töihin ja vie lapsi hotoon.Siitä saatiin äänekäs keskustelu aikaan aiemmin. Nyt ei enää jaksa reagoida semmoiseen kommenttiin.Välillä epäilen että mahdanko vain tunteilullani tehdä asiat vaikeiksi...helppoa vain olisi viedä lapsi hoitoon ja mennä töihin jonnekin. Vaan se sotii kaikkea minussa vastaan, en voi. Katsotaan miten asia ratkeaa. Saatanhan olla kotiäitinä vielä monta vuottakin, eipä tarvitse syyllistää itseään lapsen kasvatusvastuun hylkäämisestä ja ei lapseni tarvitse päivittäin taistella sylipaikastaan hoitopaikassa.
Kiitos että kirjoitit myös sinä. Välillä tuntuu ettei ainakaan täällä missä itse asun ole ketään kaltaistani tai samassa tilanteessa olevaa. Onneksi on netti olemassa. On edes joku paikka missä voi jakaa suoraan omat murheensa ja mieltä askarruttavat asiat.
Olisi mukavaa kuulla myös sinun tarinasi ja mitä ajattelet asioista & maailmanmenosta yms. Kirjoita jos jaksat/haluat. Äläkä mieti miten hienosti kirjottaa tms. kirjoita vaan mitä mielessäsi on ja silloin se on parasta mahdollista tekstiä.
Jään odottamaan viestiäsi innolla =)
Olen tehnyt lapseni kahdessa erässä. Nuorena ensimmäiset, ja nyt tämän iltatähden.
Olen siis nuori äiti murrosikäiselle. Minun pitäisi siis olla sillä tavalla kiva ja ymmärtävä, kun oma nuoruus on hyvässä muistissa. HAH. Teinilleni olen pystyynkuollut kalkkis, imbesilli, muinaisjäänne, fossiili. Esihistoriallisen aikakauden jäänne, joka jarruttaa (hänen) kehitystä.
No, ei hän minulle noin sano, ei todellakaan. Tuo on minun ilmaisema versio siitä, miten vanhana ja mitään ymmärtämättömänä hän minua pitää.
Enkä minä todellakaan ymmärrä.. tänä päivänä, tässä yhteisössä, teini-ikä on aivan erilaista kuin minun aikaan.
Tässäpä mietittävää. Itse olen nimittäin harvinaisen vanha murrosikäisen äidiksi. Meillä ei ole oikeastaan ollut mitään suurempia ongelmia. Päinvastoin oikeastaan. Poikani on jopa usein verrannut minua muiden kavereidensa (nuorempiin) vanhempiin - minun edukseni. Olen saanut imartelevia kommentteja kuten esim., etten ole niuhottaja. Tarkoitukseni ei todellakaan ole ylistää itseäni tai paremmuuttani. Mietin sitä vain, että jos omasta murrosiästä on kulunut niin kauan aikaa, ettei oikein muista enää mitä kaikkea pahaa tuli tehtyä, niin ehkä sitä luottaa omaan lapseensa jotenkin helpommin. Tai sitten on jo tähän ikään mennessä ehtinyt oppia, ettei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, vaan kaikki menee kuitenkin loppujen lopuksi omalla painollaan. Ja ehkä vielä sekin, että ehkä vanhemmiten on enemmän itsetuntoa eikä enää pane paljoa painoa sille, mitä sukulaiset tai naapurit ajattelevat. Ei tarvitse kompromisseissa ottaa huomioon kovin monia tahoja.
Anteeksi, että kysyn, mutta kuinka hirveen vanha olet? :))))
Itsekään en ole nuori murkun äidiksi...tai miten sen nyt ottaa....
55 vee.
Miesten on usein aika vaikea tajuta tuota iänikuista "oman ajan" vaatimista. Avioliitto on sitoutumista ja pois rimpuilu lapsellista ja itsekästä.
En välttämättä vastaa vain Sinun kirjoitukseesi vaan teen suuren "synnin" eli yleistän.
Kuinka moni nainen sanoo hoitavansa kodin yksin? Monet tuntemani miehet viettävät kaiken vapaa-aikansa vasara kädessä kotia kunnostaen ja silti heidän vaimonsa sanovat hoitavansa kodin yksin. Kotiin kuuluu muutakin kuin lapset. Myös puoliso on osa kotia. Moniko hoitaa häntä?
Sairaan lapsen hoitaminen on varmasti raskasta. Jonkun pitäisi hoitaa hoitajaa. Muuten ei homma toimi. Oma lapseni kuuntelee Pikku G:tä. "Oma perhe on tärkein, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen". Sanoma on hyvä, mutta valitettavasti käytännön toteutus usein ontuu. Syynä se itsekkyys. Onko kaikkien ihan pakko saada elää "oma elämänsä" jossain vaiheessa? Minusta se on jotain epämääräistä haavekuvaa jota horoskoopit lupaavat.
voidaan elää yhdessä muiden kanssa.Mutta tilansa on oltava jokaisella. Mistä se johtuu, kun niin usein se oma tila tuntuu pienemmältä kuin toisen. Minä on niin iso? Vai lapsena kutistettu liiaksi?
Tuskin on yhtä oikeaa vastausta tuohon.Pikemminkin kukin oman halunsa mukaan.Ei kukaan voi mennä sanomaan että lapset olisi oikein hankkia vasta sitten kun on opiskelut opiskeltu, juoksut juostu, ehkei sellaista hetkeä tulekkaan. Jos tuntuu sille että haluaa lapsia aikaisemmin niin mikä ettei,siitä vaan.
Jokuhan nyt sit heittää, et ei nuorena kun ei oo varaa elättää niitä itse, mutta kuka tietää mitä huominen tuo tullessaan.Ja jos jää odottamaan milloin on varaa tehdä lapsia, onko koskaan...
Tiedän monia jotka ovat jääneet odottamaan sitä "oikeaa" hetkeä ja sitten sitä ei tulekkaan...elämä vie mennessään ja ikää tulee...lapset ei enää mahdu "kuvioihin" vaan kiireinen elämäntyyli tekee tehtävänsä.
Mutta kukin halujensa mukaan.Tuskimpa meillä kellään on oikeutta mennä tuomitsemaan kenenkään valintoja.