miksi suru ei hellitä

Vuosi on lyhyt aika surutyössä. Siinä käydään vasta vuodenajat läpi, mitä menetetyn kanssa on koettu eri vuodenaikaoina. Menetin kaksi läheistä 2,5 vuoden välein. Nyt koen "naulanneeni arkun kannen kiinni", kun ensimmäisestä surusta on 10 vuotta aikaa. Anna aikaa itsellesi. Ei yhdessä koettu elämäkään ollut hetken pyrähdys, luopumisen tuskalle on annettava aikaa. Suru laimenee ajan kanssa, mutta on osa loppuelämää jollakin tavalla. Jaksele ja halaus sinulle!

itse tehnyt surutyötä jo 2,5 vuotta ja uskon sanontaan:tuska ei lopu koskaan mutta viimein sen kanssa oppii elämään...

Sanoisin, että suruprosessi on yleisestiottaen pitkä. Itse olen surrut jo kaksi vuotta helpottaa tietyssä mielessä mutta on erilaisia vaiheita, ainakin tuntuu siltä. Sitten tämä oma elämä ja sen tuomat muut murheet hieman sekoittavat pakkaa.
Mielestäni surutyö on kuitenkin yksilöllistä. Mitä läheisempi ihminen sen vaikeampaa yleensä koska on niin paljon asioita mitä käsitellä. Ihminen joka ei ole tätä prosessia kokenut ei osaa ymmärtää, näin ainakin itse tunnen kokeneeni, kun olisi tarvinut kuuntelijaa tai auttajaa. Pikkuhiljaa mielen valtaa kuitenkin postiiviset ajatukset ja tuntemukset ja usko huomiseen ja elämään. Parempi on kuitenki käsitellä suru kun lähteä pakoon esim työn ym kautta koska se tulee kuitenkin eteen jossain elämänvaiheessa.

Mun poikaystävä teki itsemurhan puolitoista vuotta sitten ja joka päivä olen häntä ajatellut ja itkenyt. Silti nykyään pystyn elämään elämääni, vaikka suru onkin vahvasti läsnä. Alkuajoista en muista juuri mitään, mutta onneksi minulla oli ystäviä tukena. Nyt itken, kun annan itseni miettiä häntä.. Toinen päivä on parempi, toinen huonompi. VOIMIA sulle!