Näinköhän tää tänne ees kuuluu.. Mut kuitenki:
Kyllä olen ainakin yrittänyt sisäistää sen että ei pitäisi yrittää elää tulevaa etukäteen. Mut teen niin silti. Teen siksi että yritän päästä pois tästä hetkestä. Eikä menneessäkään ole mitään niin mukavaa että sinne haluaisin palata.. Tää on vaan niin syvältä. En tiedä mikä siinä on mutta joululoman jälkeen mulla on ollu niin paha olla että ei mistään väliä. Mitään erityistä ei ole sattunut,kukaan ei ole kuollut eikä mua oo jätetty eikä mitään peruuttamatonta ikävää ole tapahtunut. Ja silti mulla on koko ajan sellainen paha olo,paha mieli niin sanotusti. En oikein hahmota että mistä se johtuu,koulusta vai ikävästä vai mistä helvetistä se tulee.. Ajattelin että koulusta,koska illalla kun käyn nukkumaan ja ajattelen hetkenkin aamua ja sitä et on pakko herätä ja pakko mennä tulee sellainen epätoivonen olo,että en mä jaksa kestä voi viitsi enkä halua. Ajatuskin käytävistä ja opettajista ja kylmistä penkeistä saa mut murtumaan. Mutta sitten ku pakotan itteni järjellä ajattelemaan asiaa,että koulu on vain koulu ja selviän tästä ihan hyvin ajan kanssa ni tulee vähän parempi olo.
Mut sitten tulee mieleen rakas ja kauhea ikävä. Muistaa että vielä on vaikmitenmontapäivää siihen että nähdään taas. Eikä se riitä että nähdään vaan ajattelen että "no,kohtahan on taas vaan minä ylhäisessä yksinäisyydessäni". _Yritän_ olla ajattelematta sitä ja nauttia olostani vain. Mutta ku ne ajatukset salaa livahtaa mieleen ja sitten ei enää tunnukkaan hyvältä. Emmä tiiä.. Ehkä se johtuu molemmista. Ehkä toivottomuus tulee siitä että vielä kolme vuotta on näitä helvetin pitkiä viikkoja.. Tuntuu niinku tää kestäis ikuisesti. Mä vaan en tiedä mitä tekisin.. Mä olen _niin_ kyllästynyt siihen että joudun päättämään että olen hyvällä tuulella ja että mulla nyt muutenkin on hyvä olla. Se on koko ajan vaikeampaa.. Mut silti teen niin. En halua kertoa kenellekään (sua ei nyt lasketa siis..) että ei oo hyvä. Koska kaikilla on sellainen käsitys että oon luonteeltani iloinen ja positiivinen. Hymyilen ja nauran paljon. Joskus olen erehtynyt sanomaan että hei,mä en jaksa enää. Mulla EI ole hyvä olo,mua EI naurata,mä en kertakaikkiaan enää kestä. Tulos on suunnilleen pari taputusta päähän "Joo,ei se lukio helppoo oo.. kyllä se siitä ohi menee. Toi ny vaan on tollanen vaihe". Ehkä.. Mut joskus nää "vaiheet" käy niin sietämättömiksi. En kestä vaan itteeni,omia ajatuksiani ja niitä kaikkia negatiivisia tunteita. Ku koko ajan on sellainen pahaolo,niinku suuri suru ku joku tosi rakas ja läheinen on kuollut. Se on mussa kun herään,kun käyn nukkumaan,ku syön tai juon,katon telkkaria,luen.. Pahinta on että en edes rakastellessa saa sitä pois,ikävät ajatukset ja tunteet tulee silloinkin ja joudun tosissani tekemään töitä päästäkseni takaisin fiilikseen..
Ehkä mä liiottelen ja aiheutan kaiken itte. Koko sotkun. Koko tän saatanan paskan mikä on. Silloinhan mun pitäisi myös osata auttaa ite itteäni? Vai mitä mä teen? En osaa edes rakkaalleni puhua koska tuntuu että se ei oikein ymmärrä. Vähän sellainen "voi voi ressukkaa" olo tulee. Enkä mä halua sääliä. Kyllähän se kuuntelee mutta.. Ku ei ymmärrä ni ei ymmärrä. Kokeiltu on..
Kolme vuotta menee siksi että opiskelut kesken ja hän haluaa et suoritan ne loppuun ennekuin muutetaan yhteen.Kirjoitukset nyt syksyllä.. Vaikka välimatkaa ei oo ku 30 kilometriä menee se siihen että nähdään vain viikonloppusin rahan ja ajanpuutteen takia.
Kyllä olen ainakin yrittänyt sisäistää sen että ei pitäisi yrittää elää tulevaa etukäteen. Mut teen niin silti. Teen siksi että yritän päästä pois tästä hetkestä. Eikä menneessäkään ole mitään niin mukavaa että sinne haluaisin palata.. Tää on vaan niin syvältä. En tiedä mikä siinä on mutta joululoman jälkeen mulla on ollu niin paha olla että ei mistään väliä. Mitään erityistä ei ole sattunut,kukaan ei ole kuollut eikä mua oo jätetty eikä mitään peruuttamatonta ikävää ole tapahtunut. Ja silti mulla on koko ajan sellainen paha olo,paha mieli niin sanotusti. En oikein hahmota että mistä se johtuu,koulusta vai ikävästä vai mistä helvetistä se tulee.. Ajattelin että koulusta,koska illalla kun käyn nukkumaan ja ajattelen hetkenkin aamua ja sitä et on pakko herätä ja pakko mennä tulee sellainen epätoivonen olo,että en mä jaksa kestä voi viitsi enkä halua. Ajatuskin käytävistä ja opettajista ja kylmistä penkeistä saa mut murtumaan. Mutta sitten ku pakotan itteni järjellä ajattelemaan asiaa,että koulu on vain koulu ja selviän tästä ihan hyvin ajan kanssa ni tulee vähän parempi olo.
Mut sitten tulee mieleen rakas ja kauhea ikävä. Muistaa että vielä on vaikmitenmontapäivää siihen että nähdään taas. Eikä se riitä että nähdään vaan ajattelen että "no,kohtahan on taas vaan minä ylhäisessä yksinäisyydessäni". _Yritän_ olla ajattelematta sitä ja nauttia olostani vain. Mutta ku ne ajatukset salaa livahtaa mieleen ja sitten ei enää tunnukkaan hyvältä. Emmä tiiä.. Ehkä se johtuu molemmista. Ehkä toivottomuus tulee siitä että vielä kolme vuotta on näitä helvetin pitkiä viikkoja.. Tuntuu niinku tää kestäis ikuisesti. Mä vaan en tiedä mitä tekisin.. Mä olen _niin_ kyllästynyt siihen että joudun päättämään että olen hyvällä tuulella ja että mulla nyt muutenkin on hyvä olla. Se on koko ajan vaikeampaa.. Mut silti teen niin. En halua kertoa kenellekään (sua ei nyt lasketa siis..) että ei oo hyvä. Koska kaikilla on sellainen käsitys että oon luonteeltani iloinen ja positiivinen. Hymyilen ja nauran paljon. Joskus olen erehtynyt sanomaan että hei,mä en jaksa enää. Mulla EI ole hyvä olo,mua EI naurata,mä en kertakaikkiaan enää kestä. Tulos on suunnilleen pari taputusta päähän "Joo,ei se lukio helppoo oo.. kyllä se siitä ohi menee. Toi ny vaan on tollanen vaihe". Ehkä.. Mut joskus nää "vaiheet" käy niin sietämättömiksi. En kestä vaan itteeni,omia ajatuksiani ja niitä kaikkia negatiivisia tunteita. Ku koko ajan on sellainen pahaolo,niinku suuri suru ku joku tosi rakas ja läheinen on kuollut. Se on mussa kun herään,kun käyn nukkumaan,ku syön tai juon,katon telkkaria,luen.. Pahinta on että en edes rakastellessa saa sitä pois,ikävät ajatukset ja tunteet tulee silloinkin ja joudun tosissani tekemään töitä päästäkseni takaisin fiilikseen..
Ehkä mä liiottelen ja aiheutan kaiken itte. Koko sotkun. Koko tän saatanan paskan mikä on. Silloinhan mun pitäisi myös osata auttaa ite itteäni? Vai mitä mä teen? En osaa edes rakkaalleni puhua koska tuntuu että se ei oikein ymmärrä. Vähän sellainen "voi voi ressukkaa" olo tulee. Enkä mä halua sääliä. Kyllähän se kuuntelee mutta.. Ku ei ymmärrä ni ei ymmärrä. Kokeiltu on..
Kolme vuotta menee siksi että opiskelut kesken ja hän haluaa et suoritan ne loppuun ennekuin muutetaan yhteen.Kirjoitukset nyt syksyllä.. Vaikka välimatkaa ei oo ku 30 kilometriä menee se siihen että nähdään vain viikonloppusin rahan ja ajanpuutteen takia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
taidat narrata meitä lukijoita....
eihän sinulla ole mitään syytä murehtia,elämäsi on parempaan suuntaan menossa :D Oikeesti!
sinulla on hyvä ja selkeä ulosanti ja sait tuntojasi purettua tällä palstallakin, joten se onnistuu varmaan jollekin ystävällesikin.
Eiköhän epävarmuus tulevaisuudesta aiheuta sinulle kuvaamiasi tuntoja, kun jaksat painaa ne mainitsemasi kolme vuotta, niin kyllä se alkaa sen jälkeen helpottaa, kun tulevaisuus hieman selkenee. Tsemppiä jatkoon.
Sehän se tästä niin kovin mukavaa tekeekin kun ei ole mitään syytä. En olisi yhtään huolissani jos joku olis kuollut ja musta tuntuisi tältä. Mutta kun ei ole.
Tuli vastattua vika paikkaan, mutta etköhän huomannut virhettä, kun vaikutat varsin fiksulta tyypiltä muutenkin, kuten edellä totesin, luulen edelleen tuntemuksesi johtuvan, kokiessasi tulevaisuuden koulun jälkeen olevan mielestäsi, vielä liian kaukana.
Sulla on masennus. Juttele ystäville, se auttaa.
Vielä parempi; puhu koulusi terveydenhoitajalle ja pyydä aikaa psykologille. On parempi hankkia joku oman elämän ulkopuolinen kuuntelija, jolle voi kertoa todellakin AIVAN kaiken. Tietysti kannattaa pitää kiinni kavereistaankin ja uskoutua 'sopivasti' heillekin sen sijaan, että esittäisi jotain mitä ei tunne oikeasti olevansa...been there, done that. Nuoruuden epävarmuudellakin on kyllä osansa, mutta kyllä ne tunnot sieltä peilautuvat aikuisikäänkin, jos et nyt selvitä, mikä painaa. Kaikki ei mene iän myötä ohi, vaikka ihmiset niin kuinka sanoisivatkin...
Mä tiedän ton tunteen (kuulostaa kliseeltä, mutta luulen sen olevan totta). Mulle lukio oli kans tosi raskas, henkisesti siis. Tuntu että olen koko ajan jotenkin äärirajoilla, olisin halunnu vaan paeta koko lukiota. Aamulla ku heräs ni tuntu että "voi p*ska ku sinne pitää taas mennä". Monta kertaa ajattelinki aamulla, että varmaan mene ja soitin olevani sairas vaikka en ollutkaan. En vain yksinkertaisesti kestänyt ajatusta siitä että pitäisi olla siellä. Syksyt ja talvet oli vaikeinta aikaa aina. Viimeisenä vuonna ennen joulua tuli sitte piste iin päälle ja menin kertomaan opolle, että olen niin väsynyt että en jaksa enää. Se järjesti mulle viikon lomaa (sen jälkeen alko sit oikee joululoma) ja sopi kaikesta opettajien kans. Kyllä oli ihana lähtä sen jälkeen kotiin, tuntu että vielä oli jotain elämää ja muutaki ku koulu. Loput koulusta jaksoinki sit ihan hyvin. Eli en tiiä oliko tästä sulle mitään hyötyä, mut yritän kai sanoa että sitä lukiotakin voidaan helpottaa jos uskaltaa ottaa asiat esille ja jos on semmosia opettajia/kuraattoreita/opoja joille voi puhua. Toivon että jaksat koulusi loppuun ja saat valkolakin käteen jos todella haluat sitä. Toivon sulle jaksamista ja paljon voimia!
[email protected]
niin olis tosi mukavaa jos kirjottaisit mulle. Olen lukiossa, tosin ekalla vuodella eli olen 17 vuotias...mutta tekstisi oli kuin suoraan ajatuksistani. Siis jotenkin helpotti kun kuulin tuon paperille kirjoitettuna. Olin kuvitellut olevani ainoa joka on sekoamassa, yhtenä suurena syynä lukio. Se vie 80 prosenttia ajastani ja joka ikinen aamu on helvettiä, olen koko ajan äärirajoilla, enkä tiedä mitä sitten kun se raja ylittyy...? En voi keskeyttää lukiota... ei ole muutakaan paikkaa... Mutta murunen olen tosi liitollinen jos kirjottaisit mulle osotteeseen [email protected] KIITOS