Olen pian puolivuotiaan pojan ylpeä isä. Olen huolissani vaimostani, joka muuttui synnytyksen jälkeen täysin. Ennen suhteellisen tasapainoinen ihminen on täysin sekaisin.
Siis, minun mielestäni. Hän toki syyttää minua kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tähän mennessä olen jaksanut kuunnella ja sietää mutta nyt alkaa olla mitta todella täynnä. Alkaa olla aivan sama kärsiikö raskauden jälkeisestä masennuksesta vai ei. Hermot menee totaalisesti.
Ei jaksa ymmärtää yhtään enää. Töissä ei saa käydä. Olen yksityisyrittäjä ja joudun välillä olemaan muutaman päivän viikossa poissa. Lopun viikosta, 4-5 päivää viikosta kokonaan kotona. Tosin joudun vastailemaan puhelimeen välillä. No, järjestin niin että muut hoitaa reissut ja itse hoidan asioita puhelimitse kotoa. Eipä kelpaa tämäkään. Työni kuulemma hallitsee hänen ja vauvan elämää. Siis jos puhun puhelimessa välillä, ehkä noin 10-15 puhelua päivässä, ja työskentelen välillä koneella ja välillä olen heidän kanssaan.
Onhan meillä toki ollut yhteys kateissakin mutta aina välillä, esimerkiksi viime viikonloppuna oli pari oikein ihanaa päivää. Tänään taas pelkkää kiukuttelua kun jouduinkin soittelemaan vähän enemmän kuin yleensä koska oli pahoja ongelmia töissä.
Mikä helvetti näitä naisia vaivaa? Minun pitää huolehtia perheen toimeentulosta, mutta töitä ei saisi tehdä. Ei edes kotona, saati sitten muualla.
Nyt pitäisi kuulemma ostaa toimisto. Hyvä idea sinänsä mutta, maksaa ja pitäisi tehdä töitä lisää, ja sitähän se ämmä taas ei ymmärrä... Älkää ymmärtäkö väärin kielenkäytöstä. Rakastan edelleen vaimoani. Niinä harvoina päivinä kun on normaali entinen itsensä. Yleensä meillä asuu joku kaikesta mahdollisesta nalkuttava ämmä.
Olen yrittänyt saada sitä käymään jossain, tapaamaan kavereitaan, lähtemään ulos tuulettumaan. Ei pelaa. Ei vaan lähde. Ei vaikka kuinka tarjoudun hoitamaan poikaa illan tai vaikka koko päivän. Ei mihinkään, mutta mulle pitää vittuilla töistä, ja työ menoista vaikka muuten en käy missään. Niin, nyt se on keksinyt että sillä on joku tauti. Minun tartuttamani, totta kai! On kuulemma kutissut. En viitsinyt edes kommentoida mitään, koska en ole pettänyt häntä. Enkä usko hänenkään pettäneen, mutta ikinähän ei voi tietää vaikka luotankin siinä suhteessa. Tosin ehkä olisi pitänyt pettää, ainakin tässä mielentilassa tuntuu tyhmältä etten ole pettänyt, vaikka tilaisuuksia olisi ollut.
Onko joku saanut vielä suhteensa toimimaan tästä pisteestä? Olisi kiva muutenkin kuulla jotain vinkkejä vai sanonko näkemiin ja jätänkö sen oikeasti ihmettelemään miten maksaa 300€ hoitovapaa korvauksesta elämisensä.
Tekisi mieli, vituttaa niin paljon koska ei voi olla mihinkään tyytyväinen. En haluaisi perhettäkään rikkoa, mutta jotainhan tässä on tehtävä.
Siis, minun mielestäni. Hän toki syyttää minua kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tähän mennessä olen jaksanut kuunnella ja sietää mutta nyt alkaa olla mitta todella täynnä. Alkaa olla aivan sama kärsiikö raskauden jälkeisestä masennuksesta vai ei. Hermot menee totaalisesti.
Ei jaksa ymmärtää yhtään enää. Töissä ei saa käydä. Olen yksityisyrittäjä ja joudun välillä olemaan muutaman päivän viikossa poissa. Lopun viikosta, 4-5 päivää viikosta kokonaan kotona. Tosin joudun vastailemaan puhelimeen välillä. No, järjestin niin että muut hoitaa reissut ja itse hoidan asioita puhelimitse kotoa. Eipä kelpaa tämäkään. Työni kuulemma hallitsee hänen ja vauvan elämää. Siis jos puhun puhelimessa välillä, ehkä noin 10-15 puhelua päivässä, ja työskentelen välillä koneella ja välillä olen heidän kanssaan.
Onhan meillä toki ollut yhteys kateissakin mutta aina välillä, esimerkiksi viime viikonloppuna oli pari oikein ihanaa päivää. Tänään taas pelkkää kiukuttelua kun jouduinkin soittelemaan vähän enemmän kuin yleensä koska oli pahoja ongelmia töissä.
Mikä helvetti näitä naisia vaivaa? Minun pitää huolehtia perheen toimeentulosta, mutta töitä ei saisi tehdä. Ei edes kotona, saati sitten muualla.
Nyt pitäisi kuulemma ostaa toimisto. Hyvä idea sinänsä mutta, maksaa ja pitäisi tehdä töitä lisää, ja sitähän se ämmä taas ei ymmärrä... Älkää ymmärtäkö väärin kielenkäytöstä. Rakastan edelleen vaimoani. Niinä harvoina päivinä kun on normaali entinen itsensä. Yleensä meillä asuu joku kaikesta mahdollisesta nalkuttava ämmä.
Olen yrittänyt saada sitä käymään jossain, tapaamaan kavereitaan, lähtemään ulos tuulettumaan. Ei pelaa. Ei vaan lähde. Ei vaikka kuinka tarjoudun hoitamaan poikaa illan tai vaikka koko päivän. Ei mihinkään, mutta mulle pitää vittuilla töistä, ja työ menoista vaikka muuten en käy missään. Niin, nyt se on keksinyt että sillä on joku tauti. Minun tartuttamani, totta kai! On kuulemma kutissut. En viitsinyt edes kommentoida mitään, koska en ole pettänyt häntä. Enkä usko hänenkään pettäneen, mutta ikinähän ei voi tietää vaikka luotankin siinä suhteessa. Tosin ehkä olisi pitänyt pettää, ainakin tässä mielentilassa tuntuu tyhmältä etten ole pettänyt, vaikka tilaisuuksia olisi ollut.
Onko joku saanut vielä suhteensa toimimaan tästä pisteestä? Olisi kiva muutenkin kuulla jotain vinkkejä vai sanonko näkemiin ja jätänkö sen oikeasti ihmettelemään miten maksaa 300€ hoitovapaa korvauksesta elämisensä.
Tekisi mieli, vituttaa niin paljon koska ei voi olla mihinkään tyytyväinen. En haluaisi perhettäkään rikkoa, mutta jotainhan tässä on tehtävä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Taitaapi olla hieman epäkypsä tämä vaimosi. Niin ja ilmeisesti hitusen itsekeskeinenkin. Mitä, jospa printtaisit tuon viestisi ja näyttäisit hänelle. Sano, että kato mitä löysin - ihan ku meiän perheestä. Ehkä alkaa vähän ajattelemaan.
Synnytyksen jälkeen naiset muuttuvat. Niin minäkin, vaikka meillä on hyvä suhde. Ensimmäinen asia, mikä katosi, oli se seksielämä. Se harmittaa minuakin. Muuten menee kivasti, en nalkuta, vaikka harmittaakin ihan vietävästi, kun mies - yksityisyrittäjä hänkin! - ei voi pitää isyyslomaa. Eikä olla töistä pois kuten sinä.
Mies tekee pitkää päivää, mutta sentään hänellä on viikonloput vapaat. Ja kotona ollessaan hoitaa vauvaa.
Osallistutko sinä vauvan hoitoon, vaipan vaihtoon, syöttämiseen, ym. eikä vaan viihdyttämiseen ja leikittämiseen? Hoidatko vauvaa yöllä, jos herää huutelemaan? Huomioitko vaimoasi päivän aikana vai oletko "poissa" liian usein?
VAimon mielipide nimittäin saattaa olla eri kuin sinun - ehkä vaimo kokee, että olet paikalla, muttet läsnä, hän vain ei osaa sitä sanoiksi pukea.
Oletko puhunut vaimolle asiasta, ajatuksistasi, tunteistasi? Siitä, että sinusta teidän parisude on välillä , aika usein, melko pielessä? Että haluat muutosta?
Teettekö yhdessä mitään? Muutakin kuin olette kotona?
Irtiotto arjesta silloin tällöin.. laittakaa vauva hoitoon tutuille tai isovanhemmille, ja menkää kahdestaan elokuviin, teatteriin, ravintolaan syömään hyvin, tehkää yhdessä jotain, mikä katkaisee arjen ja tuo kivaa yhdessäoloa siihen .
Jos ette saa vaUVAA hoitoon, niin keksikää jotain semmoista minne vauvan voi ottaa mukaan. Minulle riittäisi jo pelkkä kävelylenkki. Illalla, kun on vauvan yöunien aika, vauva vaunuihin ja lumiselle, hämärälle kävelylenkille, voi poiketa vaikka Mäkkiin haukkaa jotain pientä, harso vaan kuomun eteen ettei valot herätä.
Puette vauvalle yövaatteet toppapuvun alle. Ja helposti riisuttava myssy. Ja peittoja enemmän, ettei kylmä yllätä jos yöpuku on normaalia päivävaatetta ohuempi. Ei siis mitään villapukuja väliin - ainakin täällä eteläsuomessa on niin laujaa ettei tarvitse.
Kotona pimeässä varovaisin liikkein vauva sänkyyn unia jatkamaan..
Ei ollenkaan madoton toteuttaa, meillä on kokeiltu. No joo, saattaa siinä vauvan unirytmi mennä sekaisin vähän, mutta mutta..
Yrittäjän arkea on palkansaajan vaikea ymmärtää. Se pitää vääntää rautalangasta. Mutta niin, ettei toinen koe, että häntä pidetään idioottina.
Toinen juttu on, että menet itse jonnekin ammatti-ihmisen luo juttelemaan, perheneuvolaan. Jos vaimo ei suostu mukaan, menet alkuun itse yksin. Mutta molempien pitäisi mennä.
Ei ero ole mikään ratkaisu. Se on helppo keino, luovuttamista.
Lapsen takia olet kuitenkin loppuikäsi kiinni siinä naisessa.
Jos yritykselläsi alkaa mennä honosti, mitä teet? Viet firman konkurssiin? Vai ryhdyt toimeen, että tilanne saadaan korjattua? Jos autosi reistailee, vietkö sen hajottamolle vai huoltoon?
teet nyt koko ajan töitä firmasi eteen. Teetkö avioliittosi eteen yhtä ponnekkaasi? Tietysti voit sanoa, että vaimonkin pitää tehdä osuutensa, mutta juuri nyt vaimostasi ei taida olla siihen. Se on silloin sinun tehtävä, aloittaa suhteen hoito kuntoon. Se vaatii, paljonkin. mutta kannattaa.
Toivotan onnea, ja jaksamista. Toimi kuten aikuinen mies, ota vastuu nyt, kun vaimosi ei siihen jaksa , osaa tai kykene. Se on välittämistä, rakkautta, vastuuta.
on naiset pidettävä lapsettomina mahdollisimman pitkään suhteessa, koska liian monelle miehelle käy näin! kun mies on halukas luopumaan siitä vaimosta, jonka nai, sitten voi antaa palaa. mutta ei päivääkään ennen.
miehen "kuuluu" ottaa ohjat käsiin tässä kohdin. kuten minäkin neuvosta tein. vaimo juoksee nyt kapakasta toiseen ja minä "ylpeä" kahden lapsen isä istun kotona lasten kanssa, että äiti pääsee tuulettumaan, noin neljä kertaa viikossa.
käytiin perheneuvolat ja parisuhdeterapiat läpi. vaimo kuittasi ne niin, että hänelle annettiin oikeus irrottautua perhe-elämästä - kokonaan.
muuten kertomuksesi on kuin omani nelisen vuotta sitten...
Joskus äidiksi tuleminen on vaikeaa, useammin kuin uskotaan. Vaimollasi on nyt kriisi, ehkä synnytyksen jälkeinen masennus. Ei suhteen tähän tarvitse kaatua. Hyvä, ettet ole käynyt vieraissa. Se nyt sotkisi lopullisesti koko kuvion. Ota selvää, missä voisitte käydä keskustelemassa tilanteesta. Neuvolassa ehkä tiedetään. Joka tapauksessa, kun lapsi on vuoden, on tilanne yleensä jo aivan toinen, ellet siihen mennessä ole itse sitä sotkenut. Koeta jaksaa. Kärsivällisyys palkitaan.
jälkeinen masis koko loppuiän?
Lapset ovat jo seitsemän ja viisi vuotiaat...
niin minä en ole käyny vieraissa, mutta vaimo on. jopa tunnustanutkin sen, monet kerrat. muutamia miehiä on meilläkin käynyt, kun olin lasten kanssa Kreikassa...
kyllä me käytiin neuvolat läpi sun muut tarjolla olevat terapiat! etkö lukenut ollenkaan juttuani?
vaimo vaan tulkkasi terapiat niin, että hänen kuuluu päästä neljä kertaa viikossa kapakkaan. ja minä istun lapsenvahtina kotona.
En vastannut sinulle, Ukkomies, vaan tuolle ketjun aloittajalle. Sinun tilanteesi on jo toisenlainen enkä osaa siihen paljoa sanoa.
Se masennus saattaa todellakin kestää vuosiakin. Olkoon sitten synnytyksen jälkeinen tai mikä tahansa siinä laukaisevana tekijänä.. Se on aivan samalla tavalla masennuksen kuin minkä tahansa muunkin "tavallisen" sairauden kohdalla: jos sitä ei hoideta, se kestää pitkään ja vastaavasti paraneminen SAATTAA kestää pitkään.
Masennusta on monenlaista, monentasoista. Ei kaikki ole sitä, että kaatuu sänkyyn ja jää makaamaan - ei myöskään sitä, että "on vähän depis" . Voi olla toimintakykyinen, työn ym. suhteen, mutta sitten on jotakin ..hmm..kummallista.
Joku kulkee kello kaulassa ja kaikki, niin arjet pyhät kuin lomatkin mennään tarkan aikataulun mukaan ja jos 5 min menee pieleen suunnitellun, on kauhea katastrofi ja hirvee huuto ja kaikki sekaisin... Minä itse huusin. Olin täydellisen heikkohermoinen ja räjähdin karjumaan ja riitelemään mitä älyttömimmistä asioista, joka hetki, joka päivä.
Minun masennukselleni ei ollut syynä synnytys, mutta toisen lapsen synnytys kyllä pahensi tilannetta. Alun pitäen syy oli ihan muu, nuoruudesta.
Siinä sivussa siis tuli tehtyä lapset, erottua pari kertaa, opiskeltua ja silleen.. kunnes kuulin että tuommoiset hillittömät raivokohtaukset ovat masennuksen merkki.. ja aloitin terapian.En kelan korvaamaa,. siihen en ollut oikeutettu, vaan perheneuvolassa.
Mutta kuten alkoholisteillekin, myös masentuneen pitää itse teidostaa vaiva ja itse haluta parantumista.
Mutta alkuun sysääjänä voi olla vaikkapa se puoliso.
Neljä kertaa viikossa täysi höyry päällä ravintolassa...masentunut??? Heh, heh...enpä ole tuonlaisesta masiksesta vielä ikinä kuullut.
Eikö äitiys sovikaan naiselle?
Kaikki ei todellakaan ole kohdallaan jos parisuhteessa oleva ihminen ravaa 4 x viikossa ravintolassa täysi höyry päällä!
Parisuhde on nimensä mukaisesti kahden ihmisen suhde, siinä olet sinä ja kumppanisi. Ei ole niin, että se toinen on se viaton ja hyvä osapuoli ja se toinen on sitten se huono ja ilkeä jonka takia liitto kariutuu tai alkaa mennä pieleen.
Kyllä: tuommoinen päätön liehuaminen voi ihan hyvin olla masennusta. Jos oma sisäinen olotila tuntuu tyhjältä tai onnettomalta, haetaan kauheella tohinalla jotaikin, jolla se saadaan tukahdetuttua ja piiloon - ettei tarvitse kohdata.
Jos oma elämä tuntuu ahdistavalta, kun hetkeksi pysähtyy niin alkaa tuntua pahalta.. niin kiireellä jotakin, jolla saada se tunne piiloon. Se voi olla työn tekoa hullun lailla, harrastukseen tai harrastuksiin intoutumista niin että siellä ollaan joka ilta harrastamassa vaikkapa liikuntaa, .. tai sitten ryypätään, tissutellaan kotona, pullo piilossa, joka päivä pikku hönössä. TAi sitten bailtaan raflassa. Irti arjesta, hauskaa vaan. Murheet ja arki unohtuu, se tympeä mies myös.
Äitiys ei välttämättä sovi kaikille naisille, muttei tämä tarkoita sitä, etteikö se sopisi sinun vaimollesi. Voipi sopia hyvinkin, vika on nyt vaan jossain muussa.
Miten määrittelet äitiyen? MEneekö se kaiken muun ohi ja edelle?
MNinä ainakin olen ensin ihminen, sitten nainen, vaimo ja vasta sitten äiti. Ellei nuo edelliset ole kunnossa, ei minusta ns. hyväksi äidiksi ole.
itseltään sitä äitiyttä. Hän ei halua olla äiti ollenkaan, eikä vaimo.
Hän haluaa olla vain ihminen ja nainen.
Olisiko tämä valinta ollut aiheellista tehdä ennen lapsia ja avioliittoa? Vai pitääkö kaikkea koettaa ensin ja jättää sitten, kun ei sovikaan?
Minä olen tehnyt niin, kuten asiantuntijat ehdottivat. Olet nyt lasten kanssa kotona, että äiti pääsee vieraisiin.
Minä en oikeen voi määritellä äitiyttä, se ei oikein mieheltä luonnistu. Jos miehestä päin katsotaan ensin vaimo on ihminen ja nainen. Ei hän ole minun äitini...
"olisiko tämä valinta ollut aiheellista tehdä ennen lapsia ja avioliittoa?"
Ei se noin mene. Vaikka teitääkin, niin todellisuudessa ei tiedä, mitä on äitiys ja vanhemmuus.
Saman kysymyksenhän voisi kysyä sinultakin: olisiko sinun pitänyt valita tarkemmin kenen kanssa menet naimisiin ja lapsen teet .
Kuten huomaat, ei se niin yksinkertaista olekaan, että jotenkin tietäisi mitä tuleman pitää ja siltä pohjalta osaisi tehdä oikeita päätöksiä.. ihminen muuttuu , asiat muuttuvat.
Oma lukunsa on sitten nuo asiantuntijoiden neuvot *hoihhoijaa* Joskus tuntuu todellakin että he ovat lukeneet sen yhden kirjan liikaa.. ja eläneet liian vähän..
Entiseen parisuhteeseen saimme mekin neuvoja. Ongelma oli eri kuin teillä, ongelma oli miehen ongelma, joka vaikutti suoraan parisuhteeseen.. Minun piti nähdä asia miehen kannalta; ei miehen minun kannalta - minun piti odottaa ja ymmärtää; ei miehen kiirehtiä ja ymmärtää - ja sitä rataa.
Teillä on ollut niin päin että asiantuntija on asettunut vaimosi puolelle ja nähnyt asian vain vaimosi kannalta, ilmeisesti tuntematta taustoja tai vaimoasi sen kummemmin, eli vastaus on ollut varsin pintapuolinen hyvin syvälliseen asiaan/ongelmaan.
Ja kuten mun ex-mies aikoinaan, sinunkin vaimosi on takertunut vastaukseen ja ratkaisuun liiankin kirjaimellisen ponnekkaasti.
En siis osaa auttaa sinua, ikävä kyllä. En edes neuvoa miten toimia.
Vieraissa käyminen , pettäminen, on minusta jo melkoista välinpitämättömyyttä kumppania kohtaan. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys, sanoi joku viisas.
sanoa, että olisi pitänyt tarkemmin miettiä kenen kanssa menen avioon! Sen myöntäminen ei tee musta yhtään huonompaa!
Asiantuntija Ei asettunut kummankaan "puolelle". Antoi vain neuvoja MOLEMMILLE, joita sitten vaimo tulkkasi niin, että hänelle vapaus ja mulle kotihommat...
Voi joskus olla suorastaan TYHMIÄ.
Herravarjelkoon kun sellaiselta ihmiseltä joutuu sitten hakemaan neuvoja...Joskus tulee mieleen et näille psykologeille pitäis olla jonkinlainen karsintatesti...ettei suoraan pääse mestaroimaan ihmisten asioita vaikka onkin opintonsa suorittanut...
Eivät ole Jumalia eivätkä sano mitä ihmisen PITÄÄ tehdä tai miten ihminen AIKOO tulkita auttajan neuvon tai ehdotuksen, sinua voin lohduttaa että kyllä meille tehdään soveltuvuustestit mutta autettavan reaktiot ovatkin sitten ihan eri asia!
Perheneuvolan tms. paikan psykologit/terapeutit ovat ihmisiä joiden tehtävänä on auttaa ihmistä ITSE näkemään ongelmansa ja AUTTAMAAN itseään lähinnä näillä ammattilaisilla on auttamista ongelman kuuntelu ja siihen ratkaisumallin löytyminen YHDESSÄ asiakkaan kanssa, jos ihminen on psyykkisesti terve yksilö hän saa tästä apua eriasia on jos psyyke ei ole kunnossa silloin on eri ihmiset joilta se apu löytyy.
Mutta kuinka tyhmä on sitten ihminen joka hakee ko; auttajilta apua ja olettaa että apu tulee kuin kaupan hyllyltä otettuna ilman että ITSE teet asialle mitään????
..vika on juuri siinä, että sen auttajan neuvoja pidetään Jumalan sanana. Sitä noudatetaan kirjaimellisesti, eikä osata tai haluta osata käyttää omaa järkeä edes sen vertaa, että soveltaisi tai muuttaisi sitä ohjetta niin että sopisi itselle paremmin. Ei osata ottaa niitä paloja nevuoista ja ohejeista, jotka auttaa itseä parhaiten, vaan takerrutaan siihen, että "se sanoi näin, se käski tehdä ja toimia näin, ei me voida mennä muuttelemaan tätä ohjetta.."
Näin meillä oli, kun haettiin aikoinaan parisuhdekriisiin sexpolta apua. Miehen mielestä neuvo = ohjelappunen oli hyvä ja minä olisin halunnut vähän miettiä miten se soveltuisi meille ja minulle, miehelle se ei käynyt. Semmonen ääliö se oli.
SINÄHÄN halusit sen lapsen ja yritä nyt jaksaa kun tiesit miten hommat etenee siitä eteenpäin.
Jumankauta aloin ajattelemaan että näinhän se oli ja mitä minä vauhkoon?
Kaikki oli puhuttu perin pohjin ennen raskautta.
Rauhotuin ja hyvin mennyt sen jälkeen,jotain pientä pikamöksötystä ollut tämän 11 vuoden aikana.
Kerro vaimollesi kanssa totuus.
Turha vikistä kun mies tuo leivän taloon tai laita se sinun tilallesi ja jää sinä lapsen kanssa. ;=)
että vaimosi on jossain määrin kateellinen sinulle. Huomio jonka hän ennen sai menee nyt pienelle naskalille...tai voihan se olla että vaipparumba kyllästyttää jo nyt. Tässä ehdotus: hoida itsellesi päivä kokonaan vapaaksi(tiedän että voi olla hankalaa) ja ota lapsi hoitoosi, passita vaimo jonnekkin vaikka jalka hoitoon, hierojalle tai muuhun vastaavaan toimenpiteeseen, eli anna sille vauvavapaata muutama tunti. Tai voithan vaihtoehtoiseti järkätä naskalin hoitoon ja hemotella vaimoa ruualla ja hiljaisilla hetkillä kahdestaan.
:)
hei onnellinen tuore isä.ja onnea pojan johdosta!
nyt hymyillen muistelen omaa kolmen vuoden takaista synnytyksen jälkeistä oloani..kuulostaa samalta kuin vaimollasi. en tosiaan osaa sanoa mitä ihmettä sun pitäisi tehdä, mulla ei kans silloin auttanut mikää, teki niin tai näin, niin aina tonen teki väärin-lapseni isä siis-vitutti ja ahdisti, kiukutti ja itketti.. sain perheneuvola-apua ja suhde oli katkolla, on/off-vuoristorataa..vuosi sitten aloitin mielialalääkityksen, poikamme on nyt kolmevuotias ja pitkästä aikaa on nyt vasta tuntunut siltä että parisuhde toimii ja jaksan olla kiinnostunut miehestäni ja onnellinen hänestä..se on niin monisyinen juttu koko lapsen saamisen jälkeinen olotila, jos imettää ,mikä on toki ihan hirveän hyvä asia, itse imetin kaksivuotiaaksi, mutta hormoni tasapaino heittelee eikä elimistön tasapaino tunnu palautuvan raskautta edeltävälle tasolle vaan on just nää PMStyyppiset oireet kokoajan päällä..kiristäminen on varmaan aika ruma temppu mutta ethän sä voi pitkään jaksaa tota höykytystä,voit kysyä ihan kiihkottomasti, ystävällisesti vaimoltasi toivooko hän tosissaan että sä pimahdat, koska siltä susta tuntuu, selkeä työnjako, sä teet töitä ja yrität turvata perheen toimeentulon ja hän yrittää jaksaa lapsen kanssa ja yrittää myös jaksaa itsensä kanssa..
musta itsestäni tuntui silloin jotenkin epäreilulta kaikki ja sitten kannoin kaunaa mihelle siitä että mun pitää olla se joka kantaa sen kauhean musertavalta tuntuvan vastuun pienokaiseta, kärsin mielialavaihtelut ja ahdistuksen johon ei osannut sanoa edes syytä..se katkeroitti vaikka tietenki lapsi oli toivottu ja olin itse kovasti halunnut vauvaa eikä järjellä ajatellen ollut miessukukunnan syy että biologisesti on epätasaarvoista tämä lisääntyminen..noh, en tiedä miten tästä on sulle nyt apua, mutta koita jotenkin jaksaa..yritä pitää huolta omasta mielenterveydestäsi ja miljoona kertaa vakuuttaa vaimosi siitä että vielä rakastat ja välität ja teet kaikkesi että hän ja poikanne voisi mahdollisimman hyvin..älä kuitenkaan luovu vielä toivosta..pari vuotta vielä sit voi jo helpottaaa..ainakin ammattiavulla!
T:hanna-Kaisa
on kai ihan normaalia. Meillä kausi on kestänyt semmosen vuoden verran/lapsi.
Venymistä vaatii mutta perkeleesti.
15 vuotta naimisissa tulee ensi kesänä täyteen, viimiset noin kolme vuotta on ollu aika tasaista. Nuorin lapsi kun kohta 4,5-vuotias on.
Olin kiltti parisen vuotta. Seksistä ei tarvinnut haaveillakkaan.
Vaimo taantui lapsen asteelle ja on sitä yhä kahdeksan vuoden jälkeen. Politiikassa , tietotekniikassa ja monessa muussa hän jää jo kauas lapsen jälkeen.
Lempparibändi on Gimmel ja suosikkilaulaja Antti Tuisku. Äänestysiltoina puhelin savusi! Kun Antti putosi, tuijotti suu auki ainakin viisi minuuttia.
Ennen synnytystä kaikki oli niin hyvin kuin ikinä voi olla, mutta sen jälkeen kelpasin vain palvelijaksi ja laskujen maksajaksi.
Mene ihmeessä yksityiselle psykiatrille kertomaan huolistasi. Meillä kunnallinen ei tehnyt mitään asian eteen ja tilanne paheni päivä päivältä kuten arvata saattaa kun toinen lopettaa sukupulielämän yksipuolisesti juuri silloin kun elämän pitäisi olla kaikkein parhaimmillaan. Mene sinne psykiatrille vaikka joutuisit panttaamaan taivasosuutesi. Vaimosi on saatava hoitoon.
Älä jätä perhettäsi pulaan!
Ja jos mikään ei auta, käy purkamassa huolesi sosiaalitoimistossa, ja pian sekin.
... että mitä vaimollesi on tapahtunut. Olen lukenut aiemmat kommentit joita olet saanut. Hyviä vinkkejä kyllä mutta sata varma ei voi olla onko ne sitten sinun tapaukseesi liitettävissä.
Mietin paljon kertomaasi. Olen itse 2v. lapsen äiti ja mietin omaa miestäni.Uskon että pyydän häntä lukemaan illalla kertomuksesi. Saattaa olla että myös meillä on tuon sorttista juttua meneillään. Se ei ole tavatonta, aika yleistä ikävä kyllä. Tässä itsekeskeisessä maailmassa jossa ei enää oikein ole perhe-esimerkkejä lähellä niin sitten kun itse saa lapsen ja sen perheen arki alkaa kolmisin... voi mitä tahansa tapahtua.Sen riskin tekin varmaan tiesitte kun aloitte lasta odottaa. Kukapa sitä haluaisi elämänsä paikallaan pysyvän. No, nyt ehkä haluaisit kun kaikki ei ole mennyt sinun suunnitelmiesi mukaan. En sinua halua moittia. USkon että on raskasta ja et tiedä mitä tehdä. Eron en usko olevan ratkaisu teille. Onhan se sitten viimeinen asia ellei vaimosi millään muulla "herää". Tosin se kannattaa varmistaa ettei hän ihan oikeasti ole sairastunut masennukseen. Jos niin on ja sinä häivyt niin menette ojasta allikkoon.
Omasta kokemuksestani voin puhua seuraavaa; meillä meni vauva-aika hyvin. Miehelläni oli pitkiä työpäiviä silloin mutta hän toi rahaa perheelle elämiseen niin minä kestin sen. Tosin olin täysin vauvan lumoissa ja elin tyytyväisenä vauvan kanssa. Kävin äiti-lapsi piirissä kerran viikossa ja neuvolakäyntejäkin oli usein. Näki siis muitakin ihmisiä ja sai muitten äitien kanssa jakaa kokemuksia ja huoliaan. Olin ennen vauvan syntymää töissä ihan viimeisilleni saakka. NAutin työstäni ja sain tehdä ammattiani vastaavaa työtä.Sitten tuli synnytyksen aika ja muutimme pysyvästi mieheni kotipaikkakunnalle maalle. Jätin työni ja minulla ei siis ole työpaikkaa johon palata vaikka haluaisinkin. No, ostimme oman rivari asunnon ja remntoimisessa kului mukavasti aikaa ja vauvaa pystyi hoidella välissä. Nyt on kaikki valmista, lapsi kävelee ja on jo omatoimisempi päivä päivältä. Asioitten pitäisi ola muka helpompaa nyt kuin vauva-aikana. Ja paskat. Siis elän nyt jotain kriisiä ja mieheni on joutunut koville kanssani. HArmittaa. Olen lopen kyllästynyt olemaan kotona, tämä yksinäisyys on jotain järkkyä, jollei nettiä olisi nääntyisin. Talvi on ollut todella rankka. Tuntuu että olen juuri ja juuri jaksanut tehdä perusjutut jotka arkeen kuuluu. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään. Miehellä on uusi työpaikka ja lyhyempiä päiviä. Asiat ei silti ole muuttuneet. Emme tee yhtään sen enempää mitään yhdessä tai siis mikään ei ole muuttunut vaikka on enemmän aikaa olla perheenä yhdessä. Tuntuu että me molemmat kaipaisimme omaa tilaa &aikaa ja kahdenkeskistä aikaa. Seksielämää kyllä on ihan kiitettävästi muttaa se on hoidettava silleen järjestetysti ettei lapsi seiso vieressä kesken jutun. HAlut kyllä vähenee. Tuntuu että olen itsekeskeinen ja itsekäskin... rakastan lasta ja miestä mutta kaiken tämän kotihässäkän yhteen sovittaminen omien halujen ja tarpeitten kanssa on välillä niin pirun vaikeeta !!!! Välillä olen myös vaatinut mieheltäni just semmosta että sen pitää olla enemmän kotona ja hyvä jos töihin saa mennä, sille miehestäni tuntui. Onneksi puhuminen on vielä meillä hallussa. Välillä kyllä tuntuu että kuin muuri olis välillämme.
Mun än vaikea ajatella jättäväni lasta vieraan hoitoon siis päivähoitoon. Haluaisin töihin... mutta eihän täällä ole ammattiani vastaavaa työtä. Sijaisuuksia ehkä mutta kannattaako sitten mennä rahallisesti. Mielenterveyteni vuoksi kyllä varmaan kannattaa. Mieheni ei ole innostunut ajatuksesta. Pakko päästä välillä pois täältä neljän seinän sisältä! HUono omatunto koko ajan...
Ymmärrän toisaalta vaimoasi. Kerroit ettei hän lähde minnekään vaikka jäisit mielelläsi hoitamaan lastanne. Niin... en minäkään kovin helposti lähde minnekään. Tuntuu että säännöllinen rytmi menee sekaisin.Tai pelkään että ies väsyneenä työpäivän jälkeen vain karjuu lapselle kun ei jaksa toisen pienen touhuilua tms. Jotenkin sitä silloin vauva-aikana kaipas rauhaa ja asioitten sujumista. Luulenpa että vaimollasi on todella paha olla ja hän kokee syyllisyyttä siitä että on sellainen olo koska hänhän on äiti ja sitä rataa.VAimosi päässä liikkuu sellaisia asioita mahdollisesti jotka sinusta tuntuu ehkä typeriltä tai omituisilta, älä pliis vähättele tai syytä häntä. Se pahentaa vaan asiaa. Eikö vaimollasi ole ketään ystävää jolle voisit soittaa että tämä ystävä alkais houkutella vaimoasi lenkille tai ylipäänsä kotoa jonnekin edes kerran viikossa. Jostain on pää saatava auki.Yritä vielä! Tee se teidän kaikkien kolmen vuoksi. Olet hyvä isä ja avioimies kun mietit asioita etkä vain lähde pois! Pidän peukkuja että tilanteenne laukeaa. Halauksia =)
Itse tipahdin masennukseeen noin puoli vuotta synnytksen jälkeen. En vain tajunnut mikä oikein oli vialla. Tunsin itseni täysin arvottomaksi, ja pelkäksi riesaksi. Kaikki kaatui päälle, olin totaalisen väsynyt, eikä helpotusta tuntunut löytyvän mistään. Mieheni patisti minua kävelylle, ja kaiken maailman harrastuksiin, muttei mikään kiinnostanut. Jos onnistuin repimään itseni lenkille, kävelin taatusi keskellä tietä odottaen, että edes joku autoista ajaisi ylitseni. Onneksi asun rauhallisella seudulla eikä näin tapahtunut. En tehnyt tilanteelle mitään, joten ongelma vain paheni. Vapaiden jälkeen odotin innolla töihin pääsyä, toivoen sen auttavan, mutta työpaikalla odotti irtisanomisilmoitus. Arvaahan sen, että tilanteeni vain paheni. Viimein en enää nukkunut, en syönyt, epäilin kaikkia ja kaikkea. Pelkäsin jopa omaa varjoanikin, kunnes mieheni ykskantaan ilmoitti, että asiaan on tultava muutos, tai lennän pihalle. Hakeuduin yksityiselle hoitoon. Sain mielialallääkkeet, jotka pikkuhiljaa helpottivat elämääni. Pahin on nyt ohi, mutta kokemuksesta voin sanoa, ettei vaimosi luultavsti edes itse ymmärrä mistä paha olo johtuu. Hän tarvitsee tukea, jota sinä et voi hänelle antaa. Apua on tarjolla, jos sitä vain pyytää. Masennus ei ole mikään leikin asia, vaan pahimmillaan tappava tauti! Puuttukaa asiaan ennen kuin mitään pahempaa ehtii tapahtua!
käydä lääkärissä. Masennus synytyksen jälkeen on erittäin ntavallsita ja usein se hoksataan kun ollaan jo ihan piipussa. Hormoonit voivat tehdä hurjan loikan ja sekoittaa koko vaimokullan pään. Toinen juttu on se että jos hänen on viakeaa tottua vauvan olemassaoloon. Toisilla kestää kauemmin tutustua ja rakastua vauvaan. Toivotan onnea ja menestystä teidän perheelle.
...varsin v-mäisessä tilanteessa. Meille on tulossa pian vauva ja jos minä muuttuisin tuollaiseksi tajuamatta itse että en todellakaan ole täysin kunnossa, toivoisin että mieheni raahaisi minut väkisin hoitoon =) niin kamalalta kun se kuulostaakin.
Ensinnäkin sinä tarvitset nyt jonkun jolle purkaa tämä "paska" mitä kotona niskaasi saat. Siis soita vaikka mannerheimin lastensuojeluyhdistykselle tai neuvolaan ja kysy mitä tehdä kun puolisolla on joko vakava synnytyksenjälkeinen masennus tai muu mielenterveydellinen häiriö, mitä tämä ei itse suostu ymmärtämään. Molemmista paikoista saa käsittääkseni terapiaa niin parisuhteelle kuin vain toisellekin osapuolelle. Mikäli naisesi ei suostu mukaan lähtemään, sanot vain että nyt on tosi kyseessä, sillä sinä et enää jaksa. Oikeasti tuolla menolla et kauaa jaksakaan. Tsemppiä sinulle!
läpikäyneenä, tiedän, että se raivo ja huutaminen kuului siihen vaiheeseen, kun oli helvetin vihainen koko maailmalle. Huusin miehelle, miksi?
KoKo ajan tiesin, että hän hyvä mies ja teen häntä kohtaan väärin.Huusin ja kaduin samaan aikaan.Sen vihan oli kuitenkin tultava ulos, muuten en olisi tässä entistä eheämpänä.
Vihan jälkeen tuli aika jolloin piti etsiä itseään.Koko identiteetti oli kadoksissa ja rakennettava uusiksi.Meidän liitto sen kesti, mutta helppoa ei varmaankaan miehelläni ollut. Olen se hänelle sanonut usein, samoiten sen kuinka suurena aarteena häntä pidän.Tiedän, että hän oli tukenani koko ajan ja se saa minut joka päivä rakastamaan häntä enemmän kuin ennen.
Työtilanteessasi en näe muuta ulospääsytietä, kuin
sen, että yrität saada tietylle ajalle päivässä ajan joka koskee työtäsi ja tietyn ajan jolloin omistaudut vain perheellesi ja sen teet selväksi myös vaimollesi.Huomioi myös hänen toiveensa tässä.Masennuksessani minäkin yritin usein muuttaa mieheni elämää, mikään ei miellyttänyt. Ne asiat joista hänelle olin vihainen, eivät oikeasti olleet mielessäni ne tärkeimmät. Olin vain niin epätoivoinen siinä olossani. Pelkäsin yksinäisyyttä, ajatuksiani, voimiani jne.Todelliset pelon syyt olivat ihan jotain muuta,lapsuus,pahoinpitelyt jms.Mieheni teki lopulta ne omat ratkaisunsa työn suhteen jne.Se tuntui pahalta, mutta alkoi nopeasti tuntumaan myös hyvältä. Huomasin että pärjään yksinkin ja nyt oikein tykkään siitä:)
Sain uskoa ja luottamusta itseeni. Voisiko vaimosi pelätä vauvan kanssa oloa? Oma turvani oli, että mieheni sanoi, että jos musta tuntuu, että en jaksa lasten kanssa, hän voi tulla kotiin. Koskaan en pyytänyt, mutta se vähensi ahdistusta.Kävin terapiassa myös masennukseni aikana ja se kyllä helpotti. Kodinhoitoapua voi saada myös masennuksessa.Jotenkin pystyn näkemään niin selkeäsi vaimossasi pelon yksinäisyydestä, niin samankaltaista hänen käytöksensä on kuin silloin omani.Nyt olen taas terve, iloinen, oma itseni. Matka oli pitkä, mutta se kannatti kipuineenkin.
antaisit vaimosi lukea viestin jonka kirjoitit, ehkä hän aukaisee silmänsä ja ymmärtää minkälainen on. sinä vaikutat kunnon mieheltä ja isältä, kun huolehdit perheestäsi ja olet valmis uhrautumaan työssäsi, jotta saisit viettää enemmän aikaa poikasi ja vaimosi kanssa. on se kun naiselle annetaan tuollainen lahja eikä itse ymmärrä sen arvoa. juttelet vaimon kanssa asiasta ja kerrot miten sinä näet teidän tilanteen ja vaimosi. kerrot että toivot asioiden muuttuvan ja vaimosi "parantuvan" sillä et kestä tällaista elämää. kerro että rakastat, ja toivot ratkaisun löytyvän ennenkuin rakkautesi vaimoa kohtaan muuttuu välinpitämättömyydeksi..
olet oikeassa ja olen samaa mieltä asioista kanssasi, mutta yksi asia särähti korvaan:
on se kun naiselle annetaan tuollainen lahja eikä itse ymmärrä sen arvoa
Masennuksessa ei pysty antamaan arvoa, iloa ei ole missään,mikään ei tunnu miltään, voimat ovat yksinkertaisesti niin finaalissa, että ainoa ajatus on: loppuuko tämä paha olo koskaan?
En itsekkään antanut masennuksessani miehelle arvoa, mutta sen jälkeen paljon suuremman arvon kuin koskaan, ennen masennustakaan.
Jos todella välität lapsestasi ja vaimostasi ja haluat olla yhdessä niin koita niellä vain tosin se on todella syvältä. Olen itse kokenut aivan saman ja olin todella lähellä erota, mutta sitten asiat kääntyivät paremmiksi. Mieti kuitenkin tarkasti, kun vaimosi alkaa vonkaamaan toista lasta. Aluksi meilläkin meni hyvin, mutta sitten alkoi uusi koetuskausi. Pyydä vaikka vaimosi äitiä auttamaan asiassa. Se on ainakin meillä auttanut. Tsemppiä teille!
Toisaaalta ymmärrän vaimoasi jos hän kokee olevansa liikaa yksin lapsenne kanssa??? mutta olethan sinä antanut aikaasi heille ottamalla vapaa, jakamalla työt muille, olemalla päivän kotona heidän seuranaan!
Meillä vähän sama tilanne miehellä oma yritys jossa kiinni 20 h, ainakin ajatuksen voimalla, puhuu työmatkat puhelimessa, kotona useimmiten puhelin soi. Meillä on enemmänkin kyse yhteisen ajan puutteesta ja tottakai nalkutan siitä puolisolleni...
Sinä olet tehnyt asian eteen jotain, kannattaisiko lähteä yhdessä vaikka syömään ja juuttelemaan asiat selviksi, se tekee aina silloin tällöin hyvää!
..eli sen perusteella on kyllä vaikeaa sanoa yhtään mitään. Yrität varmasti kovasti perheesi eteen, mutta olisi hyvä katsoa asiaa vaimosikin kannalta. Synnytyksen jälkeinen masennus voi olla todella paha ja sen ylipääseminen voi kestää kauankin. Vaimosi tarvitsee tukea, läheisyyttä ja tunnetta ettei hän ole yksin. Mieheni pyrki olemaan paljon kotona lapsen synnyttyä, mutta silti "poissa", kun mielessä pyöri lähinnä työasiat. Aika yksinäiseltä silloin tuntui, lapsenhoito oli lähes kokonaan minun vastuullani, miehen "lapsenhoito" käsitti lähinnä leikkimistä. Tunnelma kiristyi, kunnes kissa nostettiin pöydälle ja puhuttiin tunteet selviksi. Ei miehellä ollut tullut mieleenkään, että tuntisin itseni yksinäiseksi hänen kotonaolostaan huolimatta.
Tilanne on varmasti raskas teille molemmile, siksi kannattaisikin yrittää saada apua perheneuvolasta tai yksityiseltä puolelta. Älä ihmeessä jätä perhettäsi pulaan!