Olen joutunut suhteessani järkyttävään tilanteeseen, enkä tiedä mitä tekisin. Avopuolisoni ei ole puhunut minulle vuorokauteen sanaakaan ja minä olen itkenyt koko yön sängyssä hänen vierellään kuunnellen hänen untaan. Hän suuttui minulle asiasta, joka on kyllä suuttumisen arvoinen, muttei mielestäni mikään ylitsepääsemätön loukkaus. Tuollaisista sanaharkoista olemme ennenkin selvinneet puhumalla. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että olen nyt totaalisesti pettänyt hänet eikä suostu sen enempää edes keskustelemaan koko asiasta. Hän ei siis puhu minulle yhtään mitään, ei edes noteeraa että olen paikalla. Olen kerjännyt häntä puhumaan, kertomaan mikä asiassa niin paljon loukkaa, pyytänyt mahdollisuutta selittää ja pyydellyt anteeksi lukemattomia kertoja.
Nyt en edes tiedä, haluaako hän jatkaa elämää kanssani, vai ei. Olen juuri siirtänyt kirjat virallisesti hänen asuntoonsa ja meille syntyy vauva noin kuukauden päästä. Olen siis viimeisilläni raskaana enkä tiedä onko minulla enää miestä, lapsellani isää tai edes kotia...Mihin me oikein joudumme?
Jotenkin koko tilanne tuntuu uskomattoman julmalta. Halusimme lapsen yhdessä ja olemme sitä innolla odottaneet ja nyt kaikki kaatuu päälle. Olin aivan hysteerinen ja todella peloissani viime yön ja itkin taukoamatta eikä hän halunnut millään tavalla parantaa oloani, päinvastoin. Kuinka näin voi käydä? Mistä moinen julmuus? Onko vapaudenkaipuu yhtäkkiä iskenyt ja hän näkee tässä hyvän pakokeinon?
Pelkään että tämä vielä vaikuttaa syntymättömään lapseemmekin, eihän tällainen äidin paniikkitila voi hyvääkään tehdä. Kävin tänään neuvolassa, ja verenpaineeni oli kohonnut niin korkeaksi että joudun huomenna mittauttamaan sen uudestaan ja he pitävät minua nyt erikoisseurannassa. Puhuin siellä aivan sekoja silmät punaisina ja turvonneina. Hieno juttu. Mitä helvettiä minä nyt teen? Millä saan miehen puhumaan ja selvittämään asian? Minun on pystyttävä rauhoittumaan ja saatava nukuttua, muuten ei hyvä seuraa, mutta paniikki vain kasvaa koko ajan. APUA!
Nyt en edes tiedä, haluaako hän jatkaa elämää kanssani, vai ei. Olen juuri siirtänyt kirjat virallisesti hänen asuntoonsa ja meille syntyy vauva noin kuukauden päästä. Olen siis viimeisilläni raskaana enkä tiedä onko minulla enää miestä, lapsellani isää tai edes kotia...Mihin me oikein joudumme?
Jotenkin koko tilanne tuntuu uskomattoman julmalta. Halusimme lapsen yhdessä ja olemme sitä innolla odottaneet ja nyt kaikki kaatuu päälle. Olin aivan hysteerinen ja todella peloissani viime yön ja itkin taukoamatta eikä hän halunnut millään tavalla parantaa oloani, päinvastoin. Kuinka näin voi käydä? Mistä moinen julmuus? Onko vapaudenkaipuu yhtäkkiä iskenyt ja hän näkee tässä hyvän pakokeinon?
Pelkään että tämä vielä vaikuttaa syntymättömään lapseemmekin, eihän tällainen äidin paniikkitila voi hyvääkään tehdä. Kävin tänään neuvolassa, ja verenpaineeni oli kohonnut niin korkeaksi että joudun huomenna mittauttamaan sen uudestaan ja he pitävät minua nyt erikoisseurannassa. Puhuin siellä aivan sekoja silmät punaisina ja turvonneina. Hieno juttu. Mitä helvettiä minä nyt teen? Millä saan miehen puhumaan ja selvittämään asian? Minun on pystyttävä rauhoittumaan ja saatava nukuttua, muuten ei hyvä seuraa, mutta paniikki vain kasvaa koko ajan. APUA!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä ihmettä olet voinut sanoa tai tehdä,ansaitaksesi tuollaisen kohtelun.Ainoa asia olisi pettäminen,mutta en usko sinun tuossa tilassa sellaista tehneen,jos muutenkaan.Sano ukollesi että aiheuttaa myös lapselle pahaa oloa kun sinua itkettää.Vaikuttaisi aika lapselliselta ukolta:(
helpompi neuvoa sinua tässä asiassa jos olisi tietoa mitä olet tehnyt. Toivon kuitenkin että tätä lukiessasi asiat ovat jo korjaantuneet. :))
ottakaa nyt edes joku teini onkeenne tuosta tilanteesta, ÄLKÄÄKÄ VÄÄNTÄKÖ NIITÄ MUKSUJA heti ensimmäisen tilaisuuden tullen!!! olkaa muutama vuosi edes yhdessä ensin. noin niitä yksinhuoltajia tehdään. jos jo alussa on noin vaikeaa, eikä lapsen syntymäkään pelkkiä ruusuja elämään tuo, niin pidemmän päälle näyttää aika epätoivoiselta suhteelta...