Euroopan talous- ja rahaliiton tavoitteena oli luoda eurosta vakaa ja vahva valuutta.
Suomalaisille Emuun liittymistä markkinoitiin mm. silä, että sen turvin markkamme vaivanneista devalvaatioista päästäisiin eroon.
Kuluneet neljä EMU-vuotta osoittavat, että näin ei käynyt. Markka euroon kahlittuna devalvoitui reilun neljänneksen dollariin nähden.
Pohdin taloustieteellisestä näkökulmasta syitä sille, miksi yhteisvaluuttaan asetetut toiveet eivät ole toteutuneet.
Lisäksi tarkastelen sitä, onko näitä toiveita ylipäänsä mahdollista toteuttaa Euroopan unionin oloissa. Tarkoituksena on puntaroida, millaisia vaikutuksia EU- ja EMU-sopeutuksella on ollut Suomen talous- ja yhteiskuntakehitykseen.
Koska EMU:n pystyttäminen on tärkeä osa Euroopan suurvaltahanketta, ei voida välttyä käsittelemästä hankkeen poliittis-ideologisia taustasitoumuksia. Niihin Suomea on sopeutettu puolitoista vuosikymmentä, aina Harri Holkerin hallituksen 1987-1991 ajoista alkaen.
Lama, työttömyys, maatalouden ja hyvinvointivaltion alasajo sekä itsemääräämisoikeuden menettäminen ovat alusta alkaen Euroopan integraatiopolitiikan toteuttamisesta maallemme koituneita haittoja.
Sopeutusten vaikutukset eivät ole kohdelleet eivätkä tule jatkossakaan kohtelemaan eri väestöryhmiä tasapuolisesti. Tärkeää on myös havaita, että EMU:n vaikutukset eivät ajoitu vain vuoteen 1999 alkaneeseen EMU:n kolmanteen vaiheeseen.
EMU-sopeutuksella on todellakin ollut merkittäviä vaikutuksia esim. 1990-luvun laman syvyyteen ja sen pitkittymiseen.
Sen vuoksi kärsimme yhä puolen miljoonan ihmisen bruttotyöttömyydestä ja sen kustannuksista suomalaisille veronmaksajille - työttömien henkilökohtaisista kärsimyksistä puhumattakaan.
EU on ensisijaisesti suuryritysten alulle panema suurvaltahanke, jolle suuri osa Euroopan poliittista oikeistoa antoi siunauksensa yhdessä federalismia ihannoivan vasemmiston kanssa.
Euroopan teollisuuden ja työnantajajärjestöjen keskusjärjestön UNICE:n johtaja Carlos Ferrer totesi EU-hankkeesta seuraavaa:
"Valta luo hyvinvointia, mutta hyvinvointi täytyy suojata vallalla. Ei riitä, että EY:stä tulee maailman talousvaltio. Myös ulkopolitiikan ja puolustuksen tulee olla yhteinen."
Kuten valistuneet lukijani tiesivätkin, me jotkut täällä edellytämme itsenäistä: ei kenenkään kanssa yhteistä ruplaa, eikä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä on kansamme olemassaolon ehto. Vähemmästä ei ole nyt kysymys.
Ulkoministerinä ollessaan Heikki Haavisto kertoi Kauppalehden Optio-klubin haastattelussa, miten suomalaisia EU-neuvottelijoita valjastettiin tälle suurvaltalinjalle. Haaviston mukaan tarvitaan myös uudenlasita itsetuntoa: "Erään jäsenmaan edustaja sanoi, että te suomalaiset olette kyllä fiksuja, mutta yksi teiltä puuttuu ja sen mukana kaikki: suurvaltamentaliteetti".
Kannattaisi muuten tutustua Louis Armandin ja Michel Drancourtin vuonna 1970 ilmestyneeseen teokseen "Eurooppa etsii kurssiaan". Siinä on seikkaperäisesti visioitu meneillään olevan Länsi-Euroopan suurvaltahankkeen strategiset ja taktiset toimintaperiaatteet.
"Hetkellä, jolloin maailma astuu maapallokauteen, Euroopan kehitys hidastuu ja se pitää surua kunnianhimoisten haaveiden raunioilla. - Vaikka Euroopan maissa onkin aina miehiä, joiden toiminta voisi ylittää heidän maansa rajat, heillä ei ole käytettävissään sitä taloudellista ja poliittista perustaa, jolta voisi lähteä kehittelemään yleismaailmallista vaikutusvaltaa. Päästäkseen lamaannuksesta Euroopan on tiedostettava selvästi nykyhetken vaatimukset ja hyväksyttävä järjestelmänsä uudistaminen. Sen ei pidä enää tyytyä vähimmäistoteutuksiin."
(Emt. s. 111)
"Monikansallisten yritysten luominen ja kehittäminen tekisivät Euroopan yhtenäisemmäksi. - Jollei Euroopassa ole suuryhtymiä, jotka luovat suoraan tai epäsuorasti uusia yhdistymismuotoja - muullakin kuin talouden alalla - silloin Eurooppaa koskeva suunnitelma on jatkuvasti yhtä ahdas kuin nykyään. (Emt. s. 196-197)
"Paras ratkaisu Eurooppaa koskevan suunnitelman luomiseksi on poliittisen edistyksen hyväksi työskentelevä suunnitteluneuvosto, jonka tehtävänä olisi muun ohella levittää informaatiota ja tutkia hallintovallan ja kansalaisten välistä rakentavaa dialogia. - Jotta voitaisiin vetää raja federatiivisen ja kansallisen välille, joudutaan nopeasti perustamaan liittovaltioneuvoston ja poliittisen edustuston aihiot - eurooppalainen suunnitteluneuvosto määrätään hoitamaan liittovaltioneuvoston tehtäviä ja sen jäsenille annetaan valtuudet puuttua liittovaltioneuvoston nimessä kansallisten hallitusten toimiin. Jäsenet voitaisiin valita vaaleilla. On täysin ajateltavissa, että kansa saataisiin kiinnostumaan niiden miesten valinnasta, jotka lähetettäisiin komiteoihin - yleensä - ja poliittiseen suunnitteluneuvostoon erityisesti. Vaalilistoille henkilöt valittaisiin heidän pätevyytensä perusteella eikä suinkaan sen nojalla, mitä kansallisuutta ja mitä perinteistä politiikkaa he edustavat. Nyt olisi myös tilaisuus päästä eroon yleisen äänioikeuden tavanomaisista muodoista." (Emt. s. 240-241)
"Asteittainen federalismi kaikkine elimineen, virastoineen, komiteoineen, menetelmiä tutkivine komissioineen ja poliittisine suunnitteluneuvostoineen muodostaisi hyvin monimutkaisen kokonaisuuden. Tämä aivan uudenlainen Eurooppa syntyisi siis todennäköisesti eräänlaisen epäjärjestyksen vallassa. Luova sekasorto on kuitenkin parempi kuin kaavoihin jähmettynyt järejstys: se pystyy saamaan liikkeelle enemmän hyvää tahtovia sieluja ja synnyttämään enemmän innostusta kohtaamatta kokonaisuudessaan sen enempää vastuksia." (Emt. s. 262)
"Päämääränämme on saada mahdollisimman suuri joukko lukijoita miettimään yhdessä näillä neljällä kielellä samaan aikaan ja nostattaa vähän kaikkialla maailmassa brain stormingia, jotta voimme nähdä, seuraavatko meitä muut, kuten toivomme, ja valitsevatko he esittämämme tulevaisuuden aidot ehdot." (Emt. s. 11)
Jokainen voi tuosta kaikesta päätellä, kuinka suuri osa Armandin ja Drancourtin esittämästä ohjelmasta on jo toteutunut. Eräs taktinen tavoite on toteutunut täydellisesti, nimittäin uudenlaisen Länsi-Euroopan synnyttäminen riittävän epäjärjestysken ja sekasorron vallassa.
Näin tavalliset tallaajat eivät pääsisi perille siitä, millainen Uusi Eurooppa yhdentymisprosessissa on tarkoitus synnyttää.
Suomen työnantaja- ja työntekijäjärjestöt ja tnäitä tukeneen kokoomuksen ja SDP:n johtajat olivat lähes yksimielisesti viemässä Suomea Euroopan unioniin.
Ennen EU-kansanäänestystä kyseltiin artikkelissa "Millaisin päämäärin Euroopan Unioniin?" muun muassa sitä, ovatko nämä perinteisesti vastakkaiset ryhmät menossa EU:hun ristiriitaisin - jopa vastakkaisin - työmarkkina-, talous- ja yhteiskuntapoliittisin tavoittein?
Talvella 1990 SAK:n silloinen EY-vastaava Peter Boldt vieraili Tampereen yliopistossa. Hän esitteli suurin piirtein seuraavanlaiset perustelut sille, miksi SAK:n johto kannattaa Suomen EY-jäsenyyttä: kun SUomi on EY:n jäsen, kun europarlamentin valtaa kasvatetaan ja kun vasemmistolla on enemmistö tuossa parlamentissa, näin saadaan Euroopan ja samalla Suomenkin kapitalistit kuriin.
SDP:n talouspoliittisten tavoitteiden osalta taas Kalevi Sorsan haastattelu Suomen Kuvalehdessä 1.11.1991 lienee edustavimmasta päästä. Sorsa toteaa, ettei nyky-Suomessa ole enää mahdollista harjoittaa keynesiläistä lamanvastaista politiikkaa, mutta EY:n puitteissa se on mahdollista.
SAK:n valtuusto äänesti Kiljavalla 28.5.1994 kannastaan Suomen EU-jäsenyyteen. Myönteinen kanta hyväksyttiin SAK:n johdossa äänin 79-19, tyhjää äänesti 8. Valtuusto perusteli kansaansa mm. sillä, että EU-jäsenyys vahvistaa taloudellista kasvua ja työllisyyttä ja mahdollistaa elintarvikkeiden hinnan alenemisen. Nyt meillä jokaisella on mahdollisuus arvioida sitä, kuinka hyvin em. tavoitteet ovat käyneet toteen.
Helsingin Sanomien 29.5.1994 mukaan SAK:n valtuuston EU-jäsenyyden vastustajat pelkäsivät unionijäsenyyden merkitsevän julkisten palvelujen alasajoa, sosiaaliturvan romuttamista, palkkojen alennuksia, naisten aseman heikkenemistä ja maamme itsenäisyyden menettämistä. Tämänkin tarkasteluun on jo kahdeksan vuoden kokemukset käytössä.
Vuonna 1994 esitettiin seuraavaa:
"Näistä peloista sen verran, että ne kaikki saattavat hyvinkin toteutua EU-Suomessa. Vastaavathan ne pitkälle vastakkaisen työmarkkinaosapuolen ja sitä tukevien poliittisten taustaryhmien julkituomia EU-tavoitteita."
Suomenmaa 19.12.1991:
"Tällä rintamalohkolla (STK, Kokoomus) ajatellaan juuri vastakkaisesti edellä esitetyn 'vasemmistolaisen' skenaarion kanssa. Toisin sanoen tämä työmarkkinaosapuoli ajattelee siihen tyyliin, että kun Suomi on EY:n jäsen, niin Euroopan ja samalla myös Suomen työmarkkinoille saadaan kunnollinen 'saksalainen kuri ja järjestys'."
Euroopan teollisuus- ja työnantajajärjestö UNICE vaatii kilpailukykyraportissaan Euroopan teollisuuden kilpailukyvyn kohentamiseksi mm. seuraavanlaisia toimenpiteitä (HS 3.7.1994):
Julkista sektoria eli valtion ja kuntien taloutta on supistettava. Tämä tapahtuisi esim. työttömyyskorvauksien aiheuttamia kustannuksia alentamalla. Eläkekustannusten alentamiseksi olisi luotava kaksijakoinen järjestelmä, jossa kaikille taataan pieni peruseläke ja sitä täydennettäisiin yritysten ja tulevien eläkkeensaajien itsensä kustantamalla lisäosalla.
Työmarkkinoiden joustoa on lisättävä esim. palkkojen sivukuluja ja minimipalkkoja alentamalla. Palkankorotusten pitäisi jäädä ainakin prosenttiyksikön veraan tuottavuuden nousun alapuolelle useiden vuosien ajan, ja työsuhteen turvaehtoja pitäisi väljentää.
Tuolloin todettiin:
"Suomalaisella lukijalle edellä esitetyissä UNICE:n uusliberalistisissa työmarkkinatavoitteissa ei ole mitään uutta. - Osaa näistä 'lamanhoitolääkkeistä' on jo kokeiltu SUomessa ihan käytännössä Ahon-Viinasen hallituksen toimesta kylläkin lamaa syventävin seurauksin. - Vaikka SUomessa ay-liikkeen johto ja Suomen elinkeinoelämä kokonaisuudessaan näyttävätkin sulassa sovussa seilaavan kohti Brysseliä, on edellä esitetyn perusteella varsin ilmeistä, että niillä on perin ristiriitaiset työmarkkina- ja talouspoliittiset tavoitteet."
Jatkossa olisi syytä tutkia, mitä tämä "työn ja pääoman" välisen ristiriidan siirtäminen EU-areenalle ja euro-oloihin on merkinnyt ja kumpi osapuoli veti pitemmän korren.
Nordean päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius on kirjannut Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2001 listan euron alamäkeen johtaneista syistä, joita on esitetty eri yhteyksissä:
-sijoittajat eivät usko rahaliiton kestävyyteen,
-Euroopan keskuspankki on ennalta-arvaamaton,
-EU laajentuu aikanaan ja heikentää nykyisten jäsenmaiden julkisen sektorin tasapainoa,
-euroalueen ikärakenne on Yhdysvaltoja ja kehittyvää Aasiaa ikääntyneempi ja rapauttaa tuottavuuskehitystä tulevina vuosina,
-euroalue on rakenteeltaan jäykkä ja teknologisissa innovaatioissa sekä niiden hyödyntämisessä selvästi Yhdysvaltoja jäljessä,
-EU-komissio on vaikeuksissa,
-euroalue on ilman kapteenia.
Walliuksen mukaan yllä mainitut väittämät osoittavat, että yhteisen rahan edellytykset ovat Euroopassa arveluttavat. Sen lisäksi euroalueen tai EU-maiden kasvupotentiaali on Yhdysvaltoja heikompi. Artikkelissaan hän pyrkii osoittamaan väitteet paikkansa pitämättömiksi. Walliuksen mielestä taloustieteelliset tutkimukset osoittavat, että euron heikentyminen ei ole sopusoinnussa euro-alueen vahvojen talouden perustekijöiden tai kansainvälisten rahastojärjestelmien kanssa. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että "silti euron heikentyminen ei näihin tai muihinkaan arvovaltaisiin todisteluihin euron mittavasta aliarvostuksesta pysähtynyt vuoden 2000 lopulla."
Oliko arvovaltaisissa todisteluissa, joihin Wallius viittaa, jotai puutteita? Sitä Wallius ei artikkelissaan osoita. Sen sijaan hän syyttää euron alamäestä markkinainformaation epäsymmetrisyyttä: "Yhdysvaltain hyvät uutiset ovat saaneet enemmän painoa kuin euroalueen hyvät uutiset".
Minkähänlainen tilanne on huonojen uutisten kohdalla? Lopuksi Wallius opastaa Euroopan keskuspankkia seuraavasti: "Rahapolitiikan tehokkuus ei siten ole täysin riippumaton keskuspankin kommunikaatiotaidoista tai rahapoliittisten päätösten ajoituksesta."
On mielenkiintoista, että Wallius ei sanallakaan viittaa vuotta aikaisempaan Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun Seija Parviaisen pääkirjoitukseen "Europaran epäselvät kotiolot" 2/2002. Siinä Parviainen kiinnittää huomiota EU:n ja EKP:n keskinäisen talouspoliittisen päätöksentoen epäselvyyksiin, joita hän pitää osasyynä euron heikkouteen dollariin nähden.
Rahapolitiikan puolella on Euroopan keskuspankkijärjestelmä ja eurojärjestelmä, finanssipolitiikan puolella on valtiovarainmimisterien ECOFIN ja euro-12. Parviaisen mukaan Emun jäsenmailla ja Emun ulkopuolisilla EU-mailla (Britannia, Tanska ja Ruotsi) on hyvin erilaiset näkemykset näiden järjestelmien asemasta ja kehittämisestä. Finanssipolitiikan koordinaatiossa aiheutuu usein sekaannusta siitä, milloin tarkoitetaan vain euromaita ja milloin koko EU-aluetta.
Parviainen pohtii myös finanssipolitiikan koordinointikysymystä: "Periaatteessa finanssipolitiikka kuuluu jäsenmaiden kansallisella tasolla päätettäviin asioihin. Se onkin tärkeä politiikkalohko sopuetumiessa epäsymmetrisiin, maakohtaisiin shokkeihin. Kuitenkin eurojärjestelmän myötä ovat paineet talouspolitiikan koordinaation tiivistamiseen ja tehostamiseen kasvaneet EU-tasolla - tai ainakin euro-maiden kesken. Tästä monet amerikkalaiset ekonomistit jo etukäteen varoittelivatkin eurooppalaisia.
Koordinaatio on käsitteenä hyvin epämääräinen, ja sen nimissä voidaan puuttua hyvinkin pitkälle kansallisen finanssipolitiikan harjoittamiseen.
Käytännössä on vaikea vetää rajaa, koska koordinaatio muuttuu päätöksenteon keskittämiseksi ylikansalliselle tasolle."
Finanssipoliittisen päätöksenteon keskittäminen merkitsisi eurojäsenmaiden entistä tiukempaa sääntelyä ja harmonisointia. Se veisi niiltä viimeisenkin talouspolitiikan välineen, jolla tasata suhdanteita ja selvitä lama-ajoista.
Ainoaksi lamalääkkeeksi jäisi tulopolitiikka, jolloin kasvanutta työttömyttä torjuttaisiin laman oloissa palkanalennuksilla. Se taas syventäisi lamaa entisestään.
Kalevi Sorsahan ehdotti tällaista "sisäsisen devalvaation" nimistä lamalääkettä 1990-luvun alussa. Onneksi Kalevin esitys tuli torjutuksi ja vientiteollisuuden kilpailukyky palautettiin devalvoimalla markka.
Eräs seikka, johon euron alamäkeä koskevassa keskustelussa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota, on perinteinen finanssi- ja rahapolitiikan koordinaatio eli yhteispeli. Yhdysvalloissa koordinaatio toimii tehokkaasti suhdanteita tasaten, kun taas euroalueella se ontuu pahasti.
EKP harjoittaa yhteistä rahapolitiikkaa suurten euromaiden suhdanteita myötäillen, joten pienet euromaat joutuvat usein hoitamaan suhdanneongelmansa muilla kuin rahapoliittisilla välineillä.
Euroalueella on 12 erilaista kansallista finanssipolitiikkaa jo senkin takia, että euromaiden suhdanteet harvoin ajoittuvat samatahtisesti.
Näin ollen euroalueen raha- ja finanssipolitiikasta tulee "jalkapuoli", mikä ei voi olla vaikuttamatta negatiivisesti euron arvoon suhteessa dollariin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei euro ole saavuttanut vahvaa reservivaluutta-asemaa.
Oma vaikutuksensa euron alamäkeen on myös Euroopan yhdentymisprosessin etenemisellä epäjärjestyksen ja sekasorron vallassa, josta oli puhetta edellä. EKP:n pääekonimisti, saksalainen Otmar Issing kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 3/2001 mm. seuraavaa:
"Yhteinen rahapolitiikka on ollut olemassa vain - tai pitäisikö sanoa jo - kaksi ja puoli vuotta, mutta edelleen on sitkeitä 'tuhon airueita' varoittelemassa euroaluetta kohtaavista tulevaisuuden riskeistä ja jopa varmoista katastrofeista. Kun Maastrichtin sopimusta viimeisteltiin, monet kommentaattorit pitivät raha- ja talousliiton perustamisen kolmosvaihetta toteuttamiskelvottomana ja uhkarohkeana hyppynä tuntemattomaan."
Hypyn tuntemattomaan Euroopan poliittiset johtaja ttekivät myös käynnistäessään Emun kolmannen vaiheen. Ilmeisenä tarkoituksena heillä oli yhteisen rahan avulla edistää poliittisen unionin pystyttämistä Eurooppaan.
Marssijärjestys on päinvastainen kuin Yhdysvalloissa aikanaan: siellä luotin ensin poliittinen unioni ja vasta sen jälkeen yhteinen raha.
Eurooppalaisetn päinvastainen ratkaisu on todellakin hyppy tuntemattomaan, missä piilee itse Euroopan unionin hajoamisen vaara, mutta se olisi pienten Manner-Euroopan reunalla sijaitsevien jäsenmaiden kansallisten etujen mukaista.
Erkki Pennanen ihmetteli Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 6.2.1996, "mistä johtuu, että Suomi näyttää pyrkivän mihin hintaan hyvänsä Euroopan talous- ja rahaliiton EMU:n jäseneksi, kun taas Ruotsissa asiantuntijat varoittavat yhä äänekkäämmin Emu-jäsenyyden suurista riskeistä? Ovatko Suomen Emu-edellytykset merkittävästi paremmat kuin Ruotsin?"
Ruotsissa noudatetaan Pennasen mukaan seuraavanlaista lähestymisstrategiaa: "Ensin olisi uudistettava kansantalouden rakenteita Emun vaatimaan suuntaan ja harkittava jäsenyyttä vasta sen jälkeen. Päinvastainen järjestys voisi viedä maan talouden ojasta allikkoon."
Suomessa EMU:n haitat ohitetaan Pennasen mukaan nopeasti, vaikka EMU-jäsenyyden myönnetään asettavan uusia vaatimuksia kansantaloudelle.
Suomessa noudatetaan täysin päinvastaista lähestymisstrategiaa kuin Ruotsissa: "On liityttävä Emuun ensimmäisten joukossa.
Lähdetään siitä, että Emu-todellisuus kyllä sitten pakottaa kansantalouden, työmarkkinakulttuurin ja poliittisen demokratiamme mukautumaan ja sopeutumaan uuteen todellisuuteen."
Pennasen arviot osoittautuivat oikeiksi. Huhtikuun lopulla 1997 Emu-asiantuntijatyöryhmä jätti raporttinsa pääministerin ja valtioneuvoston käyttöön. Siinä Emun mukanaan tuomia haittoja on lakaistu maton alle ja Emun mahdollisia etuja korostettu.
Esimerkiksi raportin luvussa 7.5. "Integraatio hyvinvointivaltion haasteena" todetaan mm. seuraavaa: "Rahaliitto ja sen jäsenyys voidaan arvioida lyhyellä aikavälillä sosiaalisten tarpeiden kannalta karkeasti ottaen neutraaliksi. - Pitemmällä aikavälillä rahaliitto voi onnistuessaan edistää kasvua ja tätä kautta mahdollistaa sosiaalipoliittisten järjestelmien kehittämisen. - Rahaliiton - ja integraation yleensä tärkeimmä sosiaalipoliittiset vaikutukset kansallisiin järjestelmiin välittyvät kuitenkin hyvinvointivaltion rahoituspohjan eli julkisen talouden kautta. Jos rahaliitto onnistuu tavoitteissaan eli talouden tehokkuuden ja vakauden lisäämisessä, se lisää myös julkisen talouden potentiaalisia voimavaroja." (Emt. 128-129)
Vuonna 1996 kyseltiin, vaivaako poliittisia päättäjiä vauhtisokeus ja olisiko yhdentymisvauhtia hiljennettävä, jotta voisimme vielä kerran harkita, kuinka pitkälle maamme kannattaa taloudellisesti ja poliittisesti integroitua. Vuonna 1998 Suomi teki uhkarohekan hypyn Emun kolmanteen vaiheeseen toisin kuin harkitsevaa takapakkia ottavat Ruotsi, Tanska ja Englanti Norjasta puhumattakaan, jotka jättäytyivät iäksi sen ulkopuolelle. Esimerkiksi EMU-asiantuntija Lars Calmfors totesi Suomen Kuvalehdessä 9.5.1997, että Suomen johtajat ovat valmiita vaaralliseen uhkapeliin.
Tarkastelen vielä lyhyesti joitakin tuon EMU-uhkapelin yhteiskunnallisia laskuja.
Ilmeisesti suurimmat Emusta aiheutuneet yhteiskunnan menetykset syntyivät 1990-luvun laman aikana. Marraskuun alussa 2001 valmistunut laaja lamatutkimus osoittaa talouspolitiikan päättäjien epäonnistuneen. Tutkimusohjelman koordinaattori Jaakko Kianderin mukaan on helppo osoittaa sarja virhearvioita, joita tuon ajan talouspolitiikan päättäjät tekivät.
Näitä olivat (1) säästöpankkilain liberalisointi 1980-luvun alussa, (2) heikko pankkivalvonta, (3) takertuminen vakaan markan politiikkaan sekä (4) työttömyyden hoidon laiminlyönti. Kiander pitää keskeisenä virheenä sitä, että työttömyyden annettiin kasvaa vuosina 1991-93, ja hän toteaa, että "kuten on nähty, työttömyyden alentaminen on osoittautunut tuskaiseksi" (HS 2.11.2001)
Mutta ihmetellä sopii, miksi lamatutkijat eivät ole syventäneet tarkasteluaan. On syytä pohtia, miksi niin pitkään pidettiin kiinni liian vahvan markan politiikasta ja miksi työttömyyden annettiin - ja annetaan - kasvaa pilviin. Vastaus kahteen jälkimmäiseen kysymykseen on EMU-lähentymiskriteerien täyttäminen.
Meidänhän piti Rolf Kullbergin kesäkuussa 1991 esittämän lausunnon mukaan mennä Eurooppaan "pää pystyssä."
Työttömyyttä alentamaan pyrkivät lukuisat talouden elvytysesitykset torjuttiin vetoamalla valtion suureen velkaantumiseen, vaikka valtion velan BKT-osuus oli suurimmillaan noin 70 prosenttia, kun se esim. Belgiassa ja Italiassa(kin) oli reilusti yli 100 prosentin.
Valviovarainministeri Iiro Viinasen tekemät menojen leikkaukset, jotka kohdistuivat erityisesti sosiaaliturvaan ja kutien valtionapuihin syvensivät ja pitkittivät taloslamaa. Maassamme harjoitettiin kylmäkiskoista uusliberalistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, jonka tappiot kohoavat kaksi tai kolme kertaa suuremmiksi kuin mitä pankkituki tuli yhteiskunnalle maksamaan.
Olen osoittanut, että pysyttelemällä eurointegraation sijasta elvyttävällä keynesiläisellä talouspolitiikalla olisimme selvinneet lamasta ainakin kolmasosaa pienemmällä työttömyydellä ja kolmasosaa vähemmällä pk-yrittäjien konkurrsseilla.
Suomalaisille Emuun liittymistä markkinoitiin mm. silä, että sen turvin markkamme vaivanneista devalvaatioista päästäisiin eroon.
Kuluneet neljä EMU-vuotta osoittavat, että näin ei käynyt. Markka euroon kahlittuna devalvoitui reilun neljänneksen dollariin nähden.
Pohdin taloustieteellisestä näkökulmasta syitä sille, miksi yhteisvaluuttaan asetetut toiveet eivät ole toteutuneet.
Lisäksi tarkastelen sitä, onko näitä toiveita ylipäänsä mahdollista toteuttaa Euroopan unionin oloissa. Tarkoituksena on puntaroida, millaisia vaikutuksia EU- ja EMU-sopeutuksella on ollut Suomen talous- ja yhteiskuntakehitykseen.
Koska EMU:n pystyttäminen on tärkeä osa Euroopan suurvaltahanketta, ei voida välttyä käsittelemästä hankkeen poliittis-ideologisia taustasitoumuksia. Niihin Suomea on sopeutettu puolitoista vuosikymmentä, aina Harri Holkerin hallituksen 1987-1991 ajoista alkaen.
Lama, työttömyys, maatalouden ja hyvinvointivaltion alasajo sekä itsemääräämisoikeuden menettäminen ovat alusta alkaen Euroopan integraatiopolitiikan toteuttamisesta maallemme koituneita haittoja.
Sopeutusten vaikutukset eivät ole kohdelleet eivätkä tule jatkossakaan kohtelemaan eri väestöryhmiä tasapuolisesti. Tärkeää on myös havaita, että EMU:n vaikutukset eivät ajoitu vain vuoteen 1999 alkaneeseen EMU:n kolmanteen vaiheeseen.
EMU-sopeutuksella on todellakin ollut merkittäviä vaikutuksia esim. 1990-luvun laman syvyyteen ja sen pitkittymiseen.
Sen vuoksi kärsimme yhä puolen miljoonan ihmisen bruttotyöttömyydestä ja sen kustannuksista suomalaisille veronmaksajille - työttömien henkilökohtaisista kärsimyksistä puhumattakaan.
EU on ensisijaisesti suuryritysten alulle panema suurvaltahanke, jolle suuri osa Euroopan poliittista oikeistoa antoi siunauksensa yhdessä federalismia ihannoivan vasemmiston kanssa.
Euroopan teollisuuden ja työnantajajärjestöjen keskusjärjestön UNICE:n johtaja Carlos Ferrer totesi EU-hankkeesta seuraavaa:
"Valta luo hyvinvointia, mutta hyvinvointi täytyy suojata vallalla. Ei riitä, että EY:stä tulee maailman talousvaltio. Myös ulkopolitiikan ja puolustuksen tulee olla yhteinen."
Kuten valistuneet lukijani tiesivätkin, me jotkut täällä edellytämme itsenäistä: ei kenenkään kanssa yhteistä ruplaa, eikä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä on kansamme olemassaolon ehto. Vähemmästä ei ole nyt kysymys.
Ulkoministerinä ollessaan Heikki Haavisto kertoi Kauppalehden Optio-klubin haastattelussa, miten suomalaisia EU-neuvottelijoita valjastettiin tälle suurvaltalinjalle. Haaviston mukaan tarvitaan myös uudenlasita itsetuntoa: "Erään jäsenmaan edustaja sanoi, että te suomalaiset olette kyllä fiksuja, mutta yksi teiltä puuttuu ja sen mukana kaikki: suurvaltamentaliteetti".
Kannattaisi muuten tutustua Louis Armandin ja Michel Drancourtin vuonna 1970 ilmestyneeseen teokseen "Eurooppa etsii kurssiaan". Siinä on seikkaperäisesti visioitu meneillään olevan Länsi-Euroopan suurvaltahankkeen strategiset ja taktiset toimintaperiaatteet.
"Hetkellä, jolloin maailma astuu maapallokauteen, Euroopan kehitys hidastuu ja se pitää surua kunnianhimoisten haaveiden raunioilla. - Vaikka Euroopan maissa onkin aina miehiä, joiden toiminta voisi ylittää heidän maansa rajat, heillä ei ole käytettävissään sitä taloudellista ja poliittista perustaa, jolta voisi lähteä kehittelemään yleismaailmallista vaikutusvaltaa. Päästäkseen lamaannuksesta Euroopan on tiedostettava selvästi nykyhetken vaatimukset ja hyväksyttävä järjestelmänsä uudistaminen. Sen ei pidä enää tyytyä vähimmäistoteutuksiin."
(Emt. s. 111)
"Monikansallisten yritysten luominen ja kehittäminen tekisivät Euroopan yhtenäisemmäksi. - Jollei Euroopassa ole suuryhtymiä, jotka luovat suoraan tai epäsuorasti uusia yhdistymismuotoja - muullakin kuin talouden alalla - silloin Eurooppaa koskeva suunnitelma on jatkuvasti yhtä ahdas kuin nykyään. (Emt. s. 196-197)
"Paras ratkaisu Eurooppaa koskevan suunnitelman luomiseksi on poliittisen edistyksen hyväksi työskentelevä suunnitteluneuvosto, jonka tehtävänä olisi muun ohella levittää informaatiota ja tutkia hallintovallan ja kansalaisten välistä rakentavaa dialogia. - Jotta voitaisiin vetää raja federatiivisen ja kansallisen välille, joudutaan nopeasti perustamaan liittovaltioneuvoston ja poliittisen edustuston aihiot - eurooppalainen suunnitteluneuvosto määrätään hoitamaan liittovaltioneuvoston tehtäviä ja sen jäsenille annetaan valtuudet puuttua liittovaltioneuvoston nimessä kansallisten hallitusten toimiin. Jäsenet voitaisiin valita vaaleilla. On täysin ajateltavissa, että kansa saataisiin kiinnostumaan niiden miesten valinnasta, jotka lähetettäisiin komiteoihin - yleensä - ja poliittiseen suunnitteluneuvostoon erityisesti. Vaalilistoille henkilöt valittaisiin heidän pätevyytensä perusteella eikä suinkaan sen nojalla, mitä kansallisuutta ja mitä perinteistä politiikkaa he edustavat. Nyt olisi myös tilaisuus päästä eroon yleisen äänioikeuden tavanomaisista muodoista." (Emt. s. 240-241)
"Asteittainen federalismi kaikkine elimineen, virastoineen, komiteoineen, menetelmiä tutkivine komissioineen ja poliittisine suunnitteluneuvostoineen muodostaisi hyvin monimutkaisen kokonaisuuden. Tämä aivan uudenlainen Eurooppa syntyisi siis todennäköisesti eräänlaisen epäjärjestyksen vallassa. Luova sekasorto on kuitenkin parempi kuin kaavoihin jähmettynyt järejstys: se pystyy saamaan liikkeelle enemmän hyvää tahtovia sieluja ja synnyttämään enemmän innostusta kohtaamatta kokonaisuudessaan sen enempää vastuksia." (Emt. s. 262)
"Päämääränämme on saada mahdollisimman suuri joukko lukijoita miettimään yhdessä näillä neljällä kielellä samaan aikaan ja nostattaa vähän kaikkialla maailmassa brain stormingia, jotta voimme nähdä, seuraavatko meitä muut, kuten toivomme, ja valitsevatko he esittämämme tulevaisuuden aidot ehdot." (Emt. s. 11)
Jokainen voi tuosta kaikesta päätellä, kuinka suuri osa Armandin ja Drancourtin esittämästä ohjelmasta on jo toteutunut. Eräs taktinen tavoite on toteutunut täydellisesti, nimittäin uudenlaisen Länsi-Euroopan synnyttäminen riittävän epäjärjestysken ja sekasorron vallassa.
Näin tavalliset tallaajat eivät pääsisi perille siitä, millainen Uusi Eurooppa yhdentymisprosessissa on tarkoitus synnyttää.
Suomen työnantaja- ja työntekijäjärjestöt ja tnäitä tukeneen kokoomuksen ja SDP:n johtajat olivat lähes yksimielisesti viemässä Suomea Euroopan unioniin.
Ennen EU-kansanäänestystä kyseltiin artikkelissa "Millaisin päämäärin Euroopan Unioniin?" muun muassa sitä, ovatko nämä perinteisesti vastakkaiset ryhmät menossa EU:hun ristiriitaisin - jopa vastakkaisin - työmarkkina-, talous- ja yhteiskuntapoliittisin tavoittein?
Talvella 1990 SAK:n silloinen EY-vastaava Peter Boldt vieraili Tampereen yliopistossa. Hän esitteli suurin piirtein seuraavanlaiset perustelut sille, miksi SAK:n johto kannattaa Suomen EY-jäsenyyttä: kun SUomi on EY:n jäsen, kun europarlamentin valtaa kasvatetaan ja kun vasemmistolla on enemmistö tuossa parlamentissa, näin saadaan Euroopan ja samalla Suomenkin kapitalistit kuriin.
SDP:n talouspoliittisten tavoitteiden osalta taas Kalevi Sorsan haastattelu Suomen Kuvalehdessä 1.11.1991 lienee edustavimmasta päästä. Sorsa toteaa, ettei nyky-Suomessa ole enää mahdollista harjoittaa keynesiläistä lamanvastaista politiikkaa, mutta EY:n puitteissa se on mahdollista.
SAK:n valtuusto äänesti Kiljavalla 28.5.1994 kannastaan Suomen EU-jäsenyyteen. Myönteinen kanta hyväksyttiin SAK:n johdossa äänin 79-19, tyhjää äänesti 8. Valtuusto perusteli kansaansa mm. sillä, että EU-jäsenyys vahvistaa taloudellista kasvua ja työllisyyttä ja mahdollistaa elintarvikkeiden hinnan alenemisen. Nyt meillä jokaisella on mahdollisuus arvioida sitä, kuinka hyvin em. tavoitteet ovat käyneet toteen.
Helsingin Sanomien 29.5.1994 mukaan SAK:n valtuuston EU-jäsenyyden vastustajat pelkäsivät unionijäsenyyden merkitsevän julkisten palvelujen alasajoa, sosiaaliturvan romuttamista, palkkojen alennuksia, naisten aseman heikkenemistä ja maamme itsenäisyyden menettämistä. Tämänkin tarkasteluun on jo kahdeksan vuoden kokemukset käytössä.
Vuonna 1994 esitettiin seuraavaa:
"Näistä peloista sen verran, että ne kaikki saattavat hyvinkin toteutua EU-Suomessa. Vastaavathan ne pitkälle vastakkaisen työmarkkinaosapuolen ja sitä tukevien poliittisten taustaryhmien julkituomia EU-tavoitteita."
Suomenmaa 19.12.1991:
"Tällä rintamalohkolla (STK, Kokoomus) ajatellaan juuri vastakkaisesti edellä esitetyn 'vasemmistolaisen' skenaarion kanssa. Toisin sanoen tämä työmarkkinaosapuoli ajattelee siihen tyyliin, että kun Suomi on EY:n jäsen, niin Euroopan ja samalla myös Suomen työmarkkinoille saadaan kunnollinen 'saksalainen kuri ja järjestys'."
Euroopan teollisuus- ja työnantajajärjestö UNICE vaatii kilpailukykyraportissaan Euroopan teollisuuden kilpailukyvyn kohentamiseksi mm. seuraavanlaisia toimenpiteitä (HS 3.7.1994):
Julkista sektoria eli valtion ja kuntien taloutta on supistettava. Tämä tapahtuisi esim. työttömyyskorvauksien aiheuttamia kustannuksia alentamalla. Eläkekustannusten alentamiseksi olisi luotava kaksijakoinen järjestelmä, jossa kaikille taataan pieni peruseläke ja sitä täydennettäisiin yritysten ja tulevien eläkkeensaajien itsensä kustantamalla lisäosalla.
Työmarkkinoiden joustoa on lisättävä esim. palkkojen sivukuluja ja minimipalkkoja alentamalla. Palkankorotusten pitäisi jäädä ainakin prosenttiyksikön veraan tuottavuuden nousun alapuolelle useiden vuosien ajan, ja työsuhteen turvaehtoja pitäisi väljentää.
Tuolloin todettiin:
"Suomalaisella lukijalle edellä esitetyissä UNICE:n uusliberalistisissa työmarkkinatavoitteissa ei ole mitään uutta. - Osaa näistä 'lamanhoitolääkkeistä' on jo kokeiltu SUomessa ihan käytännössä Ahon-Viinasen hallituksen toimesta kylläkin lamaa syventävin seurauksin. - Vaikka SUomessa ay-liikkeen johto ja Suomen elinkeinoelämä kokonaisuudessaan näyttävätkin sulassa sovussa seilaavan kohti Brysseliä, on edellä esitetyn perusteella varsin ilmeistä, että niillä on perin ristiriitaiset työmarkkina- ja talouspoliittiset tavoitteet."
Jatkossa olisi syytä tutkia, mitä tämä "työn ja pääoman" välisen ristiriidan siirtäminen EU-areenalle ja euro-oloihin on merkinnyt ja kumpi osapuoli veti pitemmän korren.
Nordean päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius on kirjannut Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2001 listan euron alamäkeen johtaneista syistä, joita on esitetty eri yhteyksissä:
-sijoittajat eivät usko rahaliiton kestävyyteen,
-Euroopan keskuspankki on ennalta-arvaamaton,
-EU laajentuu aikanaan ja heikentää nykyisten jäsenmaiden julkisen sektorin tasapainoa,
-euroalueen ikärakenne on Yhdysvaltoja ja kehittyvää Aasiaa ikääntyneempi ja rapauttaa tuottavuuskehitystä tulevina vuosina,
-euroalue on rakenteeltaan jäykkä ja teknologisissa innovaatioissa sekä niiden hyödyntämisessä selvästi Yhdysvaltoja jäljessä,
-EU-komissio on vaikeuksissa,
-euroalue on ilman kapteenia.
Walliuksen mukaan yllä mainitut väittämät osoittavat, että yhteisen rahan edellytykset ovat Euroopassa arveluttavat. Sen lisäksi euroalueen tai EU-maiden kasvupotentiaali on Yhdysvaltoja heikompi. Artikkelissaan hän pyrkii osoittamaan väitteet paikkansa pitämättömiksi. Walliuksen mielestä taloustieteelliset tutkimukset osoittavat, että euron heikentyminen ei ole sopusoinnussa euro-alueen vahvojen talouden perustekijöiden tai kansainvälisten rahastojärjestelmien kanssa. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että "silti euron heikentyminen ei näihin tai muihinkaan arvovaltaisiin todisteluihin euron mittavasta aliarvostuksesta pysähtynyt vuoden 2000 lopulla."
Oliko arvovaltaisissa todisteluissa, joihin Wallius viittaa, jotai puutteita? Sitä Wallius ei artikkelissaan osoita. Sen sijaan hän syyttää euron alamäestä markkinainformaation epäsymmetrisyyttä: "Yhdysvaltain hyvät uutiset ovat saaneet enemmän painoa kuin euroalueen hyvät uutiset".
Minkähänlainen tilanne on huonojen uutisten kohdalla? Lopuksi Wallius opastaa Euroopan keskuspankkia seuraavasti: "Rahapolitiikan tehokkuus ei siten ole täysin riippumaton keskuspankin kommunikaatiotaidoista tai rahapoliittisten päätösten ajoituksesta."
On mielenkiintoista, että Wallius ei sanallakaan viittaa vuotta aikaisempaan Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun Seija Parviaisen pääkirjoitukseen "Europaran epäselvät kotiolot" 2/2002. Siinä Parviainen kiinnittää huomiota EU:n ja EKP:n keskinäisen talouspoliittisen päätöksentoen epäselvyyksiin, joita hän pitää osasyynä euron heikkouteen dollariin nähden.
Rahapolitiikan puolella on Euroopan keskuspankkijärjestelmä ja eurojärjestelmä, finanssipolitiikan puolella on valtiovarainmimisterien ECOFIN ja euro-12. Parviaisen mukaan Emun jäsenmailla ja Emun ulkopuolisilla EU-mailla (Britannia, Tanska ja Ruotsi) on hyvin erilaiset näkemykset näiden järjestelmien asemasta ja kehittämisestä. Finanssipolitiikan koordinaatiossa aiheutuu usein sekaannusta siitä, milloin tarkoitetaan vain euromaita ja milloin koko EU-aluetta.
Parviainen pohtii myös finanssipolitiikan koordinointikysymystä: "Periaatteessa finanssipolitiikka kuuluu jäsenmaiden kansallisella tasolla päätettäviin asioihin. Se onkin tärkeä politiikkalohko sopuetumiessa epäsymmetrisiin, maakohtaisiin shokkeihin. Kuitenkin eurojärjestelmän myötä ovat paineet talouspolitiikan koordinaation tiivistamiseen ja tehostamiseen kasvaneet EU-tasolla - tai ainakin euro-maiden kesken. Tästä monet amerikkalaiset ekonomistit jo etukäteen varoittelivatkin eurooppalaisia.
Koordinaatio on käsitteenä hyvin epämääräinen, ja sen nimissä voidaan puuttua hyvinkin pitkälle kansallisen finanssipolitiikan harjoittamiseen.
Käytännössä on vaikea vetää rajaa, koska koordinaatio muuttuu päätöksenteon keskittämiseksi ylikansalliselle tasolle."
Finanssipoliittisen päätöksenteon keskittäminen merkitsisi eurojäsenmaiden entistä tiukempaa sääntelyä ja harmonisointia. Se veisi niiltä viimeisenkin talouspolitiikan välineen, jolla tasata suhdanteita ja selvitä lama-ajoista.
Ainoaksi lamalääkkeeksi jäisi tulopolitiikka, jolloin kasvanutta työttömyttä torjuttaisiin laman oloissa palkanalennuksilla. Se taas syventäisi lamaa entisestään.
Kalevi Sorsahan ehdotti tällaista "sisäsisen devalvaation" nimistä lamalääkettä 1990-luvun alussa. Onneksi Kalevin esitys tuli torjutuksi ja vientiteollisuuden kilpailukyky palautettiin devalvoimalla markka.
Eräs seikka, johon euron alamäkeä koskevassa keskustelussa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota, on perinteinen finanssi- ja rahapolitiikan koordinaatio eli yhteispeli. Yhdysvalloissa koordinaatio toimii tehokkaasti suhdanteita tasaten, kun taas euroalueella se ontuu pahasti.
EKP harjoittaa yhteistä rahapolitiikkaa suurten euromaiden suhdanteita myötäillen, joten pienet euromaat joutuvat usein hoitamaan suhdanneongelmansa muilla kuin rahapoliittisilla välineillä.
Euroalueella on 12 erilaista kansallista finanssipolitiikkaa jo senkin takia, että euromaiden suhdanteet harvoin ajoittuvat samatahtisesti.
Näin ollen euroalueen raha- ja finanssipolitiikasta tulee "jalkapuoli", mikä ei voi olla vaikuttamatta negatiivisesti euron arvoon suhteessa dollariin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei euro ole saavuttanut vahvaa reservivaluutta-asemaa.
Oma vaikutuksensa euron alamäkeen on myös Euroopan yhdentymisprosessin etenemisellä epäjärjestyksen ja sekasorron vallassa, josta oli puhetta edellä. EKP:n pääekonimisti, saksalainen Otmar Issing kirjoitti Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 3/2001 mm. seuraavaa:
"Yhteinen rahapolitiikka on ollut olemassa vain - tai pitäisikö sanoa jo - kaksi ja puoli vuotta, mutta edelleen on sitkeitä 'tuhon airueita' varoittelemassa euroaluetta kohtaavista tulevaisuuden riskeistä ja jopa varmoista katastrofeista. Kun Maastrichtin sopimusta viimeisteltiin, monet kommentaattorit pitivät raha- ja talousliiton perustamisen kolmosvaihetta toteuttamiskelvottomana ja uhkarohkeana hyppynä tuntemattomaan."
Hypyn tuntemattomaan Euroopan poliittiset johtaja ttekivät myös käynnistäessään Emun kolmannen vaiheen. Ilmeisenä tarkoituksena heillä oli yhteisen rahan avulla edistää poliittisen unionin pystyttämistä Eurooppaan.
Marssijärjestys on päinvastainen kuin Yhdysvalloissa aikanaan: siellä luotin ensin poliittinen unioni ja vasta sen jälkeen yhteinen raha.
Eurooppalaisetn päinvastainen ratkaisu on todellakin hyppy tuntemattomaan, missä piilee itse Euroopan unionin hajoamisen vaara, mutta se olisi pienten Manner-Euroopan reunalla sijaitsevien jäsenmaiden kansallisten etujen mukaista.
Erkki Pennanen ihmetteli Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 6.2.1996, "mistä johtuu, että Suomi näyttää pyrkivän mihin hintaan hyvänsä Euroopan talous- ja rahaliiton EMU:n jäseneksi, kun taas Ruotsissa asiantuntijat varoittavat yhä äänekkäämmin Emu-jäsenyyden suurista riskeistä? Ovatko Suomen Emu-edellytykset merkittävästi paremmat kuin Ruotsin?"
Ruotsissa noudatetaan Pennasen mukaan seuraavanlaista lähestymisstrategiaa: "Ensin olisi uudistettava kansantalouden rakenteita Emun vaatimaan suuntaan ja harkittava jäsenyyttä vasta sen jälkeen. Päinvastainen järjestys voisi viedä maan talouden ojasta allikkoon."
Suomessa EMU:n haitat ohitetaan Pennasen mukaan nopeasti, vaikka EMU-jäsenyyden myönnetään asettavan uusia vaatimuksia kansantaloudelle.
Suomessa noudatetaan täysin päinvastaista lähestymisstrategiaa kuin Ruotsissa: "On liityttävä Emuun ensimmäisten joukossa.
Lähdetään siitä, että Emu-todellisuus kyllä sitten pakottaa kansantalouden, työmarkkinakulttuurin ja poliittisen demokratiamme mukautumaan ja sopeutumaan uuteen todellisuuteen."
Pennasen arviot osoittautuivat oikeiksi. Huhtikuun lopulla 1997 Emu-asiantuntijatyöryhmä jätti raporttinsa pääministerin ja valtioneuvoston käyttöön. Siinä Emun mukanaan tuomia haittoja on lakaistu maton alle ja Emun mahdollisia etuja korostettu.
Esimerkiksi raportin luvussa 7.5. "Integraatio hyvinvointivaltion haasteena" todetaan mm. seuraavaa: "Rahaliitto ja sen jäsenyys voidaan arvioida lyhyellä aikavälillä sosiaalisten tarpeiden kannalta karkeasti ottaen neutraaliksi. - Pitemmällä aikavälillä rahaliitto voi onnistuessaan edistää kasvua ja tätä kautta mahdollistaa sosiaalipoliittisten järjestelmien kehittämisen. - Rahaliiton - ja integraation yleensä tärkeimmä sosiaalipoliittiset vaikutukset kansallisiin järjestelmiin välittyvät kuitenkin hyvinvointivaltion rahoituspohjan eli julkisen talouden kautta. Jos rahaliitto onnistuu tavoitteissaan eli talouden tehokkuuden ja vakauden lisäämisessä, se lisää myös julkisen talouden potentiaalisia voimavaroja." (Emt. 128-129)
Vuonna 1996 kyseltiin, vaivaako poliittisia päättäjiä vauhtisokeus ja olisiko yhdentymisvauhtia hiljennettävä, jotta voisimme vielä kerran harkita, kuinka pitkälle maamme kannattaa taloudellisesti ja poliittisesti integroitua. Vuonna 1998 Suomi teki uhkarohekan hypyn Emun kolmanteen vaiheeseen toisin kuin harkitsevaa takapakkia ottavat Ruotsi, Tanska ja Englanti Norjasta puhumattakaan, jotka jättäytyivät iäksi sen ulkopuolelle. Esimerkiksi EMU-asiantuntija Lars Calmfors totesi Suomen Kuvalehdessä 9.5.1997, että Suomen johtajat ovat valmiita vaaralliseen uhkapeliin.
Tarkastelen vielä lyhyesti joitakin tuon EMU-uhkapelin yhteiskunnallisia laskuja.
Ilmeisesti suurimmat Emusta aiheutuneet yhteiskunnan menetykset syntyivät 1990-luvun laman aikana. Marraskuun alussa 2001 valmistunut laaja lamatutkimus osoittaa talouspolitiikan päättäjien epäonnistuneen. Tutkimusohjelman koordinaattori Jaakko Kianderin mukaan on helppo osoittaa sarja virhearvioita, joita tuon ajan talouspolitiikan päättäjät tekivät.
Näitä olivat (1) säästöpankkilain liberalisointi 1980-luvun alussa, (2) heikko pankkivalvonta, (3) takertuminen vakaan markan politiikkaan sekä (4) työttömyyden hoidon laiminlyönti. Kiander pitää keskeisenä virheenä sitä, että työttömyyden annettiin kasvaa vuosina 1991-93, ja hän toteaa, että "kuten on nähty, työttömyyden alentaminen on osoittautunut tuskaiseksi" (HS 2.11.2001)
Mutta ihmetellä sopii, miksi lamatutkijat eivät ole syventäneet tarkasteluaan. On syytä pohtia, miksi niin pitkään pidettiin kiinni liian vahvan markan politiikasta ja miksi työttömyyden annettiin - ja annetaan - kasvaa pilviin. Vastaus kahteen jälkimmäiseen kysymykseen on EMU-lähentymiskriteerien täyttäminen.
Meidänhän piti Rolf Kullbergin kesäkuussa 1991 esittämän lausunnon mukaan mennä Eurooppaan "pää pystyssä."
Työttömyyttä alentamaan pyrkivät lukuisat talouden elvytysesitykset torjuttiin vetoamalla valtion suureen velkaantumiseen, vaikka valtion velan BKT-osuus oli suurimmillaan noin 70 prosenttia, kun se esim. Belgiassa ja Italiassa(kin) oli reilusti yli 100 prosentin.
Valviovarainministeri Iiro Viinasen tekemät menojen leikkaukset, jotka kohdistuivat erityisesti sosiaaliturvaan ja kutien valtionapuihin syvensivät ja pitkittivät taloslamaa. Maassamme harjoitettiin kylmäkiskoista uusliberalistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, jonka tappiot kohoavat kaksi tai kolme kertaa suuremmiksi kuin mitä pankkituki tuli yhteiskunnalle maksamaan.
Olen osoittanut, että pysyttelemällä eurointegraation sijasta elvyttävällä keynesiläisellä talouspolitiikalla olisimme selvinneet lamasta ainakin kolmasosaa pienemmällä työttömyydellä ja kolmasosaa vähemmällä pk-yrittäjien konkurrsseilla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koskahan osallistuisit keskusteluun tai sinulle esitettyyn kysymyksiin?
Voisi olla enemmän uskottavuutta tarinoillasi.
asiaa linkissä(demarit mainitaan monasti)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=1000000000000008&posting=22000000002077757
Milloin lopetat saarnaamisen?
Olet hullu.
tarkista, ettei vaan lääkkeet lie jääneet ottamatta?!
Todella perusteellinen kirjoitus, loistava tieteellinen analyysi aikamme suurimmasta utopiasta!