Tämä asia ei kuulu kylläkään oikeastaan tänne, mutta kuitenkin... Minulla on yksi keskustelu tuossa vähän alempana ja se liittyy tähän. Tarvitsen todella apua ongelmiini.
Eli: olen todellakin PAHASTI riippuvainen poikaystävääni ja hän on kaikkeni; ainoa ystäväni, yli-ihana rakkaani, maailmani napa, enkä tiedä mitä minulle tapahtuu jos eroamme...Eli kavereita ei ole yhtäkään, harrastuksia ei ole, ja lukio imee aikani. Olen erittäin pahasti masentunut ja myönnän sen. Tämän koko viikonlopun olen itkenyt sängyssäni, tuijottanut kattoa ja miettinyt elämääni jota olen voimaton muuttamaan, ja olen usein viillellyt itseäni. Oloni on järkyttävä ja sananmukaisesti kierin tuskissani... Tiedän ettei viiltelyssä ole sinänsä mitään järkeä mutta se on helpottanut. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin lukio ja POIKAYSTÄVÄNI. Ja hänen kanssaan menee huonosti. (edellinen keskustelu) Lukion kanssa olen sekoamassa ja kun vapaa-aikaa on, soittelen poikaystävälleni ja pyydän häntä turhaan tulemaan jonnekkin. Hän ei halua olla kanssani vaikkei halua erotakkaan. Hänellä on oma elämänsä; kaverinsa ja harrastuksensa. Olen hänelle pelkkä taakka, vaikkakin rakastava sellainen. Ajattelen häntä koko ajan, rakastan liikaa... Elän hänen kauttaan. Minulla itselläni ei ole elämää. En tajua miten tulen selviämään elämässäni ja kohta on pesästä lennon aika... Pelkään yksinäisyyttä. Kukaan ei halua olla kanssani vaikka olen yrittänyt olla kaikille kiltti ja mukava. Olen luonnoltani sellainen. Miten saisin kunnon ystäviä? Entä harrastuksia? Mikä minussa on vikana?? Miksi olen saanut tälläisen osan maailmassa...? En tiedä kauan jaksan enää.
Asiallisia kommentteja kiitos.
Eli: olen todellakin PAHASTI riippuvainen poikaystävääni ja hän on kaikkeni; ainoa ystäväni, yli-ihana rakkaani, maailmani napa, enkä tiedä mitä minulle tapahtuu jos eroamme...Eli kavereita ei ole yhtäkään, harrastuksia ei ole, ja lukio imee aikani. Olen erittäin pahasti masentunut ja myönnän sen. Tämän koko viikonlopun olen itkenyt sängyssäni, tuijottanut kattoa ja miettinyt elämääni jota olen voimaton muuttamaan, ja olen usein viillellyt itseäni. Oloni on järkyttävä ja sananmukaisesti kierin tuskissani... Tiedän ettei viiltelyssä ole sinänsä mitään järkeä mutta se on helpottanut. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin lukio ja POIKAYSTÄVÄNI. Ja hänen kanssaan menee huonosti. (edellinen keskustelu) Lukion kanssa olen sekoamassa ja kun vapaa-aikaa on, soittelen poikaystävälleni ja pyydän häntä turhaan tulemaan jonnekkin. Hän ei halua olla kanssani vaikkei halua erotakkaan. Hänellä on oma elämänsä; kaverinsa ja harrastuksensa. Olen hänelle pelkkä taakka, vaikkakin rakastava sellainen. Ajattelen häntä koko ajan, rakastan liikaa... Elän hänen kauttaan. Minulla itselläni ei ole elämää. En tajua miten tulen selviämään elämässäni ja kohta on pesästä lennon aika... Pelkään yksinäisyyttä. Kukaan ei halua olla kanssani vaikka olen yrittänyt olla kaikille kiltti ja mukava. Olen luonnoltani sellainen. Miten saisin kunnon ystäviä? Entä harrastuksia? Mikä minussa on vikana?? Miksi olen saanut tälläisen osan maailmassa...? En tiedä kauan jaksan enää.
Asiallisia kommentteja kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lähden oletuksesta, että tämä ole "feikki" viesti.
Olet mieleltäsi kipeä, tämä ei ole parisuhdeongelma. Oikein kauniisti sanon ... hakeudu hoitoon, hae apua -- tarvitset sitä, ja siitä on apua kaikkiin mainitsemiisi ongelmiin.
Koulun terveydenhoitaja on hyvä paikka aloittaa, tai mielenterveystoimisto. Ihan oikeesti ...
Ei tuollainen ole missään nimessä normaalia.
Elämässä on vain opittava se, että ihmissuhteet tulee ja ne menee, sille ei mitään voi!
Jos jokainen tappaisi itsensä kun tulee ero, ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten.
Ainut mitä voi tehdä, on olla itselleen ja toiselle mahdollisimman hyvä, sekä toivoa parasta. Siinä se.
lopettaa kokonaan tuo "niinsanottu" seukkaamisesi ja keskityttävä itseesi.
Valitettavasti et ole kypsä seurusteluun.
Tiedän mistä puhun, sillä olin 16-18 vuotiaana hysteerinen jo ihastuksen kohteestanikin, vaikkemme edes seurustelleet.
Piirittelin häntä monta kuukautta.
Kun lopulta hän lämpeni kosiskeluilleni, olin jo aivan sekopää!
Tajusin etten voi aloittaa seurustelua hänen kanssaan, sillä hänestä oli tullut minulle ylijumala.
Koko muu elämä oli turhaa, esim. koulu meni ihan plörinäksi.
Kävin koulua vain nähdäkseni Hänet.
Vapaa-ajat vakoilin hänen asuntoaan, jopa seurasin häntä kuin mikäkin friikki!
Toivoin jopa, että hänelle sattuisi jotain kamalaa, mikä karkottaisi hänen ympäriltään kaikki muut ihmiset, mutta MINÄ olisin hänen ainoansa ja kaikkensa, pelastava enkeli.
Ajattelin, että jos hänet näen joskus jonkun tytön kanssa, pilaan jotenkin sen tytön maineen tai vaikka tapan hänet!
Onneksi tajusin itse, että moiset ajatukset olivat sairaita.
Olin muutaman vuoden ihan itsekseni ja vasta 24-vuotiaana oli itsetuntoni siinä kunnossa, että uskalsin aloittaa seurustelun ensimmäistä kertaa..
Ei voi kuin todeta että meitä on moneksi.
Ei kannata hävetä, jos itsellä kestää vähän kavereita kauemmin päästä jyvälle seurustelun saloista.
Sinulla on oikeus olla juuri niin herkkä ja epätäydellinen kuin oletkin:)