Mitä ihmettä voi tehdä, jos on liian kilttì?
En tarkoita edes mitään "normaalia" kiltteyttä, vaan olen niin kiltti että unohdan täysin omat tarpeeni.
Parisuhteeni kärsii tästä todella, sillä en esim. uskalla sanoa vastaan saati riidellä.
Seksielämämme kuoli jo ihan alussa, kun mieheni oli ekaa kertaa asialla joten minun olisi pitänyt osata kertoa hänelle että hän tekee kaiken päin honkia, mutta olin vain hiljaa ja sanoin että hyvältä tuntuu kaikki..
Nyt meillä alkaa muutenkin mennä huonommin, kun molemmilla on puutteen takia hermot kireällä ja riidan aiheita tulee lisää ja lisää, mutta niitä ei selvitetä.
Mieheni ei ole mikään maailman helpoin ihminen, vaan aika hankala ja provosoiva luonne, joten minun pitäisi osata pitää puoleni.
Sisälläni kuohuu ja olen vihainen, mutten osaa purkaa sitä ulospäin.
Osaan vain pettyä ja masentua.
En halua kuulla mitään "voi voi", vaan onko tällaiseen vaivaan oikeasti mitään parannusta, vai onko minun vain muutettava metsän keskelle erakoksi?
Ihmissuhteista ei tule mitään jos on liian kiltti, pitää olla myös aika kova ja itsekäs, vaatia itselleen sitä mitä itselle kuuluu!
Minusta ei ehkä uskoisi, että olen pohjimmiltani tulinen luonne ja minulla on valtavasti mielipiteitä, mutta en vain uskalla ilmaista niitä.
En tarkoita edes mitään "normaalia" kiltteyttä, vaan olen niin kiltti että unohdan täysin omat tarpeeni.
Parisuhteeni kärsii tästä todella, sillä en esim. uskalla sanoa vastaan saati riidellä.
Seksielämämme kuoli jo ihan alussa, kun mieheni oli ekaa kertaa asialla joten minun olisi pitänyt osata kertoa hänelle että hän tekee kaiken päin honkia, mutta olin vain hiljaa ja sanoin että hyvältä tuntuu kaikki..
Nyt meillä alkaa muutenkin mennä huonommin, kun molemmilla on puutteen takia hermot kireällä ja riidan aiheita tulee lisää ja lisää, mutta niitä ei selvitetä.
Mieheni ei ole mikään maailman helpoin ihminen, vaan aika hankala ja provosoiva luonne, joten minun pitäisi osata pitää puoleni.
Sisälläni kuohuu ja olen vihainen, mutten osaa purkaa sitä ulospäin.
Osaan vain pettyä ja masentua.
En halua kuulla mitään "voi voi", vaan onko tällaiseen vaivaan oikeasti mitään parannusta, vai onko minun vain muutettava metsän keskelle erakoksi?
Ihmissuhteista ei tule mitään jos on liian kiltti, pitää olla myös aika kova ja itsekäs, vaatia itselleen sitä mitä itselle kuuluu!
Minusta ei ehkä uskoisi, että olen pohjimmiltani tulinen luonne ja minulla on valtavasti mielipiteitä, mutta en vain uskalla ilmaista niitä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mielestäni sinun on parempi aloittaa jostain ja mahdollisimman pian.
Olen itse hiukan samantyyppinen eli käyn kyllä mielessäni läpi monenlaisia asoita, mutta toisaalta hyväksyn muilta monenlaista käytöstä.
Joskus ajattelin, että olen usein liiankin kiltti, mutta asialle voi todella tehdä jotain.
Aloita kertomalla pian joistain asioista mitä mielessäsi liikkuu ja katso miten toinen reagoi.
Sinun pitää nyt kuitenkin muistaa, että et voi mennä ja räjäyttää pankkia kertaheitolla.
Kumppanisi on tottunut siihen, että olet kiltti ja suostut kaikkeen, et välitä itsestäsi vaan siitä, että toisesta tuntuu hyvältä.
Kumppanisi ei välttämättä edes käytä kiltteyttäsi hyödyksi (vaikka sekin mahdollisuus on olemassa) vaan on tottunut siihen, hänelle siis pitää antaa mahdollisuus oppia uusi Sara.
Mielessäni kävi myös sellainen asia, että mikäli miehesi ei tahdokaan hyväksyä tätä uutta Saraa niin silloin sinun täytyy katsoa peiliin.
Uskon, että on olemassa ihmisiä, jotka myös ymmärtävät kilttien ihmisten ajtuksia, eivätkä vaadi tältä mitään muuta, tällaiset ihmist ymmärtävät, että sinä saatat olla hieman herkempi kuin muut ja oikea ihminen osaa houkutella sen kiltin ulkokuoren sisältä tulisen Saran ulos päivänpaisteeseen sekä osaa tämänjälkeen myös kaitsea ja hoivata tulista Saraa.
Niin tai näin niin toimi pian ja aloita kertomalla miltä sinusta tuntuu äläkä pelkää reaktiota, tämä on nyt se kiirastuli, jonka läpi sinun on kuljettava. Tilannehan ei voi muuttua kuin parempaan suuntaan.
Jo pelkästään seksilläkin on niin suunnaton merkitys ihmisen elämässä, että sen olemattomuus tai tunteitten palon puuttuminen näkyy varmasti ahdistuneisuutena välillänne.
Todellakin, toimi pian ja voit saada miehstäsi sen uudelleensyntyneen rakastajan, joka sinun neuvoillasi oppiikin ottamaan sinut ja tunteesi huomioon.
Et todellakaan voi muuta kuin voittaa.
Omalla kohdallani huomasin, että kun edellisessä parisuhteessani annoin toisen kiukutella ja oikutella keräsin tätä kiukkua itseeni, samalla kuitenkin olin kilteistä kiltein.
Lopulta sitten suuttumukseni purkautuu mahdottomana huutamisena, jolloin päästelin kaikki mielessäni viikkoja pyörineet asiat yhtäaikaa ulos, asioita, joita pitäisi käydä yksitellen läpi ja keskustella, kuten aikuiset osaavat tehdä.
Kerralla kuultuna ikävät asiat saavat paljon massiivisemmat mittasuhteet ja tulee sanottua sellaista mitä ei olisi ehkä tarkoittanutkaan.
Älä kerää sisällesi kiukkua, joka aivan varmasti purkautuu jossain vaiheessa ulos - sellaista ihmistä ei ole tehtykään, joka kykenisi ikuisesti pitämään tunteensa sisällään.
Ja jottei tämä menisi liian vakavaksi niin katsokaa miehenne kanssa vaikka elokuva Anger management jonka ohella voit ehkä salakavalasti livauttaa keskusteluun mitä käyt oman pääsi sisällä.
Mukavaa talven jatkoa ja kauneinta yötä, toivottavasti näillä ajatuksillani pääset alkuun työssä, jossa kiltistä muututaan aidosti tunteensa esittäväksi tasapainoiseksi ja valovoimaiseksi persoonaksi.
t. Mikko
Mutta...
En haluaisi vähätellä pointtiasi, mutta jos se olisi noin yksinkertaista, ei minulla olisi ongelmaa.
Olen käynyt asiasta psykedeelilläkin muutaman kerran, mutta heiltäkin sain vain myötätuntoa je tehottomia masennus-, rauhoittavia- ja unilääkkeitä.
Enhän edes nuku öisin, kun vain murehdin ja mietin.
Olen monivuotisen suhteeni aikana yrittänyt "parantua" antamillasi neuvoilla, mutta suhteemme menee alamäkeen paljon nopeammin kuin mitä minä edistyn.
Ja ongelma on juuri siinä, että mieltäni painavat asiat olisi pitänyt sanoa jo vuosia sitten, eikä vasta nyt kun vahinko on jo tapahtunut.
Niin... nukkuakin pitäisi, mutta ehkä sitten pitäisi kysyä sinulta lisää taustaa.
Onko miehesi tullut asiassa vastaan ?
Puhuuko hän asiasta vai alkaako mitta olla hänellä täynnä ?
En sano tätä ohjeena, mutta nyt sinun täytyy sitten miettiä onko tämä ongelma vain sinusta johtuvaa vai aiheuttaako mies, jonka kanssa elät tämän ?
Mikäänhän ei ole yksinkertaista, mutta aina jossain vaiheessa elämää tulee se hetki, jolloin täytyy punnita kuinka paljon rakastaa ja mitä on valmis uhraamaan ?
Et kerro kuuluuko perheeseen muita kuin sinä ja miehesi, jollei, ratkaisut ovat usein helpompia.
Psykiatrikin on vain ihminen, joka voi tarjota sinulle vaihtoehtoja, valintoja, tuoda sinulle eteen niitä olemassaolevia asioita, joita et ehkä jostain syystä näe.
Yhtäkaikki hänkin on ihminen, joka ei voi mennä pääsi sisään. Kaikki on sinun pääsi sisällä.
Entä millaista olisi sitten jatkaa elämää kilttinä ?
Voisiko sitä sitten muokata niin, että alat enemmän kunnioittaa itseäsi ja omia toiveitasi ?
Ei sen kiltteyden tarvitse kadota mihinkään, kunhan muistat vaatia niitä asioita, jotka tuovat sinulle hyvän mielen.
Miehesi on joko pakko ymmärtää tilanne ja silloin edetään sinun aikataulullasi ja ehdoillasi oli se sitten kuinka hidasta hyvänsä, jollei niin sinun täytyy kyetä tekemään rajujakin päätöksiä.
Rakastatko todella miestäsi vai vain sitä turvallisuudentunnetta minkä parisuhde tuo mukanaan ?
Ihan varmasti on olemassa ihmisiä, jotka näkevät kiltin ihmisen takana olevat tunteet ja osaavat houkutella ne ulos.
Parisuhde kun on kahden ihmiset juttu, niillä joilla keskusteluyhteys on olematon voi toisaalta toimia jokin käsittämätön kemia ja aistit, sitä vain tietää mitä toinen tahtoo vaikkei asiasta puhuttaisi sanallakaan.
Koeta kuitenkin saada nukuttua sillä vähät unet usein aiheuttavat itselle enemmän ja enemmän painetta, väsynyt mieli harhailee eikä osaa purkaa asioita niin rationaalisesti kuin pirteä mieli.
Enpä osaa nyt muuta suositella kuin, että jos pidät vähänkään liikunnasta niin menepä tuonne talviseen ilmaan vaikka heti huomenillalla, uuvuta itsesi vaikka lenkillä.
Happi ja kehon fyysinen rasittaminen yleensä saavat luonnollisella tavalla unen aikaiseksi ja uskon, että hyvin nukuttujen öiden jälkeen löydät ehkä hiukan valoa tunnelin päästä.
Tsemppiä sinulle ja ole valmis katsomaan peiliin ja tekemään tarvittaessa päätöksiä, toivottavasti sinulla on hyviä ystäviä, joilta saat tarvittaessa tukea, siitä ei koskaan ole haittaa.
Ja toivottavasti rakkautenne on niin suurta, että pääsette tämän yli, muuten herää kysymys, että oletteko sittenkään ne henkilöt niine ominaisuuksineen joihin aikoinaan rakastuitte ?
Mieheni on ollut tavattoman ymmärtäväinen.
Tiedän, että nykyaikana suurin osa olisi jo ottanut halat alle, viimeistään seksin puutteeseen.
Mutta mieheni ei oletettavasti edes petä minua, sillä olemme aina yhdessä ja hänessä on selvät puutteen merkit.
Muuten, taas yksi oire kiltteydestäni: minä sallin miehelleni pettämisen!
Ajattelen että koska itse en anna seksiä, hänellä on oikeus hakea sitä muualta, vaikka se loukkaisikin minua syvästi.
Ja syitä jos haetaan, niin alussahan syytin (tietysti) yksipuolisesti itseäni.
Mutta ajan mittaan olen kuullut mieheni ystäviltä ja sukulaisilta, että miehelläni on "hankala" luonne, mitä se sitten tarkoittaakin?
Yhtä kaikki, se ei varmastikaan ainakaan helpota tilannettani, sillä vaikka hän onkin kärsivällinen, en tunne voivani jutella hänelle kaikesta.
Hän ei ole samalla tavalla "henkinen" ihminen kuten minä, vaan aika kylmän realistinen.
Realistisuudellaan hän saattaa jopa sivuuttaa inhimilliset tunteet ja hän opiskeleekin tiedettä, eikä tiede tunnetusti arvosta tunteita.
Kun tapasin hänet, hän oli rahan-ahne, mutta kuulema olen opettanut hänelle ettei raha ole tärkeää vaan arvot elämässä.
Lapsia meillä ei ole.
Rakastan sekä miestäni, että suhteen tuomaa turvallisuudentunnetta.
Usein ajattelen, että olisi mieheni kannalta oikein lopettaa koko suhde, jotta hän saisi "paremman naisen" ja minä en enää loukkaisi häntä. Tuhoan itseäni pala palalta tällaisilla ajatuksilla!
Jotain hyvää kuitenkin, enää en ole vakavasti masentunut, kuten suhteen alussa olin!
Olen tavallaan oppinut hyväksymään itseni epätäydellisenä, mutten voi hyväksyä sitä mitä se epätäydellisyyteni tekee suhteelleni!
Usein kuulee, että kilttejä pidetään kauhean siveinä ja estoisina ihmisinä.
Näin ei ole ainakaan omalla kohdallani.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat päälle päin vapautuneita, mutta joilla on oikeasti paljon estoja.
Itse taas olen ujoudestani huolimatta harvinaisen vapaamielinen ja avomiehenikin sanoi alussa, ettei kukaan ole aijemmin suostunut edes kokeilemaan sängyssä asioita joita minä tein. Toisaalta, ehkä taas suostuin vain kiltteyttäni..?
Myönnän että minulla oli välillä ennakkoluuloja, mutten "raaskinut" sanoa ei, edes kokeilematta.
Ongelmia tuli vasta siinä vaiheessa, kun mies alkoi kiinnostua siitä mistä MINÄ pidän!
Enkä osannut kertoa, vaan lukkiuduin täysin.
Tajusin, etten kykene vaatimaan häneltä oikeanlaista suoritusta, vaikka hän tavallaan oli "velkaa" sen minulle.
Olen auliisti valmis siihen, että seksi on vain mieheni mieleistä, ei minun!
Se tietenkin haittaa häntä, haittaisihan se minuakin.
Ja kun sama marttyyri-luonne tulee ilmi kaikessa muussakin, niin soppa on valmis!
Itse olen ikäni kärsinyt samasta vaivasta, mutta olen huomannut että ymmärtäväisen kumppanin kanssa se vielä pysyy suht hallinnassa.
Minullakin oli aluksi "kovaluonteisia" poikaystäviä, joiden kanssa kiltteyteni räjähti käsiin.
Tuli tunne, että on parasta vain luovuttaa, parisuhteet eivät sovi minunlaiselleni.
Mutta sitten tapasin ihanan herkän miehen, joka osaa vaistotakin toisen tunteita (aijemmat kun eivät tajunneet, vaikka rautalangasta väänsin!)
ja on empaattinen, eikä painosta tai provosoi.
Uskon että vaivan kuin vaivan kanssa pystyy seurustelemaan, kun vaan löytyy sopiva kumppani, joka saa sinusta juuri ne parhaat puolet esiin, eikä ikävimmät..
Arvaan että on aika hankalaa saada suhdetta pelaamaan, jos toinen ei yhtään ymmärrä eikä siis osaa antaa tukeaan.
Positiivista tuossa viestissäsi oli se että tiedostat mikä on vialla ja tunnet itsesi.
Suosittelisin sinun menemistä terapeutille, joka voisi auttaa sinua pääsemään ulos kuorestasi.
mainitsinkin jo käyneeni terapiassa.
En kokenut saavani siitä mitään apua, ehkä jopa pahensi tilannetta.
Ei ne terapeutit mitään ihmeitä tee, kuuntelevat vaan ja nyökyttävät päätään, sekä määräävät kasan pillereitä jotka vievät päästä loputkin järjen rippeet..
Haluaisin tosiaan tietää jotakin konkreettisia neuvoja, olen valmis kokeilemaan vaikka mitä huu-haa-juttuja, mitä vain!
Parisuhteeni tekee jo kuolemaa, ehkä en voi sitä pelastaa, mutta haluaisin edes jotain toivoa jatkon varalle, etten aivan erakoidu.
Tosiaan, on positiivista että tiedostan asian ja se onkin minua kaikkein eniten auttanut, olen kyllä oppinut edes vähän pitämään puoleni.
Tätä menoa olen ehkä 20 vuoden päästä jo ihan normaali ihminen;)
Olen myös liian kiltti ja minun oli vaikea tuoda mielipiteitäni ja ajatuksiani esiin edellisessä suhteessani. Kun olen näin myöhemmin ajatellut paljon että mikä meni vikaan ja miksi yritin vain koko ajan miellyttää toista, olen todennut että yhtenä suurena syynä oli se että en tuntenut oloani täysin turvalliseksi. En kokenut että voin ilmaista itseäni ilman että minua mollataan tai minut hylätään. Eli olen myös sitä mieltä että oikeanlainen kumppani voi saada minustakin sen oikean minän esiin. Tähän mennessä olen vaan rakastunut ihan vääränlaisiin miehiin.
Minun oli myös todella vaikea sanoa sängyssä, jos joku tuntui pahalta. Sitten keksin kääntää asian toisinpäin ja yllytin hänet kokeilemaan kaikkea "uutta", minkä tiesin antavan minulle nautintoa. "Kokeile silleen varovaisemmin", "Kokeillaanko niin että...". Sen jälkeen tietenkin ylistin häntä siitä miten mahtavalta kaikki oli tuntunut. Toinen tapa on ehdottaa "nyt polttaa"-leikkiä. Sinä teet ensiksi kaikkea kivaa miehellesi ja hän kertoo milloin alkaa polttaa ja milloin koko kroppa on tulessa, ja seuraavaksi onkin sitten sinun vuorosi.
Ei ihan toivotonta, kun keskustelupalstalle uskallit kirjoittaa. Aloita hankkimalla kirjeen/sähköpostin vaihtokaveri. Sellainen jolle voit kertoa mielipiteesi. Auttaa ainakin vähän aikaa kun saa kertoa jollekin. Onko sinulla ketään tyttöystävää, jonka kanssa voisit heittää juttua. Kertoisit hänelle ongelmastasi ja vaatisit vähän sparrausta. Ehkä näin saisit purettua vähän sisäistä taakkaasi. Edes kiltin ei kannata pitää kaikkea sisällään.
Hei,
Mulla on IHAN samanlaisia ongelmia. Olen seurustellut poikakaverini kanssa nyt reilut puoli vuotta ja koko aikana en ole edes ollut ihan varma, olenko oikeasti ihastunut (no ihan ensi alkuun olin tietysti - vai olinkohan silloinkin vaan imarreltu huomiosta?).
Olen vaan koko ajan pohtinut, mahdanko MINÄ miellyttää HÄNTÄ. Olen oppinut koko ajan enemmän olemaan hänen mieleensä. Jos hän huomauttaa kerran jostain asiasta, niin olen tosi varovainen, etten syyllisty samaan virheeseen toista kertaa. Poikaystäväni mm. huomautteli aluksi paljon negatiivisuudestani (osittain ihan aiheesta, tietysti). Nykyään en sitten uskallakaan enää sanoa juuri mitään, vaikka olisi minkälaisia huolia ja murheita, etten vaan vaikuta negatiiviselta. Nyt tilanne on kuitenkin alkanut kärjistyä, kun olen itse alkanut viimein kypsyä tähän tilanteeseen. Tuntuu, ettei kohta enää ole mitään puhuttavaa, muuta kuin kaikenlaisia "arkipäiväisyyksiä".
Seksi ei myöskään suju (vaikka en ole siitä kertaakaan vielä kieltäytynyt - kiltteyttä tai miellyttämisenhalua ehkä), poikakaverini ei ole kovin kokenut ja itse en myöskään TIEDÄ, mistä pidän. Itselläni onkin ollut oikeastaan vain huonoja kokemuksia aikaisemmin. Samoin kuin sinä, minäkin olen suostunut kaikenlaisiin juttuihin, lähinnä miellyttämisenhalusta (tai ehkä olen vain jotenkin "tahdoton"...).
En ole silti ajatellut, että tämä olisi pelkkää kiltteyttä, ennemminkin minusta tuntuu, että olen täysin kadottanut kosketuksen OMIIN tunteisiini ja haluihini. Välillä kyllä ajattelen (kuten juuri nyt), että tämä käytökseni johtuu ihan pakosti myös poikakaveristani, jonkun toisen kanssa olisi varmasti (ainakin vähän) helpompi olla.
Poikakaverini on myös siinä mielessä "kärsivällinen", että sietää kaikenlaista kummallista käytöstä minulta, mutta jotenkin silti tuntuu, ettei hän ole kovin empaattinen. Eikä tietysti tunnu kivalta, kun tiedän, että hän koko ajan toivoo (sanookin siitä), että muuttuisin (reippaammaksi jne).
Kaikenlisäksi hän itse tulee perheestä, missä mistään vaikeista asioista ei ikinä puhuta. Niinpä hän ei itsekään osaa/halua puhua mistään tunneasioista tai suhdettamme koskevista asioista. Pari kertaa olen yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta se on aina jäänyt monologiksi (tai sitten hän on loukkaantunut). Nyt olen viisastunut sen verran, että en enää yritä puhua mistään, mutta huomaan, että en itse kestä tällaista tilannetta. Oireilen psykosomaattisesti (ihmekös tuo, kun koko ajan jännitän ja esitän jotain muuta, kuin mitä olen), olen myös kärsinyt koko tämän suhteen ajan unettomuudesta.
Herää kysymys, onko suhde tämän kaiken arvoista?
Toisaalta ajattelen kuitenkin, ettei kukaan muu varmaan kestäisi minua ja ongelmiani tämänkään vertaa...ja kuten sinä, minäkin ajattelen, että poikakaverinikin oikeastaan ansaitsisi "paremman tyttöystävän". (Pari aikaisempaa suhdetta olenkin muuten lopettanut lähinnä sen takia, että olen luullut näin tekeväni "palveluksen" poikakaverilleni...sairasta!)
Tsemppiä, toivottavasti joku ratkaisu löytyy tilanteeseesi ja opit erottelemaan omia tunteitasi ja tunnistamaan halujasi ( pitämään puoliasi)!
ps. terapiasta ei ole minullekaan ollut apua tähän asiaan, olen käynyt jo pidemmän aikaa...