Hei!!
Hmm... mitenköhän tämän oman 'case'ni oikein muotoilisin...
Meillä on avomieheni kanssa takana aikamoinen vuosi 2003. Kaksi suurta kriisiä, eron harkintaa, uusien pelisääntöjen luomisia ja luottamuksen uudelleen rakentamista. Kumpikaan osapuoli ei ole pettänyt toista, ainakaan fyysisesti, mutta muita ongelmia on riittänyt.
Nyt kaikki on taas 'kunnossa'. Puhuttu on ja paljon ja tarkoituksena on nyt hoitaa suhdetta ja todella tahtoa yhdessä olemista! Missäkö vika?
Tuntuu, ettei mies puheista huolimatta täysillä ole sitoutunut suhteen korjaamiseen. Hän sairastaa myös masennusta ja on muutenkin sairastellut paljon, jonka myötä minusta tuntuu, että koko elämämme pyörii hänen napansa ympärillä. Minä pahennan tilannetta mustasukkaisuudellani, huomion kipeydelläni ja asioiden ainaisella vatvomisella!
Oloni on ollut melko ahdistunut kaikesta tästä johtuen... Vääjäämättä edelleen mietin mahdollista eroa, siis pelkään että mieheni minut jättää.
Tiedostan omat ongelmani ja tiedän että minun tulisi mieheni tukemisen ja parisuhteemme lisäksi keskittyä omaan elämääni ja itsetuntoni kohentamiseen.
Kysynkin siis, onko tuhoon tuomittu ja itsekäs idea yrittää nyt keskittyä omaan itseen? Olen aikamoinen kanaemo ja todellakin mustasukkainen... olenko hakoteillä jos yritän kätkeä nämä tunteeni ja antaa vastuuta suhteestamme enemmän mieheni kontolle?
Olen sanonut hänelle aiemminkin, että olen ilman muuta hänen tukenaan, mutta hänen täytyy myös haluta parantua! Olen nyt myös ajatellut, että koska itse pidän suhdettamme lopullisena, mutta mieheni jahkailee... että ehkä minun pitäisi asettaa itselleni joku aikaraja, mihin mennessä teen päätökseni suhteen jatkamisesta. Riippuen siis siitä onko hän _todella_ valmis sitoutumaan ja osoittanut sen ennen sitä.
Huoh... sekavaa... Tunnen kauheaa syyllisyyttä näistä ajatuksistani, kun mieheni on sairas, mutta toisaalta tämä epätietoisuus vaikuttaa jo arkiselviytymiseeni. Aiemmin olen ollut aina avoimuuden linjalla, mutta nykyään kun otan puheeksi nämä asiat, tuntuu että ahdistan miestäni vain entisestään...
Onko tällainen omaan elämään keskittyminen, ja kenties toisen herättäminen siihen että en ole itsestäänselvyys tässä tilanteessa anteeksiantamatonta ja kieroilevaa pelien pelaamista?
En tiedä saiko tästä nyt mitään tolkkua, omatkin ajatukset sen verran solmussa. Mutta vastailen kyllä mielelläni lisäkysymyksiin...:)
Hmm... mitenköhän tämän oman 'case'ni oikein muotoilisin...
Meillä on avomieheni kanssa takana aikamoinen vuosi 2003. Kaksi suurta kriisiä, eron harkintaa, uusien pelisääntöjen luomisia ja luottamuksen uudelleen rakentamista. Kumpikaan osapuoli ei ole pettänyt toista, ainakaan fyysisesti, mutta muita ongelmia on riittänyt.
Nyt kaikki on taas 'kunnossa'. Puhuttu on ja paljon ja tarkoituksena on nyt hoitaa suhdetta ja todella tahtoa yhdessä olemista! Missäkö vika?
Tuntuu, ettei mies puheista huolimatta täysillä ole sitoutunut suhteen korjaamiseen. Hän sairastaa myös masennusta ja on muutenkin sairastellut paljon, jonka myötä minusta tuntuu, että koko elämämme pyörii hänen napansa ympärillä. Minä pahennan tilannetta mustasukkaisuudellani, huomion kipeydelläni ja asioiden ainaisella vatvomisella!
Oloni on ollut melko ahdistunut kaikesta tästä johtuen... Vääjäämättä edelleen mietin mahdollista eroa, siis pelkään että mieheni minut jättää.
Tiedostan omat ongelmani ja tiedän että minun tulisi mieheni tukemisen ja parisuhteemme lisäksi keskittyä omaan elämääni ja itsetuntoni kohentamiseen.
Kysynkin siis, onko tuhoon tuomittu ja itsekäs idea yrittää nyt keskittyä omaan itseen? Olen aikamoinen kanaemo ja todellakin mustasukkainen... olenko hakoteillä jos yritän kätkeä nämä tunteeni ja antaa vastuuta suhteestamme enemmän mieheni kontolle?
Olen sanonut hänelle aiemminkin, että olen ilman muuta hänen tukenaan, mutta hänen täytyy myös haluta parantua! Olen nyt myös ajatellut, että koska itse pidän suhdettamme lopullisena, mutta mieheni jahkailee... että ehkä minun pitäisi asettaa itselleni joku aikaraja, mihin mennessä teen päätökseni suhteen jatkamisesta. Riippuen siis siitä onko hän _todella_ valmis sitoutumaan ja osoittanut sen ennen sitä.
Huoh... sekavaa... Tunnen kauheaa syyllisyyttä näistä ajatuksistani, kun mieheni on sairas, mutta toisaalta tämä epätietoisuus vaikuttaa jo arkiselviytymiseeni. Aiemmin olen ollut aina avoimuuden linjalla, mutta nykyään kun otan puheeksi nämä asiat, tuntuu että ahdistan miestäni vain entisestään...
Onko tällainen omaan elämään keskittyminen, ja kenties toisen herättäminen siihen että en ole itsestäänselvyys tässä tilanteessa anteeksiantamatonta ja kieroilevaa pelien pelaamista?
En tiedä saiko tästä nyt mitään tolkkua, omatkin ajatukset sen verran solmussa. Mutta vastailen kyllä mielelläni lisäkysymyksiin...:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Olen sanonut hänelle aiemminkin, että olen ilman muuta hänen tukenaan, mutta hänen täytyy myös haluta parantua!" "Onko tällainen omaan elämään keskittyminen, ja kenties toisen herättäminen siihen että en ole itsestäänselvyys tässä tilanteessa anteeksiantamatonta ja kieroilevaa pelien pelaamista?"
Miehesi ilmeisesti keskittyy vain itseensä. Ehkä hänen toipumistaan masennuksesta auttaisi herättäminen niin, että hänen huomionsa kiinnittyisi muuhunkin kuin omaan napaansa. Oli kyse sitten hänen puoleltaan onnistumisesta parisuhteessanne tai siitä luopumisesta, hänen olonsa väkisinkin paranee, jolloin sillä on positiiviset vaikutuksensa myös muihin häntä masentaviin asioihin. Pääsisi oman pahanolonsa ulkopuolelle.
Osasit mielestäni muotoilla tuon asian juuri niin kuin olin itsekin ajatellut! Eli ehkäpä paikallaan todella olisis herätellä häntä huomaamaan, ettei hän ole maailman keskipiste! Ja itsekin olen ajatellut niin, että ellei hän silloin herää "hoitamaan" suhdettamme, ts. huolestu/ole kiinnostunut suhteemme tilasta... niin silloin hänen todennäköisesti olisi parempi jatkaa elämäänsä ilman minua rinnallaan.
Niin hirvittävältä kuin se minusta tuntuukin nyt, niin olisi sekin parempi kuin toisen "puolittainen" läsnäolo! Ehkä munkin on sitten helpompi sopeutua ratkaisuun, oli se sitten kumpaan suuntaan tahansa, kun olen aloittanut tämän itseeni keskittymisen jo nyt...
Kiitos oikein paljon näkökulmastasi, helpottaa oloani ainakin nyt...
...kaksi vuotta masentuneena itse oltuani, olen aika varma siitä, että sinä et voi ottaa etkä kantaa vastuuta toisen ihmisen masennuksesta - mulle olisi ollut sama, vaikka upea rouvani (joka onneksi on edelleen rinnallani - masennukseni ei vähääkään johtunut hänestä) olisi seisonut päällään... tms.
Kannattanee silti yrittää selvittää MIHIN asiaan siippasi on masentunut - jos se ei johdu sinusta, niin silloin voit ihan hyvin muutoin keskittyä täysillä itseesi... Jos taas itse suhde on osa sitä, niin kannattanee yrittää kuitenkin puhua asiat halki.
Mua mun rouva jaksoi katsella kaksi vuotta todella rasittavana tyyppinä - vieläkin lienen sitä... jota arvostan todella. Mutta meillä ei ollut erosta puhetta (joskin siippa oli ajatellut, että noinkohan mun puolelta... itse en koskaan kyseenalaistanut suhdettamme, vaikka olin muutoin tosi rasittavaa seuraa).
Jos syynä on miehesi sairaus, niin voisi yrittää puhua siitä, miten voisi kuitenkin ELÄÄ sen kanssa... tuntuisi, että miehelle on kova paikka huomata fysiikan pettävän... silloin masentuu henkisestikin.
Sen kummemmin en osaa neuvoa, kuin että
1) et ole vastuussa miehesi tunteista
2) yritä selvittää MISTÄ mies on masentunut, niin tiedät, missä itse seisot... miksipä ei esim psykologin tms. neutraalin ja luottamuksellisen keskusteluosapuolen läsnäollessa, ellei keskustelu muuten onnistu.
...että teillä kaikki on kääntynyt parempaan suuntaan.
Tiedän etten saisi ottaa vastuuta kumppanini masennuksesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Silloin tällöin tunnen itseni kuitenkin todella huonoksi ihmiseksi. Olemme kuitenkin puhuneet asiasta, ja masennuksen syy ei ole suhteessamme.
Todennäköisesti fyysinen sairastelu on nimenomaan yksi syy masennukseen, sillä se on haitannut mieheni aktiivista ja hänelle hyvin tärkeää urheilun harrastamista!
Minä itse olen päätökseni tehnyt. Eli tämä on mies jonka kanssa haluan tulevaisuuteni viettää, mutta vain sillä ehdolla että hänkin sitä haluaa ja siihen todella sitoutuu. Tiedän, että nyt hän tarvitsee aikaa ja tilaa omien asioidensa hoitamiseen. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että jotkin rajat minun on omalle sietokyvylleni (epävarmuuden) asetettava.
Huoh... ennen kaikkea toivoisin vaan avointa, lämmintä vuorovaikutusta hänen kanssaan, sekä sitä että saisin tuntea itseni tärkeäksi (hänelle). Mutta ehkä pieni (henkisen)etäisyyden otto todellakin saisi häntä heräteltyä...