Mitä pitäisi tehdä, kun tyttöystävä kiukuttelee jatkuvaan jostain "pätöasiasta"?
Saa aina esim. kesken kauppareissun hävetä, kun hän rupee taas nalkuttamaan.
Eilen sattui taas näin niin ja kun joku toinen vanhempi mies asiakas huomasi tilanteen, katsoi minuun, hymyili ja sanoi "Tuo kiukuttelu vaan pahenee iän myöstä".
Pitääkö paikkansa?
Saa aina esim. kesken kauppareissun hävetä, kun hän rupee taas nalkuttamaan.
Eilen sattui taas näin niin ja kun joku toinen vanhempi mies asiakas huomasi tilanteen, katsoi minuun, hymyili ja sanoi "Tuo kiukuttelu vaan pahenee iän myöstä".
Pitääkö paikkansa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tytär tulee hyvin usein äitiinsä joten arvioi sen pohjalta.
Hänen äitinsä oli myös nuorempana kiukuttelija, mutta ei enää ole.
Välillä, kun tyttöystävä kiukuttelee mulle äitinsä kuulleen niin hänen äitiään hävettää tyttärensä käytös.
Maikki The Kiukuttelun Asiantuntija uskoo myös tähän, ja odottelee, että äitinsä tavoin rauhoittuisi iän myötä.
...en sentään kuitenkaan kaupassa tms. yleisellä paikalla...
Kokemuksesta voin sanoa, että pahenee iän myötä.
Minulla on kokemusta samanlaisesta kiukuttelusta kaupoissa vaimoni osalta. Todellakin saa silloin tällöin hävetä silmänsä päästä, kun vaimo töksäyttelee joskus vieraillekin jotakin typerää. Onneksi tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Jos tällaisia kiukkuhommia olisi ollut jo ennen avioliittoa, olisin kyllä varmaankin miettinyt kahdesti naimisiin menoa. Puhu asiasta kihlatullesi, jos hän sinusta todella välittää niin eiköhän asia korjaannu. Meillä tilanne on nyt ainakin paljon parempi puhumisen jälkeen. Tsemppiä sinulle.
Monet naiset suorastaan ylpeilevät äksyilytaipumuksellaan sanoen olevansa "tuittupäitä" ja "temperamenttisia".
"Mä oon niin temperamenttinen, että sun täytyy osata käsitellä mua", olen kuullut monenkin sanovan. Ikään kuin miehen pitäisi olla koko ajan varpaillaan ja valmiina ns. käsittelemään naista, kun äkäpussikohtaus taas tulee. Rasittavaa olisi elämä sellainen.
No mä ainakin olen tuittupää ja temperamenttinen, mutta en hölmö. Vähintäänkin yhtä itsepäinen on mieheni jonka kanssa on alkuihanuuden mukana ollut myös ihme kiukkukohtauksia ja asioidenselvittelyä. Mun mielestä huippuhyvä juttu, että se ei ole ruvennut paijaamaan mua ja lepertelemään koska mä aiheutan itsekin välillä jostain ihan typerästä hämminkiä. Se on kiukustunut myös ja lähtenyt kävelemäänkin ja vasta parin päivän päästä rauhoittunut ja elämä on ollut taas ihanaa. Huono juttu on se jos alistuu kiukutteluun. Täytyy selvittää HETI alussa kiukuttelevalle ihmiselle että se ei todellakaan ole aina oikeassa ja että kaikki ei aina voi mennä niinkun hän haluaa. Sillä tavalla suhteesta voi tullakin jotain. Mä en ainakaan halua miestä jolla ei ole omaa tahtoa ja joka myötäilee kaikkea mitä teen, sanon tai haluan. Alussa kyllä tuli säikähdettyä pariin otteeseen että jumaliste toi ei tulekaan lepyttelemään mua, ja sitten jonkin aikaa murjotettua rupee miettimään että olinpas kuitenkin itse ihan hölmö. Aluksi saattaa jopa käydä mielessä että toimiikohan tämä homma nyt alkuunkaan, mutta sittenhän sen näkee :) Mun mielestä on todella hyvä että kummatkin saa varoa omia hölmöilyjään, ajatella enemmän toistakin, myöntää omat virheensä ja puhua asiat avoimesti ja rehellisesti järkeviin mittasuhteisiin. Eikä aina niin että mies pyytää anteeksi vaikka ei olisi mitään syytä siihen.
Kerta kaikkiaan loistava kirjoitus, allekirjoitan joka sanan :)
jotkut ämmät nyt vaan on sellasia..surullista ja totta!!
Kerronpa oman tarinani, joka jakaa varmaan mielipiteet kahtia. Olin itse ennen samanlainen nalkuttaja. Tiesin miksi nalkutin; halusin mieheni olevan sellainen kuin tahdoin, enkä ymmärtänyt hänen erilaisuuttaan. En ymmärtänyt, kuinka vaikeaa hänellä oli muutenkin enkä hävennyt yhtään huutoani ja suoranaista vittuiluani. Oma äitini on samanlainen nalkuttaja, ja vaikka kuinka vannoin, etten jäljittele häntä, niin minusta tuli samanlainen.
Miehelläni oli kovat paineet työttömyyden takia, kun hänet irtisanottiin firman lopettaessa, enkä minä ymmärtänyt sitä, vaan häpesin häntä. Olin todella paha suustani, haukuin hänet todella ilkeästi. Tiesin kyllä, että mieheni rakasti minua, mutta halusin testata häntä koko ajan. Puhuin erosta, leikin pakkaavani laukkuja tai tein muuta tyhmää (ikinä en pettänyt tietenkään). Kunnes sitten miehellä paloi pinna ja hän antoi minulle selkään. Ei kerran, eikä kahdesti, vaan useasti.
Hän menetti malttinsa kun haukuin häntä koko ajan, ja löi minua. Siitähän minä vasta yllyin ja kierre oli valmis. Olin aivan varma, että voin muuttaa mieheni mieleisekseni, tyhmä kun olin.
MIes sai työpaikan, sekään ei minulle riittänyt. Sitten hän löi taas, ja minä nalkutin lisää, oikein toivoin, että hän löisi minua ja sitten pyytäisi anteeksi. Mutta hävisinkin itse pelissäni, ja mieheni käski minua pakkaamaan laukkuni ja lähtemään kodistamme. Hän ei enää kuulemma jaksanut huutoani, eikä sitä, etten halua enää hellyyttä. Hän itki suoraa huutoa, ettei enää kestä haukkujani, ja sitten heräsin.
Havahduin tajuamaan, että olin tehnyt rauhallisesta viilipytystä turhautuneen miehen. Pakkasin laukut kun mies pyysi, asuin muutaman päivän ystävälläni, ja itkin koko ajan. Tajusin mitä olin menettänyt, tajusin, että kerjäsin ja yllytin miestäni käyttäytymään hänen luonteensa vastaisesti ja kaduin tekojani. Mieheni lopulta soitti minulle, ja pyysi ajelulle. Ajelimme koko yön, puhuimme, koetin saada häntä tajuamaan, että olen nyt nähnyt miten olen häntä kohdellut, ja että yritän parantaa tapani. Mieheni pyysi anteeksi lyömistään, mutta hän ei kuulemma enää keksinyt muuta, puhe ei enää tepsinyt. Pyysin anteeksi niin monta kertaa, että ääneni oli käheä, ja mieheni itki. Hän ei halunnut menettää minua, enkä minä häntä, ja päätimme palata yhteen.
Siitä hetkestä lähtien olen nähnyt mieheni eri silmin. Olen löytänyt hänestä monta uutta hyvää puolta, olen rakastunut häneen uudelleen. En enää tarkoituksella narise, vaan yritän hillitä itseni ja pyrimme puhumaan kaikki asiat rauhallisesti. Puhuminen lopetetaan, jos ääni kohoaa, ja jatketaan, kun ollaan taas rauhallisia. Olemme viettäneet jokaisen liikenevän ajan toistemme seurassa, mutta en ole enää valittanut jos hän kävi esim. kahvilla ystävänsä kanssa, ennen nakutin siitäkin.
Näytämme rakkautemme toisillemme ihan eri tavalla, ja olemme ikuisesti kiitollisia, että saimme tilanteen purettua, vaikkakin tekotapa oli todella raaka, mutta ei siinä kummankaan mielestä olisi ollut muuta vaihtoehtoa. Olemme hemmetin onnellisia! Puhun miehenikin puolesta, sillä hän on taas oma itsensä, rauhallinen, tyyni, humoristinen, romanttinen, hellä.. Minä olen oppinut olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, stressaamatta pikkuasioista ja annan muillekin tilaa.
En ikinä kuitenkaan anna anteeksi itselleni, että nalkutin ja haukuin miestäni, sillä hänelle tuli siitä tiettyjä pelkotiloja ja traumoja, joita olemme sitten yrittäneet parsia ja parantaa. Ansaitsin täysin ne muutamat lyönnit sillä muuten en olisi tajunnut. Sen jälkeen mieheni ei tietenkään ole koskenut minuun väkivalloin, vaan kohdellut kuin kukkaa kämmenellä.
En suosittele kuitenkaan väkivaltaa, vaan terapeuttia tytöllesi, alkuperäinen. Minäkin olin aikoinaan sen tarpeessa, nyt tajuan sen. Olin kireä, epäluuloinen, stressaava, turhantärkeä, pinnallinen.. ja nyt olen iloinen, myönteinen, onnellinen, herään jokaiseen aamuun hymyillen rakkaan mieheni vierestä. Jokainen aamu meillä on tärkeä, sillä ikinä ei voi tietää milloin toisen menettää.
Itse tunnistan samoja piirteitä itsessäni ja tarina menee kokolailla samaa rataa. Nykyään ne ominaisuudet onneksi ilmenevät vain riidellessämme kunnolla, eivät koko aikaa. Mutta tänään tapeliin ja paha on olo. Samanlainen juttu että olen saanut selkääni myös, lennellyt seinään, mutta ihan vain siksi että toinen ärsyyntyy ja minä huudan, vittuilen ja ärsytän aina vain enemmän ja enemmän ihan siksi että toiselta palaisi lopunkin pinna ja hän sitten saisi pyytää anteeksi kun on lyönyt tai vastaavaa. Ei minulle mitään henkisiä traumoja ole lyömisestä tullut, koska olen ihan täysin puolustuskykyinen miestäni kohtaan.
Sen verran olen tunnistanut itsestäni, että en minä tee tätä ilkeyttäni, vaan koska minulla itselläni on paha olo. Olen sen tajunnut jossain vaiheessa. olen miehelleni sanonut että jos minä alan haastamaan riitaa, niin silloin ei itselläni ole hyvä olo, vaan haluan huomiota. En kuitenkaan osaa pyytää huomiota suoraan ja jos en sitä muuten saa, niin alan vittuilemaan, riitelemään ja huutamaan että hän huomaisi minut ja tekisi asialle jotain. Tämäkin on alitajuista toimintaa, ja sen huomaa yleensä liian myöhään että taas minä teen tätä...
Mutta niinkuin nytkin on sellainen olo, että tahtoisin huomiota ja varmasti otamme yhteen tämän illan aikana vielä monta kertaa. Mutta en osaa antaa periksi. Toivon vain että mieheni tulisi halaamaan minua, silloin yleensä pillahdan itkuun ja paha olo purkautuu sitä kautta. Mutta kuka tälläistä perkelettä tahtoisi halata...
Eli siis, kyllä me naiset osataan kiukuta ja nalkuttaa, mutta ainakin omassa suhteessani olen huomannut seuraavaa:
Mies nailjailee joka asiasta tavalla, josta tietää minun ärsyyntyvän. Ei äänenkorotusta, ei nalkutusta, vaan tietää tavan ja äänen jolla saa minut pamahtamaan.
No, minä taas olen luonteeltani sellainen että kun hermostun, ääni nousee. Se on vakio.
Eli mieheni siis aloittaa vittuilun ja nälvimisen mutta "nätillä" äänellä, ja koska minä hermostun ja saan tarpeekseni ja alan mäkättämään, on vika minussa ja olen outo kun alan huutamaan syyttä.
Vaikka oikeasti hän jopa tietää sen että sai minua taas ärsytettyä niin paljon että kilahdin. Mutta kavereillepa on hauska taas sanoa että nii kato nyt, en mä tiedä mikä siihen meni.
Aina sanotaan että naiset nalkuttaa, mutta eipä me aina niin syyttä nalkuteta. Astuinpa eilen taas kylpyhuoneeseen herran suihkun jäljiltä ja kastelin sukkani kun sitä h*lvetin mattoa ei saa siirrettyä. Ja taas nainen nalkuttaa... On se miehen elämä rankkaa.
Onhan se totta että osa naisista todella nalkuttaa kaikesta ja turhaa, mutta tuosta naisten nalkuttamisesta on myös tehty sellainen yleinen vitsi miesten keskuudessa, josta on hauska puhua. Vaikka sitten itse olisi sen nalkutuksen aiheuttanutkin.
Mutta, onni jatkukoon ja elämä hymyilköön :)
Vedä tyttöystävältä housut kinttuihin ja anna kunnolla remmiä persuksille. Sen jälkeen kerrot, että lisää tulee, jollei tahti muutu, perustele kunnolla. Saattaa vaikka tepsiäkin, ainakin meillä auttoi, vaikka aluksi murjotettiinkin. Lopulta vaimo meni itseensä ja myönsi ansainneensa kurinpalautuksen.