Olen rikki.
En tiedä, haluanko aviomiestäni.
En tiedä, haluanko meidän jatkavan. On niin tyhjä olo. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. En kaipaa seksiä, en läheisyyttä, en hellyyttä. Olenko jämähtänyt näille sijoilleni, koska en toisaalta uskalla tehdä mitään asioiden eteen? En uskalla ottaa ja lähteä, vaikkei meillä ole lapsia. Olemme olleet naimisissa vasta vähän päälle 2 vuotta ja jo nyt tuntuu, että kaikki vain ahdistaa. Tunnettuhan me ollaan liki 10 vuotta.
Alku oli semmoista on-offia, että oksat pois, mutta yhteen jumittiin sittenkin..
Onkohan minulla kohtalotovereita? Haluaisin irti tästä kaikesta, mutta en uskalla tehdä minkäännäköisiä askeleita mihinkään suuntaan.
En tiedä, haluanko aviomiestäni.
En tiedä, haluanko meidän jatkavan. On niin tyhjä olo. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. En kaipaa seksiä, en läheisyyttä, en hellyyttä. Olenko jämähtänyt näille sijoilleni, koska en toisaalta uskalla tehdä mitään asioiden eteen? En uskalla ottaa ja lähteä, vaikkei meillä ole lapsia. Olemme olleet naimisissa vasta vähän päälle 2 vuotta ja jo nyt tuntuu, että kaikki vain ahdistaa. Tunnettuhan me ollaan liki 10 vuotta.
Alku oli semmoista on-offia, että oksat pois, mutta yhteen jumittiin sittenkin..
Onkohan minulla kohtalotovereita? Haluaisin irti tästä kaikesta, mutta en uskalla tehdä minkäännäköisiä askeleita mihinkään suuntaan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Silloin kun on epävarma, miten asiat pitäisi tehdä, kannattaa jäädä odottelemaan. Kun liitto alkaa todella ahdistaa, siitä on lähdettävä, ettei sairastuisi tai peräti kuolisi. Kyllä sen tietää.
Odottele vielä, niin teen minäkin. En tiedä itsekään mitä haluan ja tunnen, siksi päätin
antaa ajan kulua ja selvittää asiat itseni kanssa
perinpohjin! Välillä pelkään lopullista päätöksentekohetkea, välillä uhoan tarmoa eropäätöksen johdosta.
Jumiutuuhan sitä jokainen suhde. Alkakaa lenkkeillä yhdessä ja siinä yhteydessä on hyvä
keskustella suhteestanne.Minulla on taipumus reippaan kävelylenkin yhteydessä aina purkaa
pahaa oloani ja miehenikin on paljon vastaanottavaisempi sellaisella hetkellä.
Tiedän vaan tunteesi.
Hei!
Olin samassa tilanteessa kuin sinä joitain vuosia sitten. Avioliittoa takana pari vuotta, seurustelua tietysti pidempään ja sydämessäni tiesin että suhteemme on ohi, olo oli paha. Silti en uskaltanut lähteä liitosta vaan jäin siihen vaikka kärsin ja tiesin etteivät asiat tule muuttumaan.
Venytin päätöksen tekoa pitkään, aivan liian pitkään. Siinä tuli satutettua itseä sekä ex-aviomiestä todella pahasti. Jälkiviisas on helppo olla, mutta nyt ajattelen että olisinpa ollut aiemmin rohkeampi ja ottanut eron jo silloin kun tiesin suhteen loppuneen.
Tietenkään avioeroon ei tule sännätä heti kun suhde alkaa tympimään, niin käynee jokaisessa suhteessa toisinaan, mutta aivan yhtä tuhoavaa on jäädä liittoon joka ahdistaa ja tuntuu väärältä.
Toivon sinulle rohkeutta oikeiden päätösten tekoon:)
Kun näitä tarinoita saa lukea noin satoja, niin ihmettelen vaan miksi siinä aina käy näin. Tai sama se miksi tähän tilanteeseen tullaan, mutta jos nyt takerrun näihin kahteen caseen, niin sopiiko kysyä miksi te naiset luovutatte tässä kohtaa? Ei nyt mietitä miksi tähän tultiin, vaan mietitään miten tästä päästään eteenpäin. Sinäkin, "Rita" olet heti tarjoamassa erovaihtoehtoa. Miksi ihmeessä? Mikset mieluummin tarjoa sitä, mitä itse et ehkä yrittänyt - korjaa toki jos olen väärässä. Laittakaa asiat kuntoon! Hakekaa apua! Ottakaa aikalisä! Tehkää nyt hel...tissä jotakin muuta kuin pakenette ongelmia heittämällä pyyhe kehään.
Toki miehissäkin on omat vikansa, mutta teitä arvon naisia on ilmeisesti noin miljoona - teitä, jotka olette vuosia kärsineet "pahassa suhteessa", tekemättä mitään asioiden korjaamiseksi. Ette ehkä juuri te kaksi, mutta usein näen tätä samaa. Ja lähes aina 10 vuoden kohdalla.
Mitä haluaisitte sanoa heistä, jotka ovat tässä tilanteessa käsi kädessä kahlanneet koko keikan läpi, toinen toistaan tukien? Ja tulleet suosta ulos vahvempina kuin koskaan tietäen, että "meitä ei mikään voi enää kaataa".
pahoitin mieleni sinun asiantuntijakirjoituksestasi. Miten voit tietää kenenkään liitosta yhtään mitään, mistä tiedät jos nainen yrittää "hoitaa" liittoa, yrittää saada miestään myös tähän suhteen hoitamiseen ja avun hakemiseen, EIKÄ TOISTA KIINNOSTA - EVVK! Itse olen yrittänyt n. 7 vuotta, enkä halua ainakaan kenellekään neuvoa liian pitkää odottelua - sitä mitä minä olen tehnyt! Nyt kun vihdoin tein päätökseni erosta, nyt saankin kuulla olevani itsekäs ihminen, kuinka vien toisten elämältä pohjan ja niin edelleen. Ja tämä anoppini suusta! Löi haukunnallaan kerralla jalat alta. Jos aviopareilla on vaikeuksia, kertokaan se myös lähipiirillenne, älkääkä salatko asiaa!
MIKSI SEN TÄYTYY OLLA AINA NAINEN JONKA TÄYTYY YRITTÄÄ HAKEA APUA JA TEHDÄ KAIKKENSA ETTÄ JUTTU TOIMII!!! Miksei mies voi tehdä jotain liittonsa eteen. Naisella on muutenkin aivan tarpeeksi organisoitavaa, lapset, kodin siisteys, sukulaisiin yhteydenpito jne... Miksi naisella pitää olla kaiken tämän jälkeen vielä voimia yrittää kahlata kitisevässä liitossa ja pelastaa sitä! Haluaisinpa sinulta M37 asiantuntijavastauksen!!!!
Sinulle "pahoillani". Anteeksi. En missään vaiheessa yrittänyt puhua Sinun tai kenekään muun liitosta, kun en tarkemmin niistä tiedä - aivan kuten sanoit. Toki viittasin pariinkin kirjoitukseen tässä ketjussa ja edelleen sanon: kuulostaa tutulta.
Kyllä minä voin "tietää kenenkään liitosta yhtään mitään", itse asiassa paljonkin. Esimerkikisi omastani ja lukuisista muista, missä juuri tämä tuttu kuvio on toistunut.
En myöskään sanonut, että yksin voi ongelmat selvittää. Lue edellisen tekstini viimeinen kappale uudelleen, niin ehkä ymmärrät mitä "it takes two to tango" minulle merkitsee. Jos toinen ei halua, niin olkoon niin - sitten on hankalaa. Usein vain kannattaisi minun mielestäni haluta, molempien.
Ja kun tuon alkuperäisen tekstin luen/luet vielä uudelleen, niin se todellakin näyttää tutulta - omastakin elämästäni. Karkuun vaan pahaa oloa. Kyllä aikuiset näistä selviävät, mutta entäpä jos kuviossa on lapsia... Peilaan ehkä omaa kuviotani aika paljon, mutta näinhän se usein menee...
Sen verran paljon oli ISOJA KIRJAIMIA ja huutomerkkejä viestissäsi, että en usko tämän juurikaan osuvan kategoriaan "rakentavaa keskustelua"... ;-) Itse ainakin yritin/yritän olla avoin ja olenkin tähän viitannut teksteissäni. Samaa en näe Sinun tekstissä, kun olet sitä mieltä että "nainen AINA sitä ja tätä". Näin on siis Sinulle käynyt (?) ja voisitko uskoa, että on sellaisiakin tapauksia, missä mies hoitaa kaiken tuon, mitä viestissäsi sanoit? Ja yrittää tosissaan pelastaa liiton.
Jos olen antanut ymmärtää, että vain ja ainoastaan naisen tulee hakea apua ja pitää hommaa nipussa, niin anteeksi. Tätä en tarkoita.
Siinä Sinulle "asiantuntijavastaus". Älä yleistä, en minäkään sitä tee.
Ymmärrän tunteesi oikein hyvin. Itse oli avioliitossa 22 vuotta, ennen kuin tulin järkiini ja luovutin. Vaikka kuinka mietin, en keksi yhtään asiaa, jota en olisi kokeillut.
Nykyään ajattelen, että ihminen, joka ottaa eron parin avioliittovuoden jälkeen, on minua järkevämpi eikä samanlainen jääräpää. Hän tunnustaa epäonnistuneensa, mutta ei tuomitse itseään elinkautiseen siitä syystä (toisin kuin minä).
kärsiä huonosta liitosta aivan yhtä paljon kuin vanhemmatkin. Se riippuu täysin vanhemmista miten he osaavat hommat hoitaa. Itse tiedän että lapseni eivät tule kärsimään, ovat eläneet kanssani koko ajan ja tietävät kuinka kärsin. ja tietävät myös sen etten ikinä voisi erottaa heitä isästään. isä tulee kuulumaan heidän elämäänsä joka päivä, vanhempien erosta huolimatta!!
tällä kertaa pahoitin sinun mielesi, minä vain satun tällä hetkellä olemaan hieman "herkällä" päällä! :)
ollut avioliitossa 22 vuotta, joten tämä asia ei ole todellakaan helppoa. Mutta älkää jääkö roikkumaan huonoon suhteeseen. Lopettakaa se ajoissa!
Katsos minun mieleni pahoittui vuosiksi jo siinä vaiheessa, kun ex-puolisoni lähti lasten kanssa. Niin sanotusta "hyvästä" liitosta, missä ei juoda, hakata, nimitellä eikä käydä vieraissa. Välittämistä ja arvostusta osoitettiin puolin toisin, ehkä kuitenkin liian vähän. Lasten kasvatukseen osallistuttiin kukin osaltaan ja parhaalla panoksellaan. Toinen teki töitä, toinen ei 10 vuodessa vielä ehtinyt aloittaa (lapset pitivät kotona). Mutta tämä tavallinen arki ei ollut ex-puolisolleni "hyvä liitto" ja kunnioitan hänen päätöstään lähteä, vaikken sitä ymmärräkään. Ja arvaapa vielä kumpi yritti pelastaa liittoa ja kumpi pakeni ahdistuksessaan? Sanoi vielä ääneenkin, että ei kiinnosta pätkääkään lasten fiilikset. Kysy tänään lapsilta mitä haluavat, niin kaikki vastaavat, että palaisimme yhteen. Hyvä vaimo ja hyvä äiti - ei vaan jaksanut.
Näetkö nyt, että asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia?
Kyllä joissakin parisuhdekriiseissä, jotka myös eroon voivat päättyä ... mies on juuri se, joka koettaa järjestää ns. terapiaa ja keskusteluapua, ym. Eli, olet väärässä yleisyksessäsi ... tai sitten viiteryhmäsi kovin erilainen omastani.
PS. ja ainahan voi heittää sen toisen ikivanhan yleistyksen ..."kaikki naiset rakastuvat renttuihin"
minä kuljen "väärässä" porukassa näköjään. Ympärilläni kaikissa eroissa nainen on yrittänyt järjestää apua ja terapiaa ja mies vain ihmettelee, et mikä sillä nyt on?? Mutta on ihanaa kuulla että on olemassa - jossakin - sellaisia miehiäkin, jotka haluavat yrittää! Toivottavasti heidän vaimonsa tietävät mitä heillä on!!
Nyt ollaan asialinjalla... ;-) Hyvä.
En usko, että olet jonkinlaisen "porukan" ympäröivä. Ihan yhtä paljon kuin sinä näet ympärilläsi naisia, jotka yrittävät, niin minäkin näen ympärilläni miehiä/isejä, jotka on syyttä pistetty pihalle - jos sallit minun käyttää tällaista termiä. ;-)
Kyse lienee yksinkertaisesti siitä, että näemme oman tilanteemme kaltaisia tapauksia niin paljon paremmin kuin mitään muuta. Omassa pyörremyrskyssämme emme osaa katsella ympärillemme.
Olen samaa mieltä kanssasi - toivottavasti ne vaimot, jotka eivät viimeisiä askeleita vielä ole ottaneet, pysähtyvät miettimään vielä kerran pari - tosissaan. Liikaa on hyviä vkl-isiä tarjolla, minun mielestäni. Liikaa varmasti hyviä yh-äitejäkin... Ja kuten aikaisemmin sanoin, kyllä ne vkl-isit ja yh-äiditkin näistä selviävät, mutta entä lapset...
"Porukoissa" oli ontuva sanavalinta, M37 tarkensi oivallisesti.
Mutta mielestäni puhumattomuus ja "luullun arvaaminen" avioliitossa on sukupuolesta riippumaton vika (olkoonkin, että "keskimäärin" varmaan miehillä yleisempää) -- ja valitettavasti/onneksi tuokin asioita jotka yleensä opittava eikä se "sisäsyntyistä" (tajunta siitä, että kipeät asiat ei vaikenemalla parane...)
Hei!
Ikävä kyllä aina ei yrittäminen ja hampaan pureminen auta. Ongelmien "läpi käyminen" ei muuta sitä tosiasiaa että aina ei kaksi ihmistä sovi toisilleen vaikka halua ja yritystä olisikin. Minä erosin aviomiehestäni pitkän harkinnan jälkeen - liian pitkän.
Ei suhteen säilyttäminen ole itseisarvo. Jos suhde ei toimi kaikista yrityksistä huolimatta on parasta olla niin rohkea ettei jää roikkumaan siihen. Avioero on todella vaikea paikka eikä yhtään auta että sen valinneita syytetään "laiskuudesta", siitä ettei olla valmiita vielä kerran kokeilemaan jotakin poppakonstia.
En edelleenkään ole sitä mieltä että eroon tulisi kaahata heti kun tuntuu vähän kurjalta. Kerroin vain oman kokemukseni joka on se, että asiat muuttuvat vain kurjemmiksi venyttämällä.
Kuules hyvä "kohtalotoveri" ... siinä oli viisauden sanoja, jokseenkin näin se valitettavasti menee -- joskus.
Kaikkea hyvää sinulle :-))
Olin itse vuosia samassa tilanteessa. Olimme yhdessä liki 25v ja enimmäkseen yhtä taistelua. Mietin monta kertaa eroa mutten uskaltanut erota ja sitten ex- mieheni löysi toisen. Silloin oli päätös helppo tehdä. Mutta sanon eron ottaneen koville. Olen nyt uudessa suhteessa, suhde on paljon tyynenpi mutta lapsia koskevissa asioissa kaipaan entistä miestäni. Suosittelen lämpimästi, antakaa toisillenne aikaa ja tehkää yhdessä jotain hauskaa.
Samoin miettein minäkin.
Odottamista ja katsomista,
tapahtuuko mitään.
Kauankohan sitä pitää odotella,
loppuelämäkö ?
Itselleni en haluaisi ottaa vastuuta lähtemisestä,
ja yhdessäolo ei kiinnosta.
On kituuttaa itseään ja toista sellaisessa suhteessa, jota ei kuitenkaan halua? Sanot, ettet halua läheisyyttä etkä hellyyttä - etkä seksiä. Eikös asia ole silloin aika selvä? Et rakasta miestäsi. Tuskin tilanne on hänellekään hyvä tai helppo, jos hänen kosketuksensa ei säväytä sinua mitenkään.
Elämme vain kerran, muista se! Kannattaisiko ottaa ja mennä maistelemaan maailmaa ja kattella sitten, onko Se Mies sittenkin oikea siinä kyljessä. JOs siltä tuntuu, hyvä niin. Itse ottaisin pesäeroa ja selvittelisin tunteitani yksin, omassa rauhassa. Kaksin siitä tuskin tulisikaan mitään. Pärjäile!