Millaista on saada lapsi perheeseen? Kaikki sanovat, että mikään ei ole niin kuin ennen. Onko tuo todellakin vaivan arvoista? Vauva ei ole mikään koiranpentu (pennuista on kokemusta = kasvattanut yhden, joo oli sekin raskasta) vaan vaati paljon enemmän huomioita; Aina pitää olla paikalla ja yrittää saada itku katkeamaan.
Tätä palstaa kun lukee tuntuu, että synnytyslaitokselta ei tule vain sinappikone vaan bonuksena saa vielä masentuneen tai raivohullun vaimon.
Parisuhteemme on tähän asti ollut pitkä (7v) ja stabiili (ulkopuolisen kommentti: "olette täydellinen pari"). Ollaanhan me riideltykin mutta henkinen yhteys on vahva, nautimme samoista asioista ja olemme todellakin toistemme parhaat kaverit.
Miksi noita lapsia oikein halutaan, missä on koukku (where is the catch)?
Tätä palstaa kun lukee tuntuu, että synnytyslaitokselta ei tule vain sinappikone vaan bonuksena saa vielä masentuneen tai raivohullun vaimon.
Parisuhteemme on tähän asti ollut pitkä (7v) ja stabiili (ulkopuolisen kommentti: "olette täydellinen pari"). Ollaanhan me riideltykin mutta henkinen yhteys on vahva, nautimme samoista asioista ja olemme todellakin toistemme parhaat kaverit.
Miksi noita lapsia oikein halutaan, missä on koukku (where is the catch)?
Vastaukset 21
Vanhimmat
joka hommassa, kannattaa vaan päättää onko kaikki vaivan arvosta.
Tähänki tulee pitkä litania vastauksia naisilta jotka väittää että se on aina riskin arvosta, tuntematta sua ja naistasi ollenkaan. Joten älä ihan heti niiden perusteella tee päätöstä. Usein on niin, että niistä on karsittu ne ikävät puolet kokonaan pois.
Tällasessa tilanteessa nainen haluu kehua omaa reviiriään vaikka itkis joka päivä...
Kyllä elämä on ihan monipuolista ja tasapainoista ilman lapsiakin. Ei tässä mitään kummajaisia olla. 25% alle 35 vuotiaista naisista on lapsettomia. Se on suuri määrä. Ja kasvaa koko ajan.
Tässä vaihtoehdossa ei riskejä ole. Ei tarvii miettii miten elämä muuttuu jos emme hanki lasta. Se on tätä samaa jota tähänkin saakka olemme eläneet. Tasapainoista nuoren parin elämää.
Suosittelen. (et ainakaan riskeeraa mitään)
Ilta-Sanomien palstalta:
http://www.iltasanomat.fi/keskustelu/lukijanviesti.asp?id=854491
Siinä on kaikenlaista sekä puolesta että vastaan.
Kyllä se lapsi vaan muuttaa sitä arkea. Aluksi tuntuukin että mikään ei ole enää ennallaan, kaikki oma ja puolison kanssa yhteinen on mennyttä ikuisisksi ajoiksi. Kun sitten siitä ensishokista on selvitty ja elämä alkaa taas tasaantumaan, ei enää osaa edes kuvitella elävänsä ilman lasta. Kyse onkin paljon juuri parisuhteesta, minkälainen se on ollut, pystytäänkö asioista puhumaan ja pelaako luottamus. Kun sitten lapsen syntymän jälkeen jossain vaiheessa molemmat taas alkavat käydä harrastuksissaan, näkemään ystäviä ja tekemään niitä omia juttuja mitä ennenkin, arki alkaa rullaamaan taas utteen tahtiin, tällä kertaa hyvin usein vauvan tahtiin :) Tunnemyllerrykset on molemmilla suuria heti vauvan synnyttyä, niistä kun pystyy keskustelemaan ja antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen niin siitä se uusi ihana elämä sitten lähtee:D Voin sanoa, etten ikimaailmassa olisi uskonut viihtyväni kotiäitinä, mutta kyllä tuo pikkuprinsessa on vienyt jalat alta meiltä molemmilta! Pidämme kuitenkin ihan tietoisesti huolen siitä että koko elämämme ei ole kotona seinien sisällä, käydään välillä ulkona tuulettumassa ja tehdään mahdollisuuksien mukaan niitä asioita joista nautimme. Nytkin ukkokulta on kaveridensa kanssa pelaamassa ja sitten illalla on mun vuoro lähteä kaverin luo kahvittelemaan.
Kyllä se on vaivan arvoista! Kun saat ensimmäisen hymyn, kun pienet kädet pitävät tiukasti kiinni sormestasi ja kun saat lohduttaa pientä itkevää nyyttiä, milloinkaan ei voi ihminen kokea olevansa yhtä tärkeä. Älä turhia pelkää, anna ihmisten puhua mitä puhuvat. Tärkeintä on mitä itse ajattelet lapsen saannista. Jos tunnet olevasi valmis (niin valmis kun lapsen saamiseen nyt voi olla....) niin antakaa palaa vaan. Tuntuu että teillä on keskenänne hyvä parisuhde, ei muuta kun etiäppäin sano mummo lumessa :)
jätä myös "äipän" viesti omaan arvoonsa...kuten hän itse sanoi älä anna muiden vaikuttaa.
Jos kysyt äideiltä, pilaako lapsi elämän ja parisuhteen, saat vastaukseksi raivoisaa sähinää siitä kuinka lapsesta huolimatta parisuhde kukoistaa, kroppa on timmi, seksiä harrastetaan kymmenen kertaa viikossa (tuplaorgasmi joka kerta) ulkomailla käydään säännöllisesti ja tohtorin väitöskirjaa on kiva väsätä lapsi sylissä.
Jos sanot äideille, että eikös tuo perhe-elämä ole ihan leppoisaa ja mukavaa ja kokemisen arvoista, alkaa tunnin valitus siitä, kuinka mikään ei ole niinkuin ennen, alapää on löystynyt, kiloja jäänyt, harrastuksille ei jää aikaa ja ukkokin viihtyy paremmin kapakassa ja "työmatkoilla". Kaiken tämän kruunaa piinaava lopetus "odotapa kun SINULLA on lapsia, se ei kuule ole helppoa!"
Eli äideiltä tätä on turha kysyä. He eivät jostain syystä pysty suhtautumaan aiheeseen vähimmässäkään määrin rationaalisesti.
Eli: mieti tarkkaan. Perhe-elämä joko onnistuu tai ei onnistu. Kuusi tuttavapariskuntaa on saanut lähiaikoina lapsen. Neljä heistä on eroamassa. Juu, mitenkään en tarkoita synkistellä mutta kylmä fakta on että kyllä se parisuhde heittää häränpyllyä lapsen myötä. Se, millaiseksi elämä muodostuu on sitten ihmisistä kiinni.
tuoda ilmi tuollaisia negatiivisia asioita vanhemmuudesta ja että perhekin vielä voi rikkoutua! Kyllä nyt varmaan moni kirjoittaa sheriffeille ja yrittää saada ilmi sinun IP:si ja osoitteesi että voivat käydä nirhaamassa sinut kun uskalsit rikkoa tabun tuolla lailla.
Vanhemmuushan on pelkkää paratiisia, paitsi silloin kun ... tarvitaan lisää tukea, koska se on niin raskasta ja vaikeaa. Kukaan ei koskaan kadu lapsenhankintaa paitsi silloin kun ... ei jaksakaan pitää jälkeläisistä huolta. Ja kun sitä ei sovi sanoa ääneen...
olla ihan hyvä vanhempi kun...käy tarpeeksi usein bilettämässä. Se on lapsenkin etu...olen kuullut...
*tirsk*
Räjätytän nyt tässä tabujen tabun ja sanon suoraan, että jos kelloa voisi kääntää taaksepäin niin sen tekisin.
Entisestä, järkevästä ja älykkäästä vaimosta ei ole tietoakaan. Kaikki kunnianhimo työn suhteen katosi kokonaan, tavoitteenaan jäädä elämäntapakotiädiksi. Naapureiden kyttääminen on harrastus numero 1. Sai päähänsä vintata kaikki hiemankin pornografinen materiaali roskikseen "kun me ollaan nyt perhe niin toi ei sovi". Rahaa kannan niska vääränä kotiin, mutta hänen mielestään käyn "vain" töissä. Suihku parin päivän välein taitaa olla liian kova vaatimus, ilmeisesti hyvä äiti ei saa näyttää ihmismäiseltä.
Tarvitseeko vielä mainita, että seksiä tippuu ehkä kerran vuodessa ja kovan työn takana.
Että sillai. Lapsi on toki rakas, mutta minua ei aina hymyt ja halitkaan jaksa lohduttaa.
Ihan kuin minun mieheni olisi kirjoittanut minusta, sillä tavalla vitsaillen ja positiivisessa sävyssä. Meillä ainakin menee hyvin kaikesta huolimatta. Sitäpaitsi juna meni jo, ei siis ole enää syytä ruikuttaa. Kun lapset kasvavat, niin uusi nuoruus koittaa meillekin, yhdessä!
Kukaan ei nykyään enään tunnu haluavan lapsia, (niistä on liikaa vastuuta, ei saa mennä miten haluaa yms.)
En minäkään halunnut kunnes pääsi käymään vahinko. Olen suhteellisen nuori, ja ihmiset arvostelevat kykyäni toimia äitinä, johtuen siitä että olen aina ollut kova menemään ja välittämättä sukumme hienostelusta. En osaa olla vastuullinen siis heidän mielestään.
Olen kuitenkin hyvä äiti ja rauhoittunut. En vaihtaisi päivääkään vaikka harmittaakin se että kaverini jatkavat menojaan ja olen ulkopuolinen, vailla elämää.?!
Väärin nyt vasta tajuan mitä elämä on. En ole enään se yksi monista vaan olen vastuussa jostakin kauniista. Todella on ollut raskasta, vaikeinta oli se että tajusin että mikään ei ole kuin ennen ja mieheni jatkaa elämäänsä kuin ennenkin. Hän ihmettelee miksi suutun hänelle. Tottakai suutun, hän ei ota vastuuta ja hakee sinkkuoloaan takaisin.
Eipä tämä varmaan vastaa kysymykseesi. Masennus ja raivohulluus on ihan normaalia, se tasaantuu ajan kanssa, itse olin itkuinen vielä muutaman kuukauden päästä synnytyksestä. Eikä mieheni siinäkään tukenut, haki vain seuraa netistä. Olin jo varma että jään yksin.
Huonoja puolia on, paljonkin, mutta lapsen tultua mikään ei ole ennallaan, mutta se silti on aivan ihanaa. Näen ihmisen joka kasvaa ja kehittyy, oppii jokeltelemaan, ryömimään, ensiaskel, ensimmäinen hymy ja se on minun aikaan saannosta, se on ainoa kaunis asia jonka olen luonut. Ei kannata nähdä negatiivisia asioita lapsesta vaan ne hyvät puolet.
Lapsia ei tosiaan voi verrata koiranpentuun, ne on omia, eikä pissaa sisälle lattialle. =)
Ei kukaan ole valmis vanhempi, siihen oppii ja kasvaa mukana. Ja parasta on se että en ole mistään muusta ollut niin ylpeä kuin tuosta sinappi koneesta, vaikka olen saanutkin työelämässä paljon aikaan.
katsoo vaan hyvät puolet voiko ikinä tehdä oikeita päätöksiä? Siinähän peittää puolet, hyvin oleellisen puolen asiasta. Pettymyksiä tietää tuollainen suhtautumistapa. Se, että ei näe totuutta sattuu kuule julmetun paljon kun sitä on katsottava väkisin silmiin!
Mikset kirjoittanut mitä puolisosi on mieltä ja miten hän kokee asian?
kerroin vain oman näkemykseni asiasta.
Eihän kukaan halua lapsia jos todella ajattelee kuinka paljon vaivaa, vastuuta ym. heistä tulee. Enpä minäkään halunnut.
ja mieheni suhtautuminen, En ole nähnyt koskaan yhtä onnellista ihmistä. Hän tulee joka päivä kotiin töistä suoraan lapsemme luokse, antaa lelun joskus ja joskus ottaa syliin joka tapauksessa viettää ensi hetket kotona hänen kanssaan. Hänen silmänsä loistaa ja leveä hymy naamassa kertoo miten iloinen hän on kun näkee taas pikkuisen. Hän on todella ylpeä lapsestaan, hän innostuu todella paljon aina kun lapsi oppii uutta ja huutaa minua katsomaan. Eikä häntäkään kaduta, vaikka hänelläkin oli aluksi vaikeaa varsinkin kun hän tiesi että rahatilanne ei riitä enään hänen omiin juttuihinsa.
Olen kysynyt onko hän muuttanut mieltään ja valitsisiko toisin ja aina hän on vastannut että ei muuttaisi eikä sanoisi toisin kun tulisin kysymään saman kysymyksen, pidämmekö lapsen. Kukaan ei ole valmis vanhempi ja kaikkia huonoja eikä hyviäkään puolia voi edes nähdä. Meidänkin pikkuisella on sairaus joka verottaa voimia. Silti ei kaduta kumpaakaan, on raskasta ja ihanaa. Lisäksi mieheni oli aivan onnesta soikeana kun pikkuinen syntyi, hän ei aikaisemmin osannut edes ajatella koko asiaa ennen kuin näki tämän joka on hänen.
Siis hän on onnellisempi lapsestaan kuin mistään muusta, Ja se ylpeys mikä hänellä on, hän ei mitään muuta tehnytkään aluksi kuin pusui lapsestaan kaikille, Siis KAIKILLE. Hän todella rakastaa pientään vaikka ei aina jaksakkaan hoitaa, mutta hoitaa silti ja oppii lapseltaan. Hän on kasvanut lapsen myötä ihmisenä. Ja aina kun olen lähdössä johonkin kinastelemme siitä otanko lapsenn mukaani vai en, sillä hän haluaisi olla lapsen kanssa.
Tietenkin kerron hyvät puolet, yritin vain kertoa että vaikka se pelottaa, niin lapsi on todella ihana asia. Ja että kukaan ei ole valmis äiti tai isä, siihen kasvaa. Miksi siis ei hankkisi lasta. Vaikka muutoksia tapahtuu.
lisäys, kunhan lukijat muistavat ettei tässä ollut koko totuus...
Taas tuo mammoille tyypillinen ristiriitaisuus. Ensin kirjoitit, että mies eli niinkuin ennenkin lapsesta huolimatta ja haki sinkkuaikojaan takaisin, sitten taas runoilet kuinka lapsi on hänen elämänsä keskipiste ja ylpeys.
Kumpi siis oli totta, kumpi valetta?
Asioissa on monta laitaa ja päivät ovat aina erinlaisia. Hän hakee siis sinkkuaikojaan takaisin, joten perhe on iso muutos, olisi ehkä pitänyt kirjoittaa menneessä aikamuodossa. silti hän ei vaihtaisi päivääkään, vaikkaa kaipaa sinkkuaikojaan ja haluaisi ne takaisin. Lapsemme on melko pieni vielä joten molemmat vielä totuttelevat vanhemmuuteen. Eilen hän sanoi, jos ei olisi pikkumiestä, mulla jäisi rahaa muuhunkin. Kysyin miksi sitten et jätä meitä, hän vastasi, enhän mä jättäisi mun elämäni keskipisteitä.
Ehkä siis kirjoitin muotoillen väärin sanoja, hän haluaisi sinkkuaikansa takaisin mutta ei vaihtaisi päivääkään pois. Ihan niin minäkin ajattelen toisinaan, "jos olisin valinnut toisin minulla olisi..., jos olisin valinnut toisin saisin mennä ja tehdä..., rahaakin olisi..." Mutta silti en tosiaankaan muuttaisi päätöstäni. Enkä tosiaan luopusi lapsestani. Hän on maailman kaunein asia minkä olen luonut. Siis kerroin mitä on niinkuin on. toivottavasti tämä selvensi asiaa.?
Toisin sanoen, olette sopeutuneet tilanteeseen pakon edessä, ja inhimilliseen tapaan vakuuttelette niin itseänne kuin muitakin että "En vaihtaisi tätä pois!" vaikka elämä ilman lasta olisi monelta osin parempaa?
kuitenkin huomioida se tosiasia, että tänne kirjotetaan useimmiten silloin kun on ongelmia ja se, että tämä palsta on hyvin pieni osa ihmisistä jotka ovat saaneet lapsen.Ne joilla menee hyvin,eivät tänne paljoakaan kirjottele.
Kiitoksia vain vastanneille.
Itseäni eivät juurikaan sinkkuajan paarissa hillumiset tai muut sekoilut juuri kiinnosta. Musta on vain mukava käydä töissä, harrastuksissa ja matkoilla enkä ole kokenut tarvitsevani tähän keitokseen mitään ylimääräistä.
Nytkin jos on töissä ollut hektinen päivä pääse sentään kotiin relaamaan. Lapsen saamisen jälkeen voisi sen relaamisen kanssa olla vähän niin ja näin.
Tiedän, että tulemme sen lapsen hankkimaan (siis jos ei ole lapsettomuutta tai muita mutkia matkassa), se vain tulee tapahtumaan yhtä varmasti kuin auto, häät ja omistusasunto. Itse vastustin näitäkin aikaisemmin, mutta minkäs teet keskiluokkaistumista on todella vaikea torjua. Ja ovathan nuo edellä mainitut asiat oikeastaan aika mukavia. Näin se entinen wannabe vaihtoehtoihminen taipuu...
Kyllähän useimmille tuo keskivertoelämä näkyy sopivan. Tykätään niin siitä avioliitosta kahdella lapsella, että niitä hankitaan useampia peräkkäin ;)
Itselläni ei ole lapsia, joten en pysty puhumaan omakohtaisesta kokemuksesta, mutta olen seurannut ystävieni elämää lasten kanssa ja voin antaa ulkopuolisen kommentteja...
Itse olen 29-vuotias nainen ja asunut avo/avioliitossa mieheni kanssa aivan piakkoin 10 vuotta. Me emme aio lapsiperheeksi, vaan viihdymme aivan loistavasti kahdestaan. Ja kokemukseni ystävieni lapsista on saanut minut entistä varmemmaksi, että en todellakaan halua lapsia. Lapsen tulo kun todellakin muuttaa kaiken. Aivan kaiken. Mikään ei tule enää raskauden alkamisen jälkeen olemaan niin kuin ennen... Ei pariskunnan yhteinen aika, ei vapaa-aika, ei kaverit ja ystävät, ei työ, ei harrastukset, ei mikään.
Olen myös huomannut sen, että lapsen saanut pariskunta alkaa usein hylkimään lapsettomia tuttaviaan. Ymmärrän kyllä sen, että kun lapsi on juuri syntynyt, ei aikaa ja voimia pahemmin riitä tapaamaan ystäviä, mutta kyllä minun mielestäni kahdessa vuodessa pitäisi jo saada elämä lapsen kanssa sellaiseen järjestykseen, että pystyy jälleen tapailla ystäviä silloin tällöin. Olen kuitenkin saanut kaikenlaisia kierteleviä selityksiä miksi tapaaminen ei juuri nyt käy, miksi heille ei esimerkiksi voi tulla käymään iltakahvilla tai miksi he eivät voi lähteä päiväkahville tai pulkkamäkeen tai Linnanmäelle. Olen yrittänyt ehdottaa kaikenlaisia tapaamisia, mutta omaa halua ei tunnu löytyvän tapaamisiin. Näen nykyään näitä 'lapsellisia' ystäviäni 2-3 kertaa vuodessa, kun ennen lapsen tuloa näimme viikoittain. Ymmärrän senkin, että aikaa ei enää riitä välttämättä viikoittaisiin tapaamisiin, mutta että vain 2-3 kertaa vuodessa?!? Sitä en ymmärrä...