Kolme vuotta mukavaa yhteiseloa tyttöystäväni (22v) kanssa. Viimeinen puoli vuotta ei niin hyvää. Nyt sitten tyttökaverini ilmoitti, että se on lopullisesti loppu ja hän on alkanut tapailemaan uutta kundia alustavasti. Hän ei tiedä mitä siitä tulee. Jutellaan yhä puhelimessa. Itselläni yksinäiset illat (1 viikko takana) ovat tuottaneet suurta tuskaa.
Tekisi mieli soittaa tytölle koko ajan ja kerran illassa sen teenkin ja silloin jutellaan niitä näitä ja naureskellaan ehkä vähän esim. tv-ohjelmille. Joskus sanon miltä musta tuntuu ja tyttöystäväni on aidosti kiinnostunut miten mulla menee. Olenhan jätetty ja tyttö ymmärtäväinen.
Itse tunnen, että pieni yhteydenpito on vain terapeuttista. Pahemmat tilitykset ja valitukset saavat sitten kuulla mun kaverit ja broidi. Kokonaan luopuminen hyvästä ystävästä tuntuisi liian kovalta. Olemme sopineet että mennää pelaaman Tennistäkin, koska sitä me aina tehtiin viikottain.
Toinen mikä pakkomielle on tullut on jatkuva treffien etsiminen. Kahdet pakit on jo tullut puolitutuilta ja yhdet treffitkin on nettideitin kanssa sovittu viikonlopuksi. Eli hirveä tarve löytää joku lähelle korvaamaan entistä ja antamaan läheisyyden tunnetta. Mikä ei tunnu itsestäkään ihan oikealta, mutta kun tuntuu niin heikolta ja surulliselta. Mutta jos silti vaikka löytäisi sen kivan ihmisen. Exä on ilmeisesti tehnyt sen saman.
Olen yrittänyt harrastaa enemmän, mutta aina se yksinäinen koti odottaa kolkkona. Ajatus seksinpuuttestakin tuntuu kauhealta, koska se oli erittäin aktiivista välillämme. Olen jopa viettänyt öitä vanhempieni luona, koska siellä on seuraa. Olo on kuin suurellakin luuserilla.
Ajatus että miksi ei kelvannut vaikka kaikkensa teki kanssa kutkuttaa, vaikka tyttö on antanut täysin järkeen käyvät syyt. Mutta sekään ei auta.
Tiedän että pitäisi yrittää ryhdistäytyä mutta kun ei se vielä ole onnistunut.
Tekisi mieli soittaa tytölle koko ajan ja kerran illassa sen teenkin ja silloin jutellaan niitä näitä ja naureskellaan ehkä vähän esim. tv-ohjelmille. Joskus sanon miltä musta tuntuu ja tyttöystäväni on aidosti kiinnostunut miten mulla menee. Olenhan jätetty ja tyttö ymmärtäväinen.
Itse tunnen, että pieni yhteydenpito on vain terapeuttista. Pahemmat tilitykset ja valitukset saavat sitten kuulla mun kaverit ja broidi. Kokonaan luopuminen hyvästä ystävästä tuntuisi liian kovalta. Olemme sopineet että mennää pelaaman Tennistäkin, koska sitä me aina tehtiin viikottain.
Toinen mikä pakkomielle on tullut on jatkuva treffien etsiminen. Kahdet pakit on jo tullut puolitutuilta ja yhdet treffitkin on nettideitin kanssa sovittu viikonlopuksi. Eli hirveä tarve löytää joku lähelle korvaamaan entistä ja antamaan läheisyyden tunnetta. Mikä ei tunnu itsestäkään ihan oikealta, mutta kun tuntuu niin heikolta ja surulliselta. Mutta jos silti vaikka löytäisi sen kivan ihmisen. Exä on ilmeisesti tehnyt sen saman.
Olen yrittänyt harrastaa enemmän, mutta aina se yksinäinen koti odottaa kolkkona. Ajatus seksinpuuttestakin tuntuu kauhealta, koska se oli erittäin aktiivista välillämme. Olen jopa viettänyt öitä vanhempieni luona, koska siellä on seuraa. Olo on kuin suurellakin luuserilla.
Ajatus että miksi ei kelvannut vaikka kaikkensa teki kanssa kutkuttaa, vaikka tyttö on antanut täysin järkeen käyvät syyt. Mutta sekään ei auta.
Tiedän että pitäisi yrittää ryhdistäytyä mutta kun ei se vielä ole onnistunut.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yleensä jättö tapahtuu niin ettei perään saa soitella ja on todellakin turha odotella mitään "vikalistaa", joten ole onnellinen noistakin vähistä.
Suinpäin ei kannata rymistellä lähimpään syliin.
Ei kannata hankkia korviketta/lohduketta... Satutat vaan sitä toista sitten enemmän.
Niin samaa mieltä et korvikekahviakaan ei kukaan halua jos on oikeaa saatavilla.
Mun mielestä sä voisit opetella asumaan jonkin aikaa yksin(ei liian kauan)se vaikeaa alussa mut sit siitä jopa joskus nauttii ja löytää liikaakin hyviä puolia huom!en tarkoita mitään irtojuttuja enkä baarielämään vaan kotona rauhassa oloa
Miksi ne naiset aina tuntuu jättävän vasta
kun on löytänyt jonkun toisen? Aika törkeetä.
Ei kannata korviketta hakea, kyllä uusi sen
huomaa jos olet vielä kiinni entisessä ja
turha loukata ihan ulkopuolista. Elämä jatkuu,
muutaman viikon jälkeen ei tunnu enää niin
vaikealta ja parin kuukauden päästä olet jo
unohtanut koko jutun. Ainakin jos niin haluat.
Kuulostaa kliseeltä, mutta kannattaa harkita
vaikka jonkun kehittävän harrastuksen
aloittamista jne...
Tarinasi kuulostaa kovin samanlaiselta kuin minun...paitsi että olen tyttö. Yksinäisyyden tunne on kamalaa...minulla on erosta jo kohta kaksi kuukautta, mutta ei vaan helpota. Olen yrittänyt keksiä kaikkea ns. sijaistoimintaa, mutta kuten sanoit, tyhjä, kolkko koti odottaa siltikin...
Korvikkeita ei kannata etsia...itse sorruin heti muutaman viikon jälkeen treffailemaan paria jätkää ja nettideiteilläkin kävin...eikä niistä lopulta tullut kuin paha mieli. Jos ei minulle, niin sitten toiselle osapuolelle. Vertasin jokaista exääni...ja toista samanlaistahan ei voi olla olemassa. Anna itsellesi siis aikaa surra.
Olemme exäni kanssa edelleen vähintään kerran viikossa yhteydessä ja näemmekin silloin tällöin...jollain tavalla se auttaa, mutta sitten taas toisaalta huomaan salaa elätteleväni toiveita siitä, että josko palaisimme vielä jonain päivänä yhteen..Paras apu saattaisi siis kuitenkin olla yhteydenpidon lopettaminen täysin. Ainakin muutamaksi kuukaudeksi..tai siksi ajaksi että tuntee päässeensä jaloilleen. Tiedä häntä, mutta voimia sulle joka tapauksessa...tiedän että tuntuu vaikeelta, mutta aika on parasta lääkettä!:)
Voi että kun niin tiedän mitä tarkoitat. Olen tyttö, mutta samat tunteet ne taitaa olla sukupuolesta riippumatta. Mulla erosta on n. puoli vuotta, ja paremmin jo menee. Mutta ei entisen veroisesti. On ollut aika jännää aikaa tässä. Oon joutunut käymään läpi semmosia asioita, joita en olis koskaan uskonut itsestäni löytyvän. Teesini onkin, että tämä on ollut samalla kauheinta ja myös parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Olen oppinut niiiin paljon itsestäni, seurustelusta ja elämästä ylipäänsä.
Nyt vasta tajuan mitä yksinäisyys tarkoittaa. Mulla onneks onk tosi paljon ihania ystäviä, mut ei ne silti korvaa sitä yhtä. Olen oppinut arvostamaan kaikkia ihania asioita elämässäni, aiemmin en edes tajunnut niiden olemassaoloa. Asiat on mulla kuitenkin tosi hyvin. Tää on ollut mulle ainoa keino päästä oman elämäni herraksi. On aika hieno tunne, kun tajuaa kasvaneensa aikuisemmaksi ja pystyvänsä hallitsemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Musta on tullut tosi itsenäinen, ja tämän elämän asenteen haluan säilyttää.
Sureminen saattaa kestää kauan, mutta älä luovuta. Se helpottaa aivan 100%:n varmasti jossain vaiheessa! Ei kannata odottaa, että jonain päivänä kaikki olis vaan onnellisesti ohi, mutta fiilisten kanssa oppii elämään ja tajuaa tosiaan itsestään vaikka mitä.
Käytännön vinkkinä voisin sanoa, että tekemistä kannattaa hankkia. Kun on yksin, ajatukset pääsee lentoon eikä niitä pysäytä mikään. Touhutessa pystyy "unohtamaan" asian edes hetkeksi. Ja uudet jutut on kyllä aika varmasti tuhoon tuomittuja ainakin näin alkuvaiheessa, mutta jos kumpikaan osapuoli ei loukkaannu, niin mun mielestä itsetuntoaan saa kohottaa silläkin tavalla. Uusien ihmisten tapaaminen on aina hyvä asia, oli sitä sitten liikkeellä sinkkuna tai seurustelevana ihmisenä. Niiltä voi aina oppia jotain.
Tsemppiä sulle! Jos haluat, niin voidaan vaikka kirjotella lisää. Halaus! :)
Mulla vähän samanlainen juttu takana, 4kk ollu sinkkuna...Olen ajatellut asian silleen että ajan kanssa asian kanssa oppii elämään ja pitää löytää ne hyvät asiat mitä itsellä kumminki on. Meilläki oli lopussa suhde vähän niin ja näin, joten ratkaisu oli kumminki oikea. Silti sitä vähän jää kaipaan niitä hyviä hetkiä kummiski...mutta se ei auta kuin nokka kohti tulevaa jaa pää pystyssä vaikka se vaikeaa välillä onkin..Täytyy uskoa siihen että varmasti jossain on joku joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ja jonka kanssa asiat sujuu paremmin, ja ei tarvi sen kummemmin stressata, saa olla oma itsensä...