Kirjoitan tänne, sillä ahdistaa aika pahasti. Töistä ei meinaa tulla mitään, kun vain käyn läpi eilisen tapahtumia. Yritän kertoa asiat lyhyesti, mutta pakkohan tätä oloa on jonnekin purkaa...
Mieheni tuli eilen kotiin poikien ryyppyreissulta reilusti myöhässä. En koko päivänä ollut saanut häntä kiinni (olisin tarvinnut auton avaimet), kun puhelin oli kiinni. Sen verran häntä olin tavoitellut kavereilta, että tiesin hänen lähteneen omille teilleen kesken illan, eikä ollut yötä siellä missä piti. Kun lopulta sain hänet puhelimeen, kysyin muina miehinä, miten ilta sujui ja missä oli ollut (herttaisesti, kiinnostuneesti, kivasti) ja arvatenkin mies valehteli. Ei tiennyt, että auton avaimia metsästäessäni olin saanut selville, ettei ilta sujunut ihan niinkuin oli ollut puhetta.
Sanoin tämän hänellekin ja mies meni ihan vaikeaksi. Ei suostunut selittämään ja sanoi vain, ettei muista (ihan realistinen selitys tässä tapauksessa). Lähti lopulta hakemaan autoa ja selvittämään illan kulkua. Minä tietysti olin surusta, vihasta ja päivän huolehtimisesta sekopäinen. Päin naamaa valehteleminen on minun silmissäni suurin rike, mitä rakkaalleen voi tehdä...
Mies tuli takaisin selvittämään asiaa (tarjosin myös mahdollisuutta, ettei tarvitse selittää ja suhde olisi jäänyt siihen). Sanoi, että yksi pahimmista peloistani oli käynyt toteen ja oli viettänyt yönsä exänsä luona. Kaveriporukka oli raahannut hänet sinne turvaan ja nukkumaan, kun oli sammunut baarissa. Mitään ei kuulemma tapahtunut ja sen voin uskoakin (tunnen exän ja ystävät ja mikäli jotain olisi tapahtunut, minua olisi jo informoitu). Valehteli kuulemma siksi, että halusi suojella minua ja itseään tiedon aiheuttamalta kriisiltä ja tunnekuohulta.
Yhteisen historiamme ja aiempien kriisien johdosta menin täysin murskaksi. Siinä ei paljon selitykset auttaneet. Päässä vain naksahti ja löin. Kaduin sitä heti ja kadun edelleen. Mies lähti, mutta juoksin perään ja lopulta hän jäi selvittämään asiaa. Saatiin asia selvitettyä niin hyvin, kuin tuollaisen tilanteen vain voi selvittää. Mies antoi lyönninkin anteeksi ja naurahti, että parempi kai se perheväkivalta näin päin on... Ei minusta. Hävettää ihan hirveästi. En ole ikipäivänä lyönyt ketään, enkä taatusti lyö enää ikinä! Se avutomuuden tunne ennen lyöntiä, kun vain haluaa satuttaa ja näyttää, kuinka itseenkin sattuu...Kamalinta mitä tiedän.
Puhuttiin koko ilta ja selviteltiin syitä ja seuraamuksia. Puhuttiin rehellisyydestä, valehtelemisesta, luottamuksesta, ex-kumppaneista ja heidän luonaan yöpymisestä, tulevasuudesta, parisuhteesta. Mies puhui, puhui, pyysi anteeksi, vakuutti, aneli, tunnusti, hellitteli sanoilla. Kaikkea. Mutta eihän valheita saa valkoisiksi puhumalla ja pieni epäilyksen siemen on nyt kylvetty. Aika näyttää, mihin suuntaan se kehittyy...
Aamulla oli ihan hyvä herätä, kun oltiin nukuttu ihan lähekkäin, suukoteltu ja paijailtu. Nyt töissä ahdistus iski. Tunne on sekoitus surua, häpeää ja pelkoa. Surua siitä, että mies valehteli ja satutti. Häpeää siksi, että löin. Pelkoa siitä, että tämä sittenkin repii meidät kappaleiksi, vaikka eilen totesimme yhdessä vaikeuksien vain vahvistavan rakkauttamme.
Rakkaus tekee joskus kipeää. Ei tämä ollut edes pahinta, mitä parisuhteessa voi tapahtua, mutta kipeää tekee. Olisi niin helppoa olla luottamatta ja menettää uskonsa ihmisiin. Vaikeampaa on yrittää samaistua, ymmärtää, antaa anteeksi ja löytää luottamus itsestään uudelleen...
Mieheni tuli eilen kotiin poikien ryyppyreissulta reilusti myöhässä. En koko päivänä ollut saanut häntä kiinni (olisin tarvinnut auton avaimet), kun puhelin oli kiinni. Sen verran häntä olin tavoitellut kavereilta, että tiesin hänen lähteneen omille teilleen kesken illan, eikä ollut yötä siellä missä piti. Kun lopulta sain hänet puhelimeen, kysyin muina miehinä, miten ilta sujui ja missä oli ollut (herttaisesti, kiinnostuneesti, kivasti) ja arvatenkin mies valehteli. Ei tiennyt, että auton avaimia metsästäessäni olin saanut selville, ettei ilta sujunut ihan niinkuin oli ollut puhetta.
Sanoin tämän hänellekin ja mies meni ihan vaikeaksi. Ei suostunut selittämään ja sanoi vain, ettei muista (ihan realistinen selitys tässä tapauksessa). Lähti lopulta hakemaan autoa ja selvittämään illan kulkua. Minä tietysti olin surusta, vihasta ja päivän huolehtimisesta sekopäinen. Päin naamaa valehteleminen on minun silmissäni suurin rike, mitä rakkaalleen voi tehdä...
Mies tuli takaisin selvittämään asiaa (tarjosin myös mahdollisuutta, ettei tarvitse selittää ja suhde olisi jäänyt siihen). Sanoi, että yksi pahimmista peloistani oli käynyt toteen ja oli viettänyt yönsä exänsä luona. Kaveriporukka oli raahannut hänet sinne turvaan ja nukkumaan, kun oli sammunut baarissa. Mitään ei kuulemma tapahtunut ja sen voin uskoakin (tunnen exän ja ystävät ja mikäli jotain olisi tapahtunut, minua olisi jo informoitu). Valehteli kuulemma siksi, että halusi suojella minua ja itseään tiedon aiheuttamalta kriisiltä ja tunnekuohulta.
Yhteisen historiamme ja aiempien kriisien johdosta menin täysin murskaksi. Siinä ei paljon selitykset auttaneet. Päässä vain naksahti ja löin. Kaduin sitä heti ja kadun edelleen. Mies lähti, mutta juoksin perään ja lopulta hän jäi selvittämään asiaa. Saatiin asia selvitettyä niin hyvin, kuin tuollaisen tilanteen vain voi selvittää. Mies antoi lyönninkin anteeksi ja naurahti, että parempi kai se perheväkivalta näin päin on... Ei minusta. Hävettää ihan hirveästi. En ole ikipäivänä lyönyt ketään, enkä taatusti lyö enää ikinä! Se avutomuuden tunne ennen lyöntiä, kun vain haluaa satuttaa ja näyttää, kuinka itseenkin sattuu...Kamalinta mitä tiedän.
Puhuttiin koko ilta ja selviteltiin syitä ja seuraamuksia. Puhuttiin rehellisyydestä, valehtelemisesta, luottamuksesta, ex-kumppaneista ja heidän luonaan yöpymisestä, tulevasuudesta, parisuhteesta. Mies puhui, puhui, pyysi anteeksi, vakuutti, aneli, tunnusti, hellitteli sanoilla. Kaikkea. Mutta eihän valheita saa valkoisiksi puhumalla ja pieni epäilyksen siemen on nyt kylvetty. Aika näyttää, mihin suuntaan se kehittyy...
Aamulla oli ihan hyvä herätä, kun oltiin nukuttu ihan lähekkäin, suukoteltu ja paijailtu. Nyt töissä ahdistus iski. Tunne on sekoitus surua, häpeää ja pelkoa. Surua siitä, että mies valehteli ja satutti. Häpeää siksi, että löin. Pelkoa siitä, että tämä sittenkin repii meidät kappaleiksi, vaikka eilen totesimme yhdessä vaikeuksien vain vahvistavan rakkauttamme.
Rakkaus tekee joskus kipeää. Ei tämä ollut edes pahinta, mitä parisuhteessa voi tapahtua, mutta kipeää tekee. Olisi niin helppoa olla luottamatta ja menettää uskonsa ihmisiin. Vaikeampaa on yrittää samaistua, ymmärtää, antaa anteeksi ja löytää luottamus itsestään uudelleen...
Vastaukset 6
Vanhimmat
rauhallisesti, hyväksy pienet yllättävät epätäydellisyydet suhteessa, ne kasvattavat.
Mielenkiintoista, että miehesi kaverit veivät hänet exänsä luo "turvaan ja nukkumaan", eikä sinun luoksesi... Ja käsitin niin, että nämä kaverit sanoivat miehesi itse lähteneen omille teilleen kesken illan.
Taisi kuule äijä pettää sua oikein kunnolla, ja valehteli vielä, kun ei uskaltanut totuutta kertoa.
Järkevänä ihmisenä tiedän, että kaikki on mahdollista ja liian monta kertaa olen kuullut naisen sanovan: "minun mieheni ei ikinä..." Siispä en sorru siihen. Molemmat vaihtoehdot ovat vielä ilmassa, joko on pettänyt tai sitten ei.
Selvennystä vielä (tarina on niin pitkä, että osa yksityiskohdista piti jättää pois luettavuuden vuoksi):
Mieheni kaverit, jotka veivät hänet exälleen nukkumaan humalaansa pois eivät ole mitään ruudinkeksijöitä. He ovat oikeastaan enemmän tämän exän kuin minun ystäviäni. Olen uusi tulokas porukassa ja olen muuttanut vasta äskettäin eli he eivät tiedä asuinpaikkaani, eivätkä puhelinnumeroani. Ne kaverit, jotka sanoivat mieheni lähteneen omille teilleen, olivat eri porukkaa. Baarissa seura vaihtui, kuten yleistä, kun yksi tahtoo yhteen paikkaan ja toinen toiseen...
Siitä en voi olla lainkaan niin varma, että mikä on valhetta ja mikä totta. Jos olisi pettänyt, niin eikö olisi kannattanut sitten kunnolla valehdella olleensa Jykän/Jarin/Penan luona yötä ja sopia kaverin kanssa peitetarinasta? Koska mieheni tiesi, että siitä tulee älytön sota, kun kertoo asioiden todellisen laidan. Enkä ymmärrä, miksi exä salaisi asioiden tilan minulta, kun on alusta lähtien toivonut suhteemme päättyvän huonosti (vaikka edessäpäin esittääkin hyvää kaveria). Paljon kysymyskiä ja vähän vastauksia... On niin vaikea erottaa totuutta valheesta.
ei ole aiheetonta, sillä aika haetulta miehesi selitys kuullostaa, joten kannattaa olla varuillaan, vielä pitkään.
Ymmärrän hyvin,sen että löit miestäsi,vaikka se ei ole oikein.Itse olen tehnyt samoin mieheni salasuhteen paljastuttua ,mutta ollaan jatkettu yhdessä.koskaan aikaisemmin en ole lyönyt ketään .Häpeän ja kadun sitä vieläkin.En ole edes nuori enää.En keksi mitään muuta selitystä kuin , että se on ehkä ainoa keino purkaa pahin tuska, ettei kokonaan sekoaisi.Se kylläkin oli itselle käännekohta, näen asioita eri valossa.
Ex on kuitenkin hyvä tuttu ja vielä entinen rakas,se pitää tiedostaa.ottaessaan eronneen.