jänisrutto

Lue metsästäjän oppaasta mikä se on. Ja mitä merkitystä sillä on mistä viruksesta se aiheutuu.

Voisit noi yhdyssanat kirjoittaa yhteen.

eiköhän anneta jänesten ite hoitaa sairautensa eihän nekää tuu karsimaan meitä jos meihin jokin tauti iskee vai?

Jänisrutto voi tarttua myös ihmiseen.Jäniskanta romahtaa jyrkästi ruttoepidemian sattuessa.Jänisrutto puhkeaa helposti kun jäniskanta on kovin runsas.Myyrät kantavat jänisruttobakteeria selkärepussa.Ettekö ole nähneet?

tarttui minuun kauan sitten.Imusolmukkeet turposivat ja kuume nousi.Siinä kaikki.Jänis kuolee aina,oireena outo pelottomuus ja välinpitämättömyys.Jänis on hyötynyt ihmisen muuttamasta ekojärjestelmästä.Jänisruttoon tehoaa haulikko parhaiten.Tätä hoitomenetelmää ahkerasti olenkin käyttänyt.Ammun vuosittain 10-20 jänistä.

Jänisrutto tulee varmuudella jäniksiin, ellei kantaa veroteta riittävästi. Mikäli kanta paisuu ylisuureksi, niin rutto tulee ja putsaa käytännössä koko kannan. Meidän seuran alueelta rutto vei jänöt tuossa 3 vuotta sitten, ja ei ole kanta vieläkään noussut kovinkaan kaksiseksi. Muutamat jäljet silloin tällöin näkyy, mutta kyllä on vähissä. Ennen ruttoa oli jäniksiä todella paljon ja se ennakoi tietenkin tätä. Olisi vaan pitänyt silloin metsästää talkoilla niitä pois, niin olisimme pupujen kanssa välttyneet tältä.

Pupun metsästys alkaa 1.9 täällä keskisuomessa.

Arno Forsius

Tularemia eli jänisrutto

Tularemia eli jänisrutto on Suomessakin kesäisin ja syksyisin ihmisillä toisinaan todettava bakteerin aiheuttama sairaus, joka on kuitenkin varsinaisesti jyrsijöiden ja lintujen tauti. Suomalainen nimitys jänisrutto osoittaa taudin tavallisimman tartuntalähteen Suomessa.

Tularemian tieteellinen nimi viittaa Yhdysvaltojen Kaliforniassa olevaan Tularen piirikuntaan, jossa tauti ensimmäisen kerran todettiin. Piirikunta sijaitsee kaislikkoisen Tule-järven ympärillä noin 320 km kaakkoon San Franciscosta. Järven nimi johtuu meksikolaisten käyttämästä sanasta tule, joka tarkoittaa kaislikkoa.

Yhdysvaltalainen Martin kuvasi Tularen alueella vuonna 1907 vaikean silmän sidekalvontulehduksen eräällä kaniininmetsästäjällä. Samalla alueella George W. McCoy kuvasi vuonna 1911 rutonkaltaisen taudin jyrsijöillä. Samana vuonna Pearse kuvasi siellä kuusi tapausta ihmisillä hyönteisenpureman seurauksena. MacCoy ja Charles W. Chapin eristivät vuonna 1912 alueella kuolleilta maaoravilta bakteerin, jolle he antoivat nimen Bacterium tularense. Samana vuonna Wherry löysi kyseisen bakteerin ihmiseltä ja hän totesi myöskin, että jänis oli merkittävä taudin lähde.

Edward Francis tutki vuosina 1919—1920 Utahissa kaniinien kuumetautia. Hän totesi silloin, että eräs karjatilallinen oli kuollut kuumetautiin saatuaan tartunnan hirvipaarman (deer fly, Chrysops discalis, joka ei ole sama kuin Suomessa tavattava hirven täikärpänen) puremasta. Kuolleesta löydetty bakteeri aiheutti marsuun istutettuna McCoyn kuvaaman kaltaisen taudin. Juuri Francis antoi vuonna 1922 taudille nimen tularemia. Hän totesi myös kaniinien täin (Haemodipsus ventricosus) tartuttavan tautia.

Englannin kielessä tularemiasta käytetään myös nimiä Deer-Fly Fever, Tick Fever ja Rabbit Fever. Japanissa bakteeri todettiin vuonna 1925 potilaalta, joka sairasti ns. Oharan tautia. Sen taudinkuva oli tunnettu Japanissa jo yli 120 vuoden ajan. Taudin aiheuttajan nimenä on ollut sittemmin Pasteurella tularensis, Yersinia tularensis ja nykyään Francisella tularensis edellä mainitun tutkijan mukaan.

Tautia jyrsijöistä ihmiseen ja muihin eläimiin levittävät useat verta imevät niveljalkaiset, kuten hirvipaarma (esim. Chrysops discalis), mäkärät ja hyttyset, täit (esim. Haemodipsus ventricosus) sekä puutiaiset (esim. Dermacentor, Haemaphysalis, Rhipicephalus, Amblyomma ja Ixodes-lajit). Yhdysvaltalaiset R. R. Parker ja Spencer sekä R. G. Green selvittivät 1920-luvun loppupuolella erityisesti puutiaisten osuutta tularemian välittäjinä eli vektoreina. Taudinaiheuttaja voi siirtyä täysikasvuisesta puutiaisesta myös sen muniin ja niistä edelleen toukkiin ja nymfeihin, joten nekin voivat olla tartuttavia. Suomessa tartunnan levittäjinä ovat yleisimmin mäkärät, hyttyset ja paarmat. Meillä epidemia rauhoittuu syksyllä niiden kuollessa yöpakkasten johdosta.

Tularemiaa esiintyy kaikkialla maapallon pohjoisen puoliskon lauhkeilla alueilla. Ihmisten saamien tartuntojen määrä on yhteydessä taudin yleisyyteen jyrsijöiden keskuudessa, mikä puolestaan riippuu tavallisesti jyrsijäkantojen suuruudesta. Venäjällä oli vuosina 1926—1929 ihmisissä yli 1100 tapausta ja Turkissa todettiin 112 tapausta vuonna 1936. Norjassa tularemiaan sairastui vuosina 1930—1932 noin 50 kettutarhan työntekijää, vaikka ketut olivat terveitä. Ruotsissa ilmeni 115 tularemiatartuntaa vuonna 1937.

Suomessa ensimmäiset tularemiatapaukset ihmisillä todettiin vasta vuonna 1966. Yleensä tartuntoja on vuosittain joitakin kymmeniä. Eniten tartuntoja on todettu meillä vuonna 1983, jolloin niitä ilmoitettiin 550, suurin osa Pohjois-Suomesta. Loppukesällä 1993 Suomessa oli taas noin 30 tularemiatapausta Joroisissa ja sen lähiympäristössä. Oireena oli märkivä hyönteisen purema, suurentunut alueellinen imusolmuke sekä jatkuvaa kuumetta ja särkyjä.

Tartuntalähteet ovat vaihdelleet eri alueilla. Yhdysvalloissa se on ollut tavallisimmin villikaniini, Venäjällä ojamyyrä ja Suomessa jänis. Tularemiaa on todettu kaikkiaan noin 50:ssä eri eläin- ja lintulajissa, joita ovat edellä mainittujen lisäksi mm. maaorava, hiiri, sopuli, lammas ja fasaani. Suomessa tauti pesii mm. myyrissä, hiirissä ja piisameissa. Ihminen saa tartunnan eläimistä joko kosketuksen tai verta imevien hyönteisten välityksellä.

Kosketustartunta tapahtuu tavallisesti ihossa olevien haavojen kautta, esim. eläinten puremista, turkiksia nylkiessä ja muokatessa tai riistaa ravinnoksi valmistaessa. Tartuntoja ovat aiheuttaneet myös puuutiasten ulosteet lampaiden keritsemisen yhteydessä ja vieläpä loiseläinten tappaminen. Taudin ei tiedetä tarttuvan ihmisestä toiseen, mutta raskaana olevalla tauti on siirtynyt sikiöön. Tartunnan ehkäisemiseksi on syytä noudattaa varovaisuutta riistaeläimiä käsitellessä. Ravinnoksi käytettävä riista on kypsennettävä kunnolla.

Kosketustartunta on mahdollinen myös näennäisesti terveen ihon, silmien sidekalvojen sekä hengitysteiden limakalvojen kautta. Venäjällä ja Turkissa on kuvattu myös muutama epidemia, jotka ovat syntyneet ojamyyrien saastuttaman puroveden käytöstä peseytymiseen. Maanviljelijät voivat saada tularemian heinän pölystä, jos heinissä on pesinyt tautia sairastavia hiiriä. Laboratorio-oloissa on tapahtunut runsaasti tartuntoja.

Infektion tartuntapaikassa on tavallisesti punoittava turvottuma, joka voi olla melko huomaamaton. Alueelliset imusolmukkeet ovat yleensä suurentuneet ja potilaalla on kuumetta, joka voi olla septistä. Keuhkojen kautta saadussa tartunnassa paikallisoireet voivat puuttua. Tauti kestää 2—4 viikkoa ja kuolleisuus siihen on 4—5 %. Suomessa tapaukset ovat olleet yleensä melko lieviä, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa tauti on ollut usein hengenvaarallinen. Tauti on Suomessa luokiteltu ilmoitettavaksi yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi.

Tularemian oireiden ilmaantuessa on hakeuduttava hoitoon. Tautiin tehoavat erityisesti streptomysiini sekä siprofloksasiini. Streptomysiinille kehittyy kylläkin usein resistenssi jo muutamassa päivässä. Sairastettu tauti antaa yleensä pitkään kestävän suojan uutta tartuntaa vastaan. Tautia vastaan on olemassa rokote, jonka antama suoja kestää muutaman vuoden. Sen käyttöön ei ole normaalioloissa erityistä tarvetta. Se saattaa tulla kysymykseen lähinnä, jos on syytä pelätä tularemian käyttöä biologisena aseena. Katso myös Biologien sodankäynti.

Kirjoitus on luonnosteltu 1993. Viimeistelty maaliskuussa 2000. Julkaistu hieman lyhennettynä Suomen Lääkärilehdessä 2001: 30—32: 3091. Vähäisiä täsmennyksiä syyskuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Karasszon, D.: A concise history of veterinary medicine. Budapest 1988

Lääketieteellinen mikrobiologia. Toim. O. Mäkelä ja muut. Duodecim. 6. uudistettu laitos. Jyväskylä 1993.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Vierte, neubearbeitete Auflage. München und Berlin 1950



Late Lapista