Sinä hiivit elämääni kuin varkain, kurkistit valonsäteenä sälekaihtimien välistä ja valtasit pienen maailmani kirkkaudella, johon oli aluksi vaikeaa tottua. Minä siristelin ja räpyttelin pieniä siipiäni pääsemättä lentoon, mutta sinä tulit viereeni ja nostit minut ilmaan, kerroit kuinka kaksin voisimme lentää voimakkaana ihan minne ikinä tuulien mukana tahtoisimme.
Ja me lensimme, korkealle ja kauas, suurempaan kirkkauteen kuin olisin uskonut pystyväni menemään pimeään tottuneilla silmilläni. Minuun koski se kaikki kauneus ja viisaus jota halusit minulle antaa, minua huumasi ja huimasi se rajaton vapaus jota seurassasi koin. Lensimme niin tiiviisti ja niin lujaa, etten muistanut enää että meitä on kaksi jotka ovat vahvoja vain yhdessä. En uskonut että minun täytyisi enää edes osata lentää yksin. Vähitellen sinä aloit lentää kauempana minusta, etkä kuunnellut kuinka kyynelten vana joka minun jälkeeni jäi ropisi kipeinä pisaroina kohti maata, jota kohti yhä uhkaavammin laskeuduin.
Sinä jäit pilviin liitämään, loistamaan kilpaa auringon kanssa ja minä tipahdin kovaan maahan murtaen siipeni. Kylmässä maassa makasin haavoittuneena ja pikkuhiljaa muutuin kovaksi kallioksi, samanlaiseksi kuin se joka minua haavoitti, jolle tipahdin. Se kallio oli rosoja täynnä, täynnä teräviä särmiä ja haavoittavia teriä, kylmä ja kivinen, surullisena se toisti kaikuna kaikki eilisen sävelet.
Näin kuinka lensit yläpuolellani ylpeänä ja hehkuen, niinkuin nuori kotka joka kiertelee saaliinsa yläpuolella odottaen milloin antaisi viimeisen iskunsa, miten härnäisi siipirikkoa ennen kuin todistaa kuinka paljon vahvempi onkaan tässä taistelussa jota kutsuimme joskus nimellä rakkaus.
Minä kivinen kallio, sinä jyhkeä kotka. Uskoin ettei mikään enää koskaan saisi minua murtumaan, mikään ei voisi minua pehmentää, kunnes tuli nousuvesi..Sen pehmeät aallot hipoivat minun rosoista pintaani, sen suolaisen lämpimät kuohut kirveltivät haavoissani vain hetken, puhdistaen ja siloittaen pintaani. Sen jatkuvat hyväilyt, joita en enää halunnut paeta antoivat turvaa ja kuin salaa aloin nauttia siitä lohdusta, jota minua pehmeämpi vesi minulle antoi.
Kaukana taivaalla lentää se ylpeä kotka,uhkuen samaa riemua ja julmuutta,katsellen uusia maisemia, mutta missään se ei nää enää haavoittunutta saalistaan. Juuri sinä heikkona hetkenä kun aurinko menee pilveen ja sadepilvet peittävät taivaankannen harmaalla harsollaan, se pelkää hetken että vaikka onkin taivaankannen kuningas, onko sillä edes väliä jos valtakunnassa ei ole ketään muita. Onko se enää edes vahva, jos ei ole heikkoa?
Siipirikko enkeli, joka muuttui kallioksi on nyt jo sileä kivi, ja vesi joka sitä silitti kuohuu kutsuvana sen ympärillä. Yhdessä ne ovat vahvoja, toinen toistaan tukien, rosot ja suolaiset kuohut ne sulattavat yhdeksi aalloksi, joka varmana voimastaan lähtee seilaamaan kohti merta.
Kiitos sinulle, että annoit minun päästä vapaaksi siitä kaikesta tuskasta jota minulle aiheutit, kiitos että katosit taivaankanteesi.
Kiitos myöskin oma kuohuva veteni sinun uskomattomasta voimastasi jonka jaoit kanssani, en koskaan tule unohtamaan tätä tarinaa pienestä aallokosta, vedestä joka mursi kallion.
Ja me lensimme, korkealle ja kauas, suurempaan kirkkauteen kuin olisin uskonut pystyväni menemään pimeään tottuneilla silmilläni. Minuun koski se kaikki kauneus ja viisaus jota halusit minulle antaa, minua huumasi ja huimasi se rajaton vapaus jota seurassasi koin. Lensimme niin tiiviisti ja niin lujaa, etten muistanut enää että meitä on kaksi jotka ovat vahvoja vain yhdessä. En uskonut että minun täytyisi enää edes osata lentää yksin. Vähitellen sinä aloit lentää kauempana minusta, etkä kuunnellut kuinka kyynelten vana joka minun jälkeeni jäi ropisi kipeinä pisaroina kohti maata, jota kohti yhä uhkaavammin laskeuduin.
Sinä jäit pilviin liitämään, loistamaan kilpaa auringon kanssa ja minä tipahdin kovaan maahan murtaen siipeni. Kylmässä maassa makasin haavoittuneena ja pikkuhiljaa muutuin kovaksi kallioksi, samanlaiseksi kuin se joka minua haavoitti, jolle tipahdin. Se kallio oli rosoja täynnä, täynnä teräviä särmiä ja haavoittavia teriä, kylmä ja kivinen, surullisena se toisti kaikuna kaikki eilisen sävelet.
Näin kuinka lensit yläpuolellani ylpeänä ja hehkuen, niinkuin nuori kotka joka kiertelee saaliinsa yläpuolella odottaen milloin antaisi viimeisen iskunsa, miten härnäisi siipirikkoa ennen kuin todistaa kuinka paljon vahvempi onkaan tässä taistelussa jota kutsuimme joskus nimellä rakkaus.
Minä kivinen kallio, sinä jyhkeä kotka. Uskoin ettei mikään enää koskaan saisi minua murtumaan, mikään ei voisi minua pehmentää, kunnes tuli nousuvesi..Sen pehmeät aallot hipoivat minun rosoista pintaani, sen suolaisen lämpimät kuohut kirveltivät haavoissani vain hetken, puhdistaen ja siloittaen pintaani. Sen jatkuvat hyväilyt, joita en enää halunnut paeta antoivat turvaa ja kuin salaa aloin nauttia siitä lohdusta, jota minua pehmeämpi vesi minulle antoi.
Kaukana taivaalla lentää se ylpeä kotka,uhkuen samaa riemua ja julmuutta,katsellen uusia maisemia, mutta missään se ei nää enää haavoittunutta saalistaan. Juuri sinä heikkona hetkenä kun aurinko menee pilveen ja sadepilvet peittävät taivaankannen harmaalla harsollaan, se pelkää hetken että vaikka onkin taivaankannen kuningas, onko sillä edes väliä jos valtakunnassa ei ole ketään muita. Onko se enää edes vahva, jos ei ole heikkoa?
Siipirikko enkeli, joka muuttui kallioksi on nyt jo sileä kivi, ja vesi joka sitä silitti kuohuu kutsuvana sen ympärillä. Yhdessä ne ovat vahvoja, toinen toistaan tukien, rosot ja suolaiset kuohut ne sulattavat yhdeksi aalloksi, joka varmana voimastaan lähtee seilaamaan kohti merta.
Kiitos sinulle, että annoit minun päästä vapaaksi siitä kaikesta tuskasta jota minulle aiheutit, kiitos että katosit taivaankanteesi.
Kiitos myöskin oma kuohuva veteni sinun uskomattomasta voimastasi jonka jaoit kanssani, en koskaan tule unohtamaan tätä tarinaa pienestä aallokosta, vedestä joka mursi kallion.
Vastaukset 2
Vanhimmat
no niin, että semmoinen tapaus
Todella koskettava ja kaunis kirjoitus..ihan piti tippa linssissä lukea.. =)