Onko kokemuksia? Olen yh-isä (yksi lapsi)ja nyt alkaa yksinäisyys rassata.Kuinka on onko täällä ketään yh-isää joka on ottanut itelleen uuden vaimon tai ketään naista(yh) joka on ottanut itelleen yh-isän mieheksi?Miten teillä on alkanut arki rulaamaan?
Uusperhe?
yh isä 33
3621770
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
alku oli vaikeata.mutta sekin riipuu yksilösta.jos kumpikin on kokenut vaikean eron ,niin lähtö kohta voi olla hivenen hankala.mutta ei se lappeselle helpoa ole.meni montavuota kun saatii asiat rulaamaan.mutta nyt menee hyvin.
ajattelin vastata,vaikka kysyitkin onko sellaisia,jolla yh-isä puolisona,mutta koska minulla on entisestä avioliitosta 4 lasta,ja uusioperhe,uuden mieheni kanssa yksi yhteinen lapsi,ja toinen tulossa.Hänellä ei entisestä lapsia.Kolme vanhinta lastani jo murrosiässä,vanhin kohta täysikäinen,ja olivat ala-asteella kun erosin,ja meillä uusperhe toimii tosi hyvin.
ex mieheni joi liikaa ja käytti henkistä väkivaltaa,ja kaksi lapsistani jotka tuolloin olivat 8v ja 12v,pyysivät että eroaisin,ero oli raskas,koska ex yritti pakottaa lapsia hänen luokseen viikonlopuiksi joka toinen viikonloppu,mutta silti ei suostunut olla ryyppäämättä niitä viikonloppuja,ei ostanut lapsille mitään,jne..,joten jouduin taistelemaan että sain päivätapaamiset lapsille,ja sain yksinhuoltajuuden,toisin vain meidän yhteisistä lapsista nuorin ja toiseksi vanhin (pojat) käyvät isällänsä päiväseltään,joka toinen vkonloppu tai harvemmin,toiset(tytöt)eivät halua.
Meillä molemmat tytöt ovat sanoneet,että haluisivat isäpuolen olevan oma isä,koska heidän isänsä ei ikinä ole heistä välittänyt,ei nytkään osta mitään,edes pojille jotka käyvät hänen luonaan,ja pojat eivät isältään edes uskalla pyytää mitään,mutta isäpuolelta kylläkin.Uusi mieheni on heille kun oma isä,ja meillä ei ole keskenään ollut mitään erimielisyyksiä lasten kasvattamisessa tai muussa lapsiin liittyvissä asioissa.
Lapset kaikki myös odottavat uuden vauvan syntymää.Se on ihan luonteesta kiinni,mutta varmasti löytyy hyvä puoliso yh-isällekkin.Se toimiiko suhde,on molemmista sekä lapsista kiinni.Ja jos lapsilla negatiivisiä kokemuksia toisesta biologisesta vanhemmasta,se voi helpottaa asiaa,niinkun meillä.Lapset heti alusta asti tiesivät että ero ei ollut heidän syytä,vaan isän juomisen ja käytöksen,ja nyt he tuntevat että heillä kaksi välittävää vanhempaa,vaikkei toinen olekkaan se biologinen.
Meillä on kohtalaisen tuore uusperhe, sinun minun ja yhteinen lapsi, tapaamisia, exää ja huonoa yhteistyötä, anoppia kommentteineen, oman roolin ihmettelemistä tässä kuviossa, joka onkin monimutkaisempi kuin arvasinkaan. Koko suhteen jatkumisen miettimistä. Riitoja. Ihan liikaa riitoja. Puolisokea kädetön mies, joka ei näe ristiriitaisten vaatimusten alle uupumistani, yksinäisyyttäni, ei mitään.
En muuten ymmärrä miksi pitäisi etsimällä etsiä elämänkumppania. Kohtasin selliaisa sinkkuaikoinani. Haku päällä koko ajan, etsintä käynnissä. Juttelemaankin tultiin sillä ajatuksella, että josko tämän kanssa, ehkä hän .. keskustelun avauskin oli suorasanainen, tyyliin: "etsin itselleni elämänkumppania ja toivon lasta hänen kanssaan, kiinnostaisiko sinua" - ei siis näin suorasanaisesti, mutta eipä siitä arvailujen varaan jääty - ja kun minua ei kiinnostanut kuin juttelu, niin kaveri poistui. Vähiä vapaailtoja ei pidä hukata vääriin ihmisiin.
Eikö voisi olla vain "mieli avoinna" ajatuksella, että ehkä kohtaan ja jos niin hyvä, jos ei niin joskus myöhemmin sitten? ettei olisi niin mielettömän epätoivoinen haku päällä, niin että ei kykene edes juttelemaan ihmisten kanssa, nauttimaan pienistä hetkistä.
En itse ainakaan alkaisi -enkä alkanutkaan-yhtään mihinkään tämmöisten epätoivoisten kanssa "kuka ja mikä tahansa kelpaa".
Tämän kumppanin kanssa kohtasimme sattumalta. Kumpikin tyytyväisiä elämäänsä . Nyt tässä. Tämä on monimutkainen kuvio. Älä kuvittele, että se helppoa olisi sulle tai sille toisellekaan. Vaikka meillä ainakin alku lähti tosi hienosti liikkeelle, sitten astuu kait se arki ja tympääntyminen, todellisuus kuvioon. Emme ole edes mitenkään ainoalaatuinen tapaus, suomen uusperheellisten liiton sivustoilla on paljon uusperheellisiä iloineen, suruineen, ongelmineen, jotkut eroamassakin.
elin avoliitossa miehen kanssa, jolla lapsi entisestä liitosta ja nyt olen taas samassa jamassa. en koskaan opi :).
sopeutuminen toisen lapseen on aina hankalaa. vaikeaksi tilnteen tekee se, että kahdessa kodissa on eri tavat ja sekä lasten, että aikuisten tulisi voida sopeutua siihen.
uutta kumppania saattaa vaivata mustasukkaisuus lapsen äitiä kohtaan, koska onhan tällä aivan erityinen asema miehen elämässä nimenoamaan lapsen äitinä. voi syntyä valtataistelua ja muuta.
olen kuullut toki myös hyvistä uusperhekokemuksista, mutta minun edellisessä suhteessani tuo uusperhekuvio ei toiminut. osasyy omassa naiiviudessani ja siinä, että olin tottunut liian itsenäiseksi (päättämään yksin kaikki kodin asiat ja yhtäkkiä minulla olikin kodissani yksi asia, johon i ollut sanansijaa: toisten ihmisten lapsi).
uudesta suhteestani en osaa vielä sanoa, koska tilanne on tutumpi minulle, kuin uudelle kumppanilleni. tapaamis- ja elatusasiat ovat vielä neuvottelematta ja siksi suhtaudunkin kaikkeen vielä varauksella ja pidän pakotien edelleen auki. tällä kerralla aion katsoa, että minä saan myös tuntea kuuluvani tuohon perheeseen ja saan osallistua lasta koskeviin päätöksiin niissä tilanteissa, kun lapsi on luonamme. en tahdo enää jäädä ulkopuoliseksi. muussa tapauksessa mies saa unohtaa minut elämästään. en suostu enää olemaan muukalainen omassa kodissani, tai pelkkä kotitalouskone. tahdon mahdollisuuden tutustua lapseen ja tulla yhdeksi tämän lapsen tärkeistä aikuisista. äidin paikasta en ole kiinnostunut, mutta viikonloppuaikuisen roolista aion ottaa kaiken irti ja jos ei kelpaa, niin koko suhde saa puolestani jäädä.
jakakaa siis vastuua ja vapauttaa kaikille sopivissa suhteissa. antakaa uusien kumpaneiden ja lasten sopeutua tilanteeseen omalla vauhdillaan, mutta tukekaa heitä siinä ja älkää sysätkö kaiken ulkopuolelle. jos odotatte osallistumista vastuunjakoon, niin silloin on annettava myös vapautta osallistua yhteisiin päätöksiin ja yhteiseen tekemiseen (myös kahden kesken).
edellisessä suhteessani arki siis ei koskaan lähtenyt rullaamaan. lapsi ei sopeutunut meidän kotimme sääntöihin (minä vaadin, että lautanen on syötävä tyhjäksi, astiat laitettava itse koneeseen, sotkut siivottava, sänky pedattava, vaatteet viikattava ja muutenkin osallistuttava silloin tällöin kodin pikku askareisiin, eikä vain pelattava tietokoneella päivät pitkät), koska toisessa kodissa ei ollut vastaavia. äidin luona lapsella oli vain oikeuksia -velvollisuudet puuttuivat ja äiti jopa pakkasi 10-vuotiaan lapsen koulurepun tämän puolesta. isä muuttui lapsiviikonloppuina omituiseksi. minun etunimeni unotui tältä ja sain uudeksi puhuttelunimekseni: "Toi". kelpasin hoitamaan kotityöt (mies luisti näistä jopa enemmän, kuin arkisin) ja maksamaan isän ja lapsen huvittelut (elokuvat, huvipuistot, lasten tapahtumat, shoppailut), mutta kaiken muun suhteen olin ulkopuolinen ja kuuluin perheeseen vain, kun kyse oli näistä "ikävistä" velvollisuuksista. en päässyt mukaan kustantamilleni korkesaarenreissuille tai päässyt keskustelemaan yhteisen kesälomamme (siis minuakin koskevan) ajankohdasta.
nin se voi siis pahimmillaan mennä.
nyt tiedän itse mitkä olivat epäkohdat. jos alan suunnitella omaa elämääni pidemmälle jonkun lapsen isän kanssa, niin jatkossa pidän huole siitä, että olen ukana täysivaltaisena perheenjäsenenä niin velvollisuuksissa, kuin ikeuksissakin :). sen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta kaikille sekään ei ole itsestäänselvää.
kumppaneiden välille tasa-arvoa ja lapselle apua sopeutumaan kahden kodin eri sääntöihin, niin kaiken pitäisi sujua! kyllä kai se silloin alkaa rullaamaan ihan mukavasti, kun jokainen joustaa osansa, eikä joustoa vaadita vain yhdeltä :). tsemppiä.
tuo ex-kumppanini oli sielunkumppanini. rakastin miestä, mutta suhteemme kaatui nimenomaan "uusperheemme" toimimattomuuteen. mielestäni tein kaikkeni, kunnes voimat loppuivat. tuntui, että toinen ei edes yrittänyt. näissä uusperhetapauksissa suhteen onnistuminen vaatii paljon enemmän, kuin onnistuminen suhteessa yleensä. mutta jos siinä onnistuu, on arki ja onni takuulla monimuotoisempaa ja monella tavalla rikkaampaa. jettu ilo on moninkertainen ilo :).
Meillä on samantyyppistä. Lasten kotona on kovin erilaiset säännöt kuin meillä ja niihin sopeutuminen on vaatinut lapsilta melkoisesti aikaa. Onneksi mies on samaa mieltä kanssani.
Kerroit, että "vaatteet viikataan". Huh. Onneksi en sittenkään ole ainoa vaateneurootikko. Minusta(kin) kun vaatteiden pitää olla nätisti viikattuna, naulakossa roikkumassa vuoripuoli seinään päin, kengät "jaloillaan" paikallaan jne.
Aiemmin lapset tulivat sisään ja nakkelivat - siis nakkelivat- vaatteensa pitkin eteistä isoissa iloisissa kaarissa, mies sitten noukki ne paikoilleen. Aikani katselin ja ilmoitin, että ei käy tommonen.
Vieläkään he eivät erota, milloin hanksat tai pipo ovat kosteat , että kylppäriin kuivumaan ??
No, tänä päivänä käytössä olleita vaatteita ei tarvitse meillä viikata. Näillä lapsilla on tapana vaihtaa puhdas vaatekorta kokonaan joka päivä, riippumatta siitä, onko eilisen päivän vaatteet puhtaat vai likaiset. No, heidän äitinsähän se pyykkää puhdasta kerran päällä ollutta vaatetta.. ja sen näköisiä ne vaatteet onkin. Pesu kuluttaa vaatetta.
Ruokailuvälineistä riittäisi, kun tiskipöydälle laittaisivat, ja sen alan kohtpuoliin vaatimaan. KAikkea uutta ei voi kerralla vaatia.
Mutta onhan tuo kiva kuulla, että ihan samojen ongelmien kanssa painiskelee muutkin uusperheet. Toivottavasti teillä ei vielä tule anoppi ja appi tai exä vaatimaan sinulta jotakin, jonka he itse kokevat tärkeäksi, mutta joka sinusta on perhe-elämään puuttumista. Siitä se mukava sopppa vasta tuleekin.
samoja ongelmia tuntuu olevan vähän kaikilla.
oma elämäni on aina ollut sen verran kiireistä (opiskelu, työ, harrastukset) että jo oikeastaan siitä syystä vaadin, että tavarat laitetaan käytön jälkeen paikalleen. näin mikään ei koskaan ole hukassa, eikä tarvi kiireessä sitten hermoilla, kun ei jotakin löydy.
lapsen äiti oli ollut kotiäitinä elko pitkään ja senkin jälkeen vain puolipäivätyössä päiväkodissa ja näin ollen tällä on aikaa tehdä asiat lapsen puolesta. ehkä tuossa on syy, miksi toisessa kodissa asiat olivat toisin.
lapsi on tosiaan jo 10-vuotias, joten siksi odotin tämän laittavan astiat koneeseen. jos kone oli täynnä (että sovittaminen vaikeaa) riitti, että tämä toi lautasen tiskipöydälle. yleensä kone tosin ei ollut niin täysi.
ja vaatteiden viikkaamisella tarkoitin lähinnä sitä, että yöpaita laitetaan aamulla tyynyn alle ja iltaisin päivän vaatteita ei jätetä myttyyn kylppärin lattialle, vaan käännetään oikein päin ja laitetaan jonkin näköiseen pinoon, josta ne on mukava sitten ottaa käyttöön seuraavana aamuna. lapsen äiti laittoi aina niin vähän vaihtovaatetta mukaan, että useimmiten oli yksi vaatekerta koko viikonlopuksi ja minun täytyi toisinaan lainailla omistani,... (onneksi olen sentään pienikokoinen ja nuori, joten vaatemakumme kävi yksiin, eikä kukaan olisi arvannut, että tytöllä on isin avovaimon paita :) ). pyykkäsin tarpeen vaatiessa. kätevämpäää olisi ollut, jos meilläkin olisi ollut luonamme edes jotain sellaista varavaatetta (tytön omaa), jonka tämä kelpuutti päälleen. ne vaatteet, joita lapsen äiti lähetti meille säilytettäväksi, olivat nimittäin kaikki muutaman vuoden vanhoja ja joko epämuodikkaita (tärkeä asia tun ikäiselle) tai liian pieniä. kun taas ostimme uutta, tyttö halusi viedä ne ehdottomasti kotiin (jotta saa päälleen kouluun) ja jäivät monesti sille tielle, eli sinne missä varavaatetta muutenkin riitti.
joo näitä pulmia ja monia muitakin, mutta juuri nuo kahden kodin erilaiset tavat tuntuvat siltä suurimmalta ongelmalta. lisäksi meillä puhututtivat kasvatusmetodit. itse olen sitä mieltä, että "kiitos" ja "anteeksi" ovat sanoja, joiden tulisi kuulua jokaisen puhekykyisen ihmisen sanavarastoon iästä riippumatta. lapsen vanhemmat olivat asiasta hieman eri mieltä, tai olivat ainakin unohtaneet opettaa nämä kaksi tuikitärkeää sanaa. ainakin minua hieman nolotti, kun lapselle tuli synttärivieraita meille ja ainoatakaan lahjantuojaa ei kiittänyt. silloin tuo erityisesti pisti korvaan, koska olin juuri viikkoa aikaisemmin käynyt tapaamassa tuttavaperhettäni (lapset 6-, 8- ja 2-vuotiaat) ja jopa 2-vuotias tyttö kiitti tuliaisiksi viemästäni kirjasta ilman, että vanhempiensa tarvitsi huomauttaa: "miten sanotaan?".
tuo avoliittoni kaikkine iloineen ja murheineen kyllä yllätti minut ennen kaikkea juuri sillä miten erilaisia kaikki kodit ovat ja ihmisten tavat ja tottumukset ja ne asiat mitä pidetään tärkeinä ja mitä ei. toiselle on tärkeää se, että lapsi saa harrastaa ja kokea elämyksiä vaikka vuokravälinein, kun toinen pohtii sitä, minkä lajin välineet hankkii lapselle, jotta lapsi voi sitten alkaa harrastamaan jotakin. miten erilaisia pienet asiat meistä tekevätkään ja miten suuria ongelmia ne perheen sisälle voivatkaan lopulta aiheuttaa (kun kaikki asiat tuntuvat joskus menevän aivan ristiin). Huh!
kyllä nuo anopin, apen ja exän vaatimukset tosiaan välillä tuntuivat puuttumiselta. sitä tuli vähän väliä ohjeita mitä yksinkertaisemmista asioista. eivät he sillä varmaan mitään pahaa tarkoittaneet. raivostutti kyllä välillä, kun kuvittelivat, etten osaa itse päättää mitä ruokaa laitan tai katsoa, että lapsi laittaa sadesäällä sadesään vaatteet. se todellakin tuntui perhe-elämään ja jopa minun omaan henkilökohtaiseenkin elämääni puuttumiselta (en onneksi enää muista kaikkia niitä pikku puheluita). :)
ovatko nämä sinullekin tuttuja? vai oletko pystynyt pitämään pääsi?
Eri perheissä on todellakin erilaiset säännöt; jos esim. minä yks kaks joutuisin sinun perheeseesi, niin minun olisi vaikea sopeutua.
Olen tottunut vaihtamaan päivittäin puhtaat vaatteet päälleni ja nyt jos ei saisikaan... Meillä vaihtaa kaikki perheenjäsenet puhtaat vaatteet päivittäin. Ne pestään nurinpäin käännettyinä 30 asteessa tekstiilejä huomioivalla ohjelmalla...eivät ne mitenkään kuluneen näköisiä ole. Osalla perheemme lapsista on myös toinen koti, sieltä tullaan takaisin "vähänkäytetyissä" vaatteissa. Taloudessa vaatteita pestään harvemmin, mutta kovemmilla asteilla...melkein sama lopputulos, siellä ollaan vaan ajoittain tunkkaisissa vaatteissa. Minusta tuntuu kurjalta että lapseni joutuu oleilemaan minun mittapuuni mukaan likaisissa vaatteissa toisessa kodissaan.
Ulkovaatteet laitetaan meillä naulakkoon, mutta ihan sama mihin päin sisäpuoli tai ulkopuoli osottavat-elleivät ole märkiä.
Muut säännöt kuulostavatkin aika samoilta.
Meillä tosin jätetään sängyt petaamatta päivän ajaksi, jotta kuivuvat ja pölypunkit viihtyisivät huonommin. Yövaatteet viedään aamulla pesukoriin.
Ero tässä on oikeastaan siinä, ettei meillä asu alunperin muualla kasvaneita lapsia.
.. Miisalle: kyllä viikonloppulapset saavat vaihtaa koko vaatekertansa joka päivä. Minusta se vaan on hassua: aamulla puhtaat pikkarit ja illalla saunan jälkeen taas puhtaat, jotka jää aamulla päälle..
Ovat vielä niin lapsia, että mitään "eritettä" ei tule eikä ole "vauhtiviivojakaan".
En tähän puutu: enhän se minä pyykkää sitä vaatevuorta.
Olet aivan oikeassa ja samoin olen itsekin ajatellut: lapsista tuntuisi varmaan kauhealta toinen käytäntö, kun ovat tottuneet tähän joka-aamuisen vaatteenvaihto-operaatioon. Kesälomalla kun olemme meidän niukemmissa vaihtovaatteissa, on tilanne toinen, en millään ennätä pestä vaatetta siihen tahtiin. Viime kesänä 2 viikon lomalle tuli vaihtovaatekertoja 3 kpl. Ei sillä pärjää paitsi jos joka pv koneessa pyörii ne 4-6 vaatetta, väreistä piittaamatta..
Lempeää pesua näiden lasten vaatteet eivät ole koskaan nähneet: kaikki vaatteet pestään 50 asteessa. Ja sen ne ovat näköisiäkin. Usein jaq liian kovalla pestyjä.
Veeralle: tuttua on tuo anopin puuttuminen minullekin. MInun pitäisi sitä ja tätä ja tuota.. tavallaan paikata exän (lasten äidin, entisen miniän) tekemättä jättämisiä siihen aikaan kun suhde vielä oli.. ja toimia nyt koko ajan täysin toisella tavalla suhteessa sukuun, kyseessä on lähinnä sukulaisvierailut ja lasten vaatetus, joka ei tunnu minkäänlaisena anopille kelpaavan kummankaan miniän taholta, ei minun eikä lasten äidin.
Tilanne on nyt se, että vältän kontakteja anopin kanssa.
En oikein osaa ajatella, miksi toisen perheen sääntöjen noudattaminen olisi niin vaikeaa. Alkuihmettelyn jälkeen kyllä muistaa kyläpaikassakin, mitä tapoja siellä on. Niinhän sitä lapsenakin kavereilla kylässä ollessa.
Hygieniakysymys on oma asiansa, joillakin se on "enemmän" kuin meillä ja joillakin "vähemmän". Minimi luulisi olevan se, että saunan tai kylvyn jälkeen aina vaihdetaan puhdasta. Omat lapseni viettivät mummolassa ja isällään viikon-kaksi kesällä ja tulivat takaisin tasan samoissa vaatteissa joissa olin heidät sinne laittanutkin. Vaihtovaatteita oli kassillinen, mutta edes alkkareita ei oltu vaihdettu. Saunassa oli maalla käyty kuulemma joka pv, mutta kukaan ei ollut lapsille ojentanut puhtaita vaatteita eivätkä niin pienet vielä osanneet itse niitä kysyä. Voit arvata, miltä lasten vaatteet näyttivät!!
Sen jälkeen piti alle kouluikäiset lapset "opettaa" (muistuttaa joka kerta kun menivät) siihen, että isällä /mummolassa itse huolehtivat puhtaat vaatteet päälle... ???!!!
Hammaspesut ovat myös itsestään selviä.
Mutta on minusta ristiriitaista, jos 5-vuotias on liian pieni pyyhkimään itse pyllynsä (ei osaa) mutta kyllin iso huolehtimaan itse hammaskalustonsa pesusta ilman aikuisen tarkistusta. Tai jos MYÖS 7v on liian pieni tekemään itse voileipänsä, mutta kyllin iso juuri tuohon täysin itsenäiseen hammaspesuun.
Tavat ovat siis todella erilaisia eri perheissä ja niitä kummastelevat niin aikuiset kuin lapsetkin.
Tosin lapsille oli suuri elämys saada tehdä ihan itse leipänsä, ja suuri kannustaminen meille aikuisille, että 5v itse opetteleisi pyllynpyhinnän ja nyt esikoululaisena hän sen jo hallitsee, mutta huutaa edelleen tarkistamaan?? Mitenhän koulussa kesän jälkeen? Milloin on simsalabim kyllin iso osaamaan tämän homman itse sekä voitelemaan itse leipänsä??
Veeralla ja minulla on varmaankin sama ajatus: opettaa lapsi tekemään itse asioita. Se ei tarkoita etteikö aikuinen huolehtisi , heittelejättöä tai vaöinpitämättömyyttä tms., vaan ikäkehityksen mukaisesti aletaan vaatimaan tiettyjen asioiden osaamista ja hallintaa ja myös osallistumista perheen ja kodin tehtäviin oman kykynsä ja taitonsa mukaan, ja lisää opetetaan kun ikää tulee.
Miehen kanssa olemme kyllä samoilla linjoilla monissa asioissa, mm. tuosta anopin puuttumisesta ja siitä, etten minä nyt tule mukaa vierailulille. Samoin lasten itsenäisyyteen kannustamisessa olemme samoilla linjoilla. Se helpottaa varmasti lasten oloa täällä meidän kodin säännöstössä.
Niistä takeista: en tiedä miksi minulle on tärkeää se, että takki on vuoripuoli seinään päin, en tiedä mistä se tulee. Toisin päin vaan näyttä niin .. kauhean rumalta! Kirjatkin ovat kirjahyllyssä, sievästi, ja niin että selkäpuoli on "ulospäin". Ja kirjoja ei nakella laittioille.
Tämäkin on suunnilleen kädestä pitäen opetettu lapsille, heillä äidillään on kirjat laatikossa, ei kirjahyllyssä.
Olen aivan sama mieltä, että jokaisessa kodissa on omat sääntönsä, kodissa kodin tavalla ja maassa maan tavalla. Minulla on kolme vee poika jonka isän kanssa erosimme lapsen ollessa vaille yksi vuotta ja seurustelemme molemmat tahoillamme, minä ainakin onnellisesti. Poika asuu minun luonani ja on sitten joka toinen viikonloppu isällään.
Minulla on omat sääntöni, nukkumaan meno asiat, vaatteiden vaihto päivät, sun muuta. Jokseenkin välillä ei yksinkertaisesti jaksa vaatia tekemään jokapäivä tiettyjä asioita, varsinkin kun on ollut kiire työpäivä ja muutenkin ihan poikki, lapsi on kuitenkin kotona kokoajan, isänsä luona vaan jokatoinen viikonloppu, silloin kun on vapaata, kyllähän sitä sitten jaksaa höösätä ja yrittää tärkeänä opettaa asioita lapselle, varsinkin sellainen jolla ei ole omia lapsia ja näkee vaan muutaman kerran kuussa tai kesällä pari viikkoa. Meillä ei ole ollut ongelmia, mutta jotenkin vaan mua alkoi ärsyttää toi noiden uusiovaimojen itsekäs" kyllä minä tiedän" ajattelu. Olemme hyvissä väleissä ex:n kanssa ja hänen uudenkin kanssa ja tiedän että heillä kaikki ei toimi juuri niinkuin minä haluaisin ja voi olla toisinkin päin. Mutta parhaamme kaikki yritetään ja jaksetaan rakastaa lasta!!
Pakko kommentoida ihan asiattomasti sivullisena. Jos käyn illalla töiden jälkeen suihkussa, vaihdan minäkin puhtaat pikkuhousut jalkaani - vaikka eritteitä ei olisi tullutkaan. Ja vaikka en nuku niissä, vaan nakuna, laitan taas uudet puhtaat aamusuihkun jälkeen.
Pesen pyykit aina 60 asteessa, sillä pyykki ei minusta tule puhtaaksi alhaisissa lämpötiloissa. Myös pesukone itse kaipaa puhdistuakseen lämpöä. Vaatteemme eivät silti näytä kuluneilta, hmm. En kylläkään työnnä koneeseen puseroita ja muita sellaisia vaatteita, jotka on mielestäni pestävä käsin. Ymmärrän, ettei siihen ole lapsiperheessä välttämättä aikaa.
Likainen vaate puhdistuakseen tarvitsee
1. vettä
2. pesuainetta
3. mekaanista puhdistusta/hankausta
4. aikaa
Jos jotakin on vähemmän, on jotakin toista oltava enemmän jotta likaisesta tulee puhdasta. Pesulämpötila on kuitenkin valittava vaatteen materiaalin mukaan. Jos on hurjan likainen villapaita, joka kestää vain 30 asteen pesua, on turha pestä se 60 asteessa sillä vaikka se puhdistuisi, se menee pilalle.
Herkkää materiaalia ei voi pestä kovakouraisesti eli tehokkaalla ohjelmalla koneessa vaan pitää olla varovainen pesu.
Liian isossa lämpötilassa lika palaa kiinni kankaaseen eikä sitten puhdiostu ollenkaan, koska on siellä kankaan rakenteissa.
Seurustelen yh-isän kanssa, meillä molemmilla lapsia. Luulisin, että meidän suhteemme toimii paremmin näin kun muuttamalla yhteen. Meidän perheissä on niin kovin erilaiset toimintatavat.
En usko, että yhdessä asuminen koko perheen kanssa tulisi onnistumaan koskaan.
Noin puolentoista vuoden ajan olen seurustellut miehen kanssa jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Suhteemme alkuaikoina hyväksyin asian ilman muuta, ja olin iloinen siitä että mies melko pian tutustutti minut lapseensa. Tämä tilanne muuttui kuitenkin hyvin nopeasti kun ongelmat lapsen äidin kanssa tulivat esille. Hän ei antanut mieheni tavata lasta ja käytti lasta tekosyynä saadakseen mieheni luokseen. Hyvässä lykyssä mieheni lähti hakemaan lastaan tuli takaisin yksin ja lähti uudestaan hakemaan lastaan ja vei lapsensa äidille n. 2 tunnin päästä takaisin. Eniten minua ärsyttää kun mieheni hyppii aivan täysin lapsensa äidin pillin mukaan. (ehkä nykyään tosin vähemmän kuin ennen) Ikävä sanoa mutta lapsen lähtökohdat eivät ole olleet hyvät, äiti päätti pitää lapsen luulien että saisi samalla miehenkin. Nykyään meidän arki ei ole meidän arki.. n. 2 kertaa viikossa minä lähden isän ja tyttären tapaamisajaksi muualle. (tosin omasta tahdostani) En osaa enää olla heidän kanssaan, en tiedä missä paikkani silloin on. Luulen että vihani lapsen äitiä kohtaan on jollain lailla siirtynyt lapseen, tunnen siitä todella huonoa omaatuntoa. Itse ainakin halusin joskus lapsia, enään en ole ollenkaan varma. Kertokaa hyvät ihmiset mielipiteitänne asiasta! Haluaisin päästä eroon tästä ahdistuksen tunteesta ja vihasta.. eipä tämä tilanne kai kenellekkään meistä ole helppo. Vastaavanlaisia tapauksia?
Kuulostaa todella ikävältä asialta, itse tekisin näin, jos sinun miehesi ei jostakin syystä saa entistään aisoihin . Sinun on mentävä juttelemaan lapsen äidin kanssa, kerrottava asiasi ystävällisesti ja vähän pahoillaankin, vaikka aloittaen, " että sinulla(ex:llä) on ihana lapsi, mutta mitä mieltä olet siitä, että minä olen myös kuvioissa mukana ja haluaisin tutustua kaverina lapseesi ja voisiko saada jotakin säännöllisyyttä ...ym...Itse tekisin noin, tietenkin jos naisella on katkeruutta ja mustasukkaisuutta sinua kohtaan homma voi mennä riitelyksi. Mutta ainahan voi yrittää ja jos ei onnistu teidän täytyy kyllä miehesi kanssa ainakin jutella lapsiasiat selviksi. TSEMPPIÄ PALJON!!
Niin tai no joo luin juttusi vielä kerran ja voihan olla että juttelemalla entisen kanssa et pääse asiassa muutakuin riitelyyn, mutta miehesi kanssa kannatta puhua ja yritä jokukerta jäädä kotiin tai meette vaikka yhdessä johonkin.
minulla vain siten, että aika o jo ehtinyt kultaamaan muistoja. meilläkin oli paljon ongelnmia miehen exän kanssa ja juuri se sapetti, että mies teki kuten exä sanoi, eikä kuten minä toivoin, vaikka kyse oli meidän kodistamme, eikä exän.
ahdoatusta ja vihaa todella tunsin ja tuntui pahalata, kun joskus se kaikki saattoi jopa kohdistua syyttömään lapseen (josta pidin, mutta jonka äidistä en piänyt ja jonka isää en hetkittäin sietänyt lainkaan).
uskon, että juttelu exän kanssa olisi auttanut, mutta tämäpä ei koskaan suostunut juttelemaan, kun pyysin. syytti kotirauhanrikkomisesta, kun yritin (miehen luvalla) muutaman kerran soittaa. uskon, että tähänkin syynä oli mies. tämä oli kieltänyt exää juttelemasta kanssani ja vastaamasta soittoihini. mies yritti tuohon aikaan miellyttää meitä kumpaakin.
erottuan avomiehestäni soitin miehen exälle. sovimme yhdessä kaikki vanhat erimielisyydet ja totesimme kumpikin välittävämme yhä miehestä. nyt olen itse siis exä (lapseton onneksi) ja ymmärrän itsekin tuota toista exää paremmin (ja tämä minua).
valitettavaa on, että uusioperheissä ongelmat johtuvat myös pitkälti valtataistelusta ja mustasukkaisuudesta (mikäli ero on suht tuore).
meillä oli vielä se, että minun ja miehen ikäero oli suuri ja täten myös minun ja miehen ex-vaimon ikäero. nämä olivat kolmevitosia, kun minä itse vasta vähän päälle 2-kymppinen. voin sanoa, että touhu oli välillä jokaisen osalta nin naiivia, että vajosimme vuoron perän ihan teinin tasolle. toisaalta ehkä minun kohdallani se oli anteeksiannettavinta. kyseessä oli elämäni ensimmäinen avliitto ja pitkäaikainen seurustelusuhde (aikaisemmat suhteet kestoltaan 3-6kk, tämä yli 2 vuotta).
hyvistä vinkeistä!(etenkin maikki) On totta että asioista pitäisi keskustella nykyään enemmän, oli kyseessä sitten ydin- tai uusioperhe. Tunnustan silti että keskusteleminen ei ole minunkaan vahvin puoleni. Muutamaan kertaan kuitenkin olemme yrittäneet keskustella asiasta vakavasti, siitä on ollut seurauksena muistaakseni kummallakin kerralla "pieni paussi". Olen myös sanonut miehelleni että ymmärrän ettei heidän keskinäiset tapaamistaistelut ym. periaatteessa kuulu edes minulle, mutta niinkuin todettu ne ikävä kyllä vaikuttavat meidänkin elämiseemme. Minähän ne taistelut joudun kuuntelemaan, vaikkakin seuraavan taistelun tullessa taidan laittaa takkia niskaan ja lyödä oven perässäni kiinni, ja mennä tuulettumaan vaikkapa kävelylenkille ;) Tässähän tämä menee.. mutta välillä mietin onko tämä kaikki sinnittelyni ihan turhaa!?! Rakastan miestäni, mutta onko järkevää antaa hänen elämänsä saada minulle tällaisia tunteita ja ajatuksia.. Hyvää kevään odotusta kaikille!
Pakko oli vielä sen verran kirjoittaa, että olen itse seurustellut pitemmän suhteen pariin otteeseen ja nyt luulen löytäneeni oikean. Edellinen suhteeni lapseni mieheen oli välillä todella rankkaa, sen jälkeen opin arvostamaan itseäni ja sitä että omaan onnellisuuteen kannattaa santsata. Jos parisuhdetta ei saa toimimaaan, niin sitä ei saa ja jos ei ole hyvä olla niin silloin ei saa kärsiä, tietenkään liian helpolla ei kannata luovuttaa.
Yritän vaan sanoa sitä,, että toivon todellakin että saatte asianne rullaamaan ja ehkä pieni tauko tekisi terää ja pistäisi miehesikin ajattelemaan, mikä nyt on sitten tärkeintä ja miten lapsiasia kannattaisi exän kanssa hoitaa. Koska jos tunnet olevasi jokaviikkoisessa ahdingossa ja aikakaan ei näy muuttavan asiaa suuntaan eikä toiseen, kannattaa ottaa aikalisä itselleen ja miettiä mitä oikeasti haluaa. Tsemppiä! :)
kun luin tuon, se oli kuin omasta elämästäni... todellakin ahistaa, joka sekin on tosiaan tullu myöhemmin... nyt kun on sit yhteinen mukula, ni ahistus vaan kasvaa... samaa mieltä olen että se viha äitiin heijastuu lapseen... mutta sen kanssa on yritettävä elää... mutta sitä en voi sietää että se lapsi kun tulee, sotkee ja lähtee... sais siivota omat jälkensä, en ole palvelija kotonani!!!
tiedän tunteen ;) minua jäi kuitenkin kiinnostamaan kohteleeko miehesi yhteistä lastanne samanarvoisesti kuin omaansa?
Minäkin rakastuin aikoinani, mieheen jolla oli 2 lasta, minulla ei yhtään.
Nyt monen vuoden rimpuilun jälkeen, olen tullut siihen tulokseen, eipä olisi kannattanut.
Alun jälkeen kaikki on mennyt päin seiniä. Nyt on yhteinen lapsi, on ollut vaan pakko jaksaa.
Loppusuoralla ollaan toinen lapsista muutti jo pois, toinenkin on 18v.
Eilen juuri kehotti minua muuttamaan muualle, kun erehdyin huomauttamaan ainaisesta yö metelistä.
Ja tässä ollaan sentään oltu jo 8v.
Joten hyvin menee. Mies ei ole ikinä puuttunut lastensa tekemisiin,
En ryhtyisi siihen urakkaan nyt jos olisi tämä tieto kun nyt jälkeenpäin minulla on.
Onnea kaikille Uusperheille, toisilla se toimii?
Olemme uusperhe ja meillä on yhteensä 4 lasta. kaksi vain osa aikaisesti. kaksi lapsista on erityislapsia ja silti meillä menee hyvin. Olemme onnellisia ja tavoittelemme omia unelmiamme. Tuemme toisiamme ja rakastamme toistemme lapsia. Kuulostaako uskomattomalta? voipi olla, alku ei mennyt niin hyvin, mutta me selvisimme. Puhuimme paljon ja aina vaan uudestaan käsittelimme vaikeita eroista johtuvia asioita ja erosimmekin kerran, mutta palasimme yhteen. Olen sitä mieltä että ihmiset eivät osaa aukaista suutaan ja puhua vaikeista asioista. Ne lakaistaan maton alle mieluummin kuin keskustellaan. Ei mikään voi toimia arvailujen pohjalta. Kissa vaan pöydälle ja puimaan juttuja. Myös lasten kanssa. Meillä kokoontuu perheneuvosto kaikissa konfliktitilanteissa. Palaute on ollut positiivinen. Rähjää ja huuda vaikka mutta tärkeintä on että osaa pyytää anteeksi ja arvostaa toista ihmisenä. Kerran päivässä hyvä sana tai pieni kosketus, se jo kertoo että vaikka tänään en jaksa olla skarppina, niin silti välitän.
on kuienkin molemmilla lapsia entuudestaan, eikä siten, että vain toisen on sopeuduttava toisen lapsiin. uskon itse henkilökohtaisesti, että tuo hieman tasapainottaa tilannetta.
Meillä on siis 4 lasta yhteensä. 2 minun lasta asuu meidän kanssa, he ovat vielä erityislapsia. Kummallakin vaikeuksia, tosin erityyppisiä. Silti ei ole miehellä ollut vaikeuksia, päinvastoin, hän on ottanut paikkansa ja huolehtii pojista todella hyvin. Ostaa vaatteita ja tarvikkeita ja ajattelee hyvinkin pitkälle asioita. Kuskaa harrastuksiin ja opettaa asioita. Sanonut jopa että pojat ovat kasvattaneet häntä todella paljon ja koska ovat minun lapsia, niin ei heitä ole vaikea rakastaa. Koen sen todelliseksi rakkaudeksi ja olen onnellinen siitä. Tiedän ettei tuollaisia miehiä kasva joka oksalla. Kaksi muuta lasta ovat jo isoja, ns tulevat toimeen jo omillaankin. Silti he ovat meille tärkeitä ja heistä huolehdimme yhdessä ja tasavertaisesti. Olisimme halunneet vielä yhteisenkin lapsen, mutta emme saa. Adoptiokin käynyt mielessä, mies olisi siihenkin valmis. Joskus mietin että mitä olen tehnyt ansaitakseni näin ihanan suhteen vielä nelikymppisenä.
Me ollaan seurusteltu kohta 2 vuotta ja avopuolisollani on 4vuotias tytär. Kylläkin se asuu äitinsä kanssa ja on aina silloin tällöin meillä. Tyttö ei ollut koskaan ennen nähnyt isällä uutta kumppania kun taas äidillä niitä oli koko ajan uusia. Ensin siitä synty kummankin puolella mustasukkaisuutta, ja se kesti noin vuoden verran tytön puolelta ymmärtää että isillä on uusi tyttöystävä.Kokeilemalla se selvii miten lapsi ja sinä hyväksytte uuden suhteen...
täytyy kuitenkin sanoa, että koska suhteenne on vielä noin tuore ja lapsi noin nuori, niin ongelmat saattavat olla vasta edessäpäin. kannattaa siis varautua siihen, että jatkossa ja monien asioiden muuttuessa saattaa mennä vaikeammaksi. uskon itse, että mit nuorempi lapsi, niin sen helpommin tämä tottuu kahden kodin tavoille jne,... ja myös se, miten pitkä yhteinen historia lapsen vanhemmilla on takanaan saattaa vaikuttaa keskinäisiin väleihin. mitä lyhyempi entinen suhde ja mitä noremmat lapset, sen helpompaa kaiken luulisi olevan.
omalla exälläni oli 10 vuoden yheinen historia exänsä kanssa ja lapsi oli tavatessamme jo 8-vuotias. en koskaan päässyt miehen silmissä samaan asemaan, kuin lapsen äiti (ts. minusta ei tullut tälle elämän tärkein tai läheisin ihminen, vaikka hänestä tuli se minulle). lapsikin oli jo siinä iässä, että kaikki säännöt ja kiellot piti perustella hyvin tarkkaan, jos toivoi tämän niitä noudattavan. pieni lapsi vain tottuu ja sopeutuu, mutta mitä vanhemmasta lapsesta on kysymys, sen hankalampi tämän on sopeutua toisen kodin toisiin sääntöihin.
...tavallaan. Olen nyt ollut puolitoista vuotta yhdessä miehen kanssa, jolla on kaksi liittoa takanaan, ja ensimmäisestä liitosta kaksi poikaa, 12-ja 14-vuotiaat. Poikien suhtautuminen minuun on alusta asti ollut avointa ja lämmintä. He ovat varauksettomasti hyväksyneet minut, mutta vaikea myöntää, että minulla aikuisena on ollut vaikeampaa. Kuten moni kirjoittikin, eri perheissä on eri tavat ja arvot. Niin on myös minun tapauksessani. Minut on kasvatettu ahkeraksi ja arvostamaan hyviä tapoja, muita ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Nyt joka toinen viikonloppu saan luokseni, kylläkin herttaiset, mutta patalaiskat "riiviöt" ;)) jotka eivät muuta tee kuin istu oleikkarin tai tietsikan ääressä. Koulu menee kummallakin penkin alle, ja kaikesta tekemisestä, vuoteen petaamisesta astioitten laittoon tiskikoneeseen saa jatkuvasti olla sanomassa, ja siltikään ei meinaa tulla mitään tehtyä. Poikien isä ei edes huomaa mitään, ja ihmettelee sitten mistä minä räjähtelen. Olemme kyllä puhuneet sopeutumisongelmistani paljon, mutta pojat ovat miehelleni aika arka paikka. Hänen toinen vaimonsa kun ei hyväksynyt poikia lankaan, ja mieheni joutui tapaamaan poikia kotinsa ulkopuolella, ja tosi harvoin. Nyt meille on tulossa yhteinen lapsi, laskettu aika oli 20.2., mutta neiti pysyttelee yhä masussa. Pojat odottavat kovasti vauvan syntymää, ja jopa poikien äiti on suhtautunut hienosti, siitäkin huolimatta että yhä yrittää kontrolloida mieheni elämää. Mieheni on myös pilvissä perheenlisäyksestä. Hän sanoo, että vihdoin hänen unelmansa toteutuu, hän saa lapsen ja perheen naisen kanssa jota hän todella rakastaa. Toivon että tämä keskinäinen rakkautemme ja molempien kova halu saada suhde ja perhe-elämä toimimaan kaikilla tasoilla riittää. Vain aika näyttää. Mutta ilman rohkeutta ja yrittämistä ei ikinä mitään saakaan....
miehelläni oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta,ja hyväksyin heidät aivan yhtälailla kuin he minut.ongelmaksi muodostuikin se että mies lakkasi viettämästä aikaa lastensa kanssa kun tulin kuvioihin ja touhuilin lasten kanssa.nyt hyvä jos kuulee kun joku hänelle puhuu,vaikka on jo yksi yhteinenkin.
6 kuukautta ollut nyt aviossa leskimiehen kanssa jolla 13 vuotias tyttö. On kyllä vaikeaa,muutin heidän kotiin, tyttö talon valtiatar ja isä häntä pelkää. Olen ope ja en kestä että joudun asumaan huonosti kasvatetun inhoittavan tytön kanssa.Minulla hyvin käyttäytyvät ja onnelliset aikuiset lapset.Voimani kohta lopussa sillä teen kasvatustyötä nyt kotona ja töissä.Tyttö luulee että pidän hänestä koska näyttelen hyvän äitipuolen roolia, voimani alkavat kohta loppua..
Hei,
kyllä se joku päivä kohdalle sattuu se oikea sielu.Itse eronneena 6 vuotta seikkailin etsien sitä omaa ihmistä.Nyt meitä on yhteensä seitsemän.Minä,mieheni,minun kaksi poikaa ja miehen kolme poikaa.Joka toinen viikonloppu kaikki, muuten me ja kaksi poikaa.Hyvin tullaan yhdessä juttuun,pojat keskenään yms.Ei lapset ole este millekkään kun oikein rakastuu toiseen,tekee mitä vain toisen takia.Tsemppiä sulle tulevaan!P.S.Naimisiin ensi syksynä;)
entäs kun on kaksi tyttöä jotka jo koulussa tokalla ja neljännellä ja eivät tekisi muuta ku sylissä istus koko vikonlopuna...ei minusta enää normaalia ton ikäisiltä joilla pitäisi jo olla omia juttuja eikä vaan käsikädessä vanhempien kanssa nyhjäämistä... Kyllä mulla ainakin tän parinvuoden aikana on alkanut jo yököttää tuollainen. Ei kummallakaan mitään oma-aloitteisuutta mihinkään ja kun kavereita pyytää pyytämään viikonloppukylään niin vastaus "ei ku me halutaan olla teijän kaa"
Siinä ei rakkaus paljoo auta jota kyllä tunnen puolisoani kohtaan kun ne kaks tulee!
Voisko Veera kirjoittaa lisää kokemuksistaan! Kirjoitit hyvin, realismia ilman katkeruutta!
Olen elänyt uusperheessä reilut 10 vuotta ja tuntuu kummalta lukea mitä ongelmia ihmisillä on ollut. Molemmilla vanhemmillani on uudet puolisot sekä muutama vuosi sitten sain ihanan velipuolen. Meillä ei ikinä ole ollut suuria ongelmia ja se johtuu yksinkertaisesti siitä että kaikki ovat antaneet toisille aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen ja joustanut omista säännöistään. Täällä monet tuntuvat pitävän lapsipuoliaan kauheina monstereina. Onko käynyt mielessä että vika saattaisi olla omassa asennoitumisessa? Meillä esimerkiksi ei ikinä ole ollut ongelmia kahden kodin säännöissä, vaikka olimme veljeni kanssa molemmat jo melko vanhoja kun vanhempamme löysivät uudet puolisot. Äidin säännöt äidillä ja isän säännöt isällä. Kirjoituksianne lukiessani tuntuu että ette edes haluaisi saada uutta perhettänne toimimaan.....
itse en ole ollut yh. mutta poikaystäväni on yhden lapsen päähuoltaja. tätä pidetty vuosi ja tullut yksi yhteinenkin muksu. Jos isä on lapsen päähuoltaja ja selvästi välittää lapsista se on jo semmonen tarjous josta ei voi kieltäytyä. vielä kun on vauvakuumetta, hyvä ulkonäkö ja hyvä sängyssä :) kyllä kaikesta muustaa selviytyy. ..ja tietenkin lapset enkeleitä!
arki sujuu niin että isä nukuttaa ja herättää ja hoitaa isompaa ja minä pääasiassa nuorempaa.. mutta vastuuta isommastakin alkaa hiljakseen tulla vanhemmastakin enemmän minulle kun olen kotona.