Mistä keskustelette tai ylipäätänsä juttelette kumppaneittenne kanssa? Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 1,5 vuotta ja jokainen päivämme toistuu samalla rutiinilla.
Hän tulee töistä illalla ja tulee luokseni. Meillä on harvoin enää hauskaa, katsomme telkkaria emmekä oikeastaan puhu enää mistään. Olemme ottaneet asian puheeksi, mutta hän sanoo, että jos hän ei puhuisi mistään, emme vaihtaisi koskaan sanaakaan.
Tuonko pitäsi rohkaista minua keskustelemaan?
Tuntuu todella masentavalta, sillä koulukin menee siinä sivussa huonosti, koska ei yksinkertaisesti innosta enää edes tehdä mitään. Toisin sanoen olen ollut jo pitkään masentunut mutta eikö parisuhteen tulisi piristää sitä...?
Haluaisin tietää mistä kaikesta keskustelette parisuhteessa ja ollaanko me poikkeus kaikista pareista?
Hän tulee töistä illalla ja tulee luokseni. Meillä on harvoin enää hauskaa, katsomme telkkaria emmekä oikeastaan puhu enää mistään. Olemme ottaneet asian puheeksi, mutta hän sanoo, että jos hän ei puhuisi mistään, emme vaihtaisi koskaan sanaakaan.
Tuonko pitäsi rohkaista minua keskustelemaan?
Tuntuu todella masentavalta, sillä koulukin menee siinä sivussa huonosti, koska ei yksinkertaisesti innosta enää edes tehdä mitään. Toisin sanoen olen ollut jo pitkään masentunut mutta eikö parisuhteen tulisi piristää sitä...?
Haluaisin tietää mistä kaikesta keskustelette parisuhteessa ja ollaanko me poikkeus kaikista pareista?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen seurustellut noin 1,5 vuotta. Ollaan luonteiltamme aikalailla erilaisia, mies on vähän rauhallisempi, minä taas vilkas. Yleensä jutellaan päivän tapahtumista, hän töistä minä koulusta, joskus puhutaan mitä kummallekkin sattuu mieleen juolahtamaan. Huumori on välillä aivan älytöntä- kaverit sanoo että meitä on aika vekkulia seurailla ulkopuolisena.
Joskus v:n toisillemme ihan leikillään.
Sitten on hiljaisia hetkiä, jolloin hymy ja vaikka pieni hellä sana riittää. Ei se jatkuvaa keskustelua olekkaan ensi-ihastumisen jälkeen, kun tuntee toisen jo paremmin, mutta ystäviä pitää pystyä olemaan, koska se ensihuuma kuitenkin haihtuu, mutta se ystävyys ja kumppanuus säilyy.
Luulen että ette pidemmän päälle pärjää jos yhdessä olo on noin hankalaa, että pitää muilta kysyä siitä mitä suhteessa keskustellaan.=(Ei pahalla
Täytyy kuitenkin myöntää että itse en kestä suhteen alamäkiä vaikka kaikille niitä kuitenkin tulee. On tullut meille ennenkin ja aina olo on ollut yhtä tuskaa.. Poikaystävälleni se ei ole niin suuri asia.. Esim. jos riitelemme jostain, itsestäni tuntuu kuin olisi tullut maailmanloppu..
masennukseen. Jos sinulla olisi omia harrastuksia ja olisit niistä iloinen voisit piristää myös miestäsi. Yksi iso virhe tulee usein ihan huomaamatta tehtyä, nimittäin valittaa kaikesta heti kun kumppani tulee paikalle. Kuinka kurjaa oli koulussa ja kuinka kamala se maikka taas oli ja kuinka lapset ovat tapelleet koko päivän...ynnä muuta. Kauan sitten luin jotain parisuhdeopasta ja siinä kiinnitettiin tähän huomiota ,ja kun asiaa ajattelin niin itse ainakin käyttäydyin niin. Samaten silloinen mieheni piti samat itkuvirret työkavereistaan joka kerta kun sitten viimein viikonloppuna tapasimme. Kun sen huomasin rupesi naurattamaan ja tietoisesti muutin puhetapaa, sillä eihän toinen jaksa aina samoja narinoita kuunnella. Voisi jutella myös iloisista asioista ja nauttia yhdessäolosta.Jos näkee asiat aina kielteisinä siitä tulee herkästi noidankehä joka toistaa itseään ja se vetää yhä syvemmälle masennukseen ja lopulta käy niin että ei itse siitä ylös pääsekään. Toinen juttu on sitten se että toiset nauttivat hiljaisuudesta, eivätkä haluakaan siihen mitään höpinäkeskustelua. Näin on varsinkin iltaisin kun kumpikin palaa töistä väsyneenä kotiin. Voisi miettiä oisko paikallaan pikkutirsat ja sitten vaikka kävelylenkki yhdessä. Itse en tosin lähde kävelylle en sitten kirveelläkään:-) Eikä tuo nykyinen miehenikään mikään kävelytyyppi ole. Mieluummin vaikka sängyssä vierekkäin pötköttää ja lepäilee hetken rankan työpäivän päälle.
Musta ainakin tuntuu hyvältä vaan makoilla rakkaan kainalossa ja kattoa telkkua... Ei sitä jaksa kokoajan puhua jostain. Tietysti on kiva tietää mitä toiselle kuuluu ja mitä on tapahtunut mutta kyllä se kestävän suhteen voima taitaa olla se, että osataan olla yhdessä ja nauttia hiljaisuudesta. Kun on työpäivän jälkeen väsynyt, niin mikä sen mukavampaa kuin vaan olla toisen seurassa, ilman paineita, että pitäis kokoajan puhua jostain. Mutta ehkä me ollaan vaan oltu liian kauan yhdessä, 5 vuotta.
Syynä oli se että avovaimon kanssa ei kovin monesta asiasta voinut järkevästi keskustella. Ekanakin hän oli aika sivistymätön ja tietämätön maailman asioista, joten hänellä ei ollut sellaisista asioista oikein mitään mielipidettä.
Toiseksi hän loukkaantui aina tosi helposti, jos olin jostain asiasta eri mieltä kuin hän.
Kolmanneksi hänen maailmankuvansa oli aika rajoittunut ja myös erilainen kuin minun. Hän oli mm. uskovainen.
Tuntui pääsevän paljon helpommalla kun ei vaan jutellut. Hänen kanssaan vain oli niin hemmetin vaikea jutella luonnollisesti. Parin muun naisen kanssa hänen jälkeensä olen taas tullut tosi hyvin juttuun ja olemme jatkuvasti keksineen jutunjuurta.
no, se on sitä arkea.niin siinä aina käy.