Millä hitolla te eronneet olette pystyneet toipumaan. Itselläni erosta mennyt kohta puoli vuotta ja tuntuu, että paha olo ei helpota. Rakastin tätä ihmistä ja luulin, että elämme elämämme loppuun asti yhdessä. Nyt tuntuu, että koko elämä on pilalla, varsinkin lapsieni elämä. Elämänhalu on aika vähissä, tuskin jaksan edes kirjoittaa mitään. Olen aina ollut positiivinen ihminen, mutta nyt en näe mitään valoa tunnelin päässä. Onko kokemusta ammattiavusta, olisiko siitä helpotusta tähän tuskaan?
miten jaksaa eteenpäin?
väsynyt
152350
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen käynyt miehenä aivan saman kaavan Sinun kanssasi läpi(oletan sinun olevan nainen). On meitä muitakin jotka ovat samassa veneesä olleet.
Menee siinä muutama kuukausi vielä ennekuin olet käynyt läpi sen pahanolon tunteen joka kalvaa sisälläsi. Tunnet olevasi syylinen ? Minullekkin kävi niin, kysymyksineen ,mitähän minä olen tehnyt väärin?
Neuvon sinua.
Nyt tulee kysymys Teiltä, että sinähän olet mies ja sinun on helpompi sopeutua kun ei ole lapsia jaloissa pyörimässä, eron jälkeen. Väärin , minulle jäi kolme pientä lasta hoidettavaksi.
Numero yksi: se mikä ei tapa se vahvistaa.
Tuntui siltä , että miten minä pärjään näistä arkisista velvollisuuksista jotka jäävät yksin tehtäväksi. On se kumma , kaikki loksahtaa ajallaan paikalleen kun aikaa laitetaan.
Numero kaksi: ei sinua kukaan tule hakemaan kotoasi vaan mene ihmisten ilmoille jos vaan on mahdollista. Hankkiudu johonkin harrastukseen vaikka vähän kerrassaan voimavarojesi puitteissa , niin minäkin tein ja...kas' niin sitä pääsi yhden etapin yli.
Kävin minäkin ammattiihmisen juttsilla. Terveysviranomaisten kautta sinne kannattaa pyrkiä ja jutella ammattilaisen kanssa jos ei muuta keinoa ole enää jäljellä. Päätäköön itse kuikin kuka on käynyt kyseisten auttajien puheilla onko siitä hyötyä. Minulle ei ollut.
Saman jutustelun olisin voinut jutella kaikista parhaimman kaverin kanssa. Sen muuten sitten myöhemmin teinkin, sain tukea tuskaan, ymmärrystä, sympatiaa parhaalta kaverilta ja selvisin.
Toivon Sinulle parasta jatkoa , sillä ajattele lapsiasi jotka antavat sitä elämää eteenpäin vaikka tuntuukin joskus pahalta. Lapsesi eivät katoa minnekkään, ja elämän tulee jatkua.
Terveisin Pyhämies
Pieni korjaus, olen kylläkin mies. Eli kyllä miehetkin eron voivat raskaasti ottaa. Otin yhden just eronneen duunikaverin kanssa kuppia, niin tunnusti, että hänelläkin kyynel ollut joka päivä silmässä. Näistä kun ei miehet vaan keskenään juttele, ainakaan selvinpäin.
Ja tiedän toki, että kohtalotovereita on paljon. Se vaan ei minua juurikaan lohduta.
Ammattiavusta minulla on myös samanlaiset aavistukset, että ei juuri hyötyä. Koskapa olen saanut puhua parin läheisen ihmisen kanssa tarpeeksi. Ja ongelma onkin siinä, että kaikki mihin aina uskoin, on nyt palasina. Tuskinpa se ammattilainen minuun saa uusia elämänarvoja istutettua. Ehkäpä se aika auttaa, tuntuu vaan että pää hajoaa, etenkin kun en viime yönäkään nukkunut kahta tuntia ennen töihin lähtöä.
Ja todellakin tuntuu, että olen syyllinen, koska rakastin, enkä tajunnut että asiat ovat vialla(en kyllä ymmärrä vieläkään). Kuitenkin tuntuu, että olen parhaani yrittänyt ja siksi tämä tunne kai niin musertava onkin.
Hei.
Puoli vuotta on lyhyt aika. Toipumiseen kannattaa varata 1-2 vuotta. Itselläni ensimmäinen puoli vuotta meni täysin masennuksessa ja lamaannuksessa, en oikein edes ymmärtänyt mitä oli tapahtunut : mies oli löytänyt uuden naisen ja lähti tämän mukaan. Vuoden kuluttua hänen muutettua kotoamme, oli hänellä jo uusi vaimo ja vauva . 2 yhteistä lastamme jäivät asumaan minun luokseni. Kaikenlaisia tunteita tuohon aikaan kuului... jotenkin sitä vaan tuli hoidettua pakolliset asiat, muistikuvia 'omasta' elämästä ei juurikaan ensimmäiseltä puolelta vuodelta ole. Sinähän elät juuri sitä aikaa, älä huolestu.
Suru on surtava.
Sitten sitä pikku hiljaa vaan huomaa, että mitään hätää ei olekaan : oppii selviytymään kaikista tilanteista ihan itse, ja jopa miettimään huomista, ensi viikkoa, seuraavaa vuotta..
Itse kävin juttelemassa asiantuntijalla, ja kokeilin myös lääkitystä. Samanlaiset kokemukset kuin edellisellä kirjoittajalla: ystävälle puhuminen ajaa saman asian, ja mielialalääkkeistä en huomannut olevan mitään apua. Muista nukkua tarpeeksi. Jos huolet ja murheet painavat niin paljon, ettet saa unta, siihen hae lääkkeitä. Levänneenä jaksaa mitä vain,väsyneenä surut moninkertaistuvat. Pikku hiljaa myös kannattaa levittää reviiriä, aloita vaikka ulkoilulla. Jos lapsesi ovat isänsä luona vaikka viikonloppuisin, nauti niistä hetkistä: se on sinun aikaasi. Pidä hyvää huoltaa itsestäsi.
Aika, ihan oikeasti, parantaa haavat. Minä elän nyt 38-vuotiaana,3 vuotta erostani elämäni parasta aikaa, vaikka uutta ihmistä en ole vielä löytänytkään/huolinutkaan arkeeni. Muista, että sinulla ei ole kiirettä mihinkään (lapsetkin jo tehty :-)) Jonain päivänä huomaat, että kaikki on hyvin, ja jopa paremmin. Ikinä ei tiedä, mitä elämässä on vielä odottamassa.
Voimia Sinulle, sieltä pian nouset: aivan varmasti.
Olen siis mies enkä nainen, vaikkei tuolla nyt asian kannalta merkitystä olekaan.
Jotenkin olisi ollut helpompaa, jos ex olisi lähtenytkin toisen mukaan, olisin jotenkin senkin ymmärtänyt. Nyt jäi vain niin paljon kysymyksiä.
Mutta kaipa se on uskottava että aika parantaa haavat, kun kaikki saman kokeneet niin sanovat.
Ei aika kaikkia haavoja paranna, mutta aika kultaa kauniit muistot auttaen säilyttämään rakkauden sydämessä. Aika siis auttaa hyväksymään itsessään rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen taidon tuoden tulevaisuudessa hymyn huulille ja onnen avaimet uuteen huomiseen....
Anteeksi etten tiennyt että olet mies.
Nyt kerron vielä erään tarinan joka minut pelasti siltä masennukselta.
Kun oli mennyt noin 4 kk siitä kun erosimme.
Otin suunnan sen parhaan kaverini luokse ns. böönaut lomalle viikoksi. Kerroin hänelle meidän tarinan ja sitten me turisimme niitä asioita setvien hyviä ja huonoja puolia.
Mutta yksi oleellinen asia , en sortunut viinaan, en lääkeisiin, tai johonkin muuhun joka olisi vienyt oman hallintakyvyn pois järkevästä ajattelusta.
Toinen . Teimme niitä asioita kahdestaan joita olimme tehneet silloin nuorena yhdessä , siis kalastaneet, liikuimme luonnossa , istuneet nuotion ääressä ja niin edelleen (emme ole homoja).
Mutta kaiketi ,tule avoimena kuorestasi ulos ja liitoudu ihmisten kanssa juttelemaan , sillä se on parasta terapiaa. Ei yksin kannata hautoa asioita . Kyllä maailmassa naisia riittää.
Ja lopuksi: älä tärvele hyvää aikaa sen miettimiseen että minkälainen on hyvä ihminen . Ole itse semmoinen. Tsemppiä
Kyllähän mulla aikaa menee märehtiessä näitä asioita, en niinkään omiani, mutta noita muksuja.
Olisi ollut kiva tarjota niille ehjä ja turvallinen lapsuus, nyt tunnen siinä epäonnistuneeni. Pystyn onneksi pitämään heitä luonani aika paljon, että eivät pääse vieraantumaan.
Naisia varmaan riittää, mutta ei vaan tällä hetkellä oikein kiinnosta. Mutta yritän taas ottaa itseäni niskasta kiinni. Se on vaan v-mäistä, kun ei oikein saa nukuttua, niin sitten yöllä kun miettii, niin tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kiitos paljon sulle ja muille, että viitsitte vastailla.
Minun erostani on noin 1,5 vuotta ja teen tiliä vielä siitä suhteesta että miksi näin kävi, minulla on kans sama huoli kuin sulla että miten lapsen käy, itsellä on 3 vuotias poika ja tunnen epäonnistuneeni kasvatustehtävässä, kun en voi antaa sille sitä turvattua lapsuutta jossa olisi molemmat vanhemmat läsnä, kun kuitenkin näkee miten poika nauttii siitä tilanteesta kun molemmat ovat siinä lähellä ja saatavilla.
Näin jälkikäteen tuntuu ero täysin turhalta ja jos olisimme halunneet niin olisimme saaneet välit kuntoon, mutta pois potkitulla ei ole sananvaltaa näissä asioissa, se on alamäki joka vaan jyrkkenee ja jos yrität jarruttaa sitä vahtia niin jarrut sitten ylikuumenee, ainut selitys erolle jonka sain äidin kautta, oli se että ex vaimoni vanhemmat eivät älynneet erota, tuntuu siltä että minä jouduin maksamaan ex vaimoni kylmän lapsuuden ja että tämän eron kautta hän sitten eheytyy, lapsuuden traumoista.
Mutta erossa on aina se toinenkin puoli, se että olen saanut olla kahdestaan lapsen kanssa ja viettää tosi mukavia hetkiä, en usko että se olisi ollut mahdollista jos oltaisiin oltu naimisissa, vaan vaimo sanoi kaapin paikan ja kasvatus tavan.
Erossa sain vaan syytettä ja panettelua, ei annettu edes puhemahdollisuutta, oli tosi yksipuolinen harkinta aika, vaikka olisin halunnut mennnä perheneuvontaan ja kävinkin siellä yksin, vaimo ei sinne halunnut kun olisi kuulemma laitettu niin sirpaleiksi siellä.
Kuitenkin kun erosta on nyt aikaa, niin minun vaistoni sanoo että entinen välittäisi musta edelleen, harvoin mun vaisto kuitenkaan pettää, saa nähdä sitten että onko entisellä rohkeutta puhua asiasta, joskus vaan joudutaan nöyrtymään asioiden edessä enenemmin tai myöhemmin ja itse nöyrryn kyllä enemmin ja hyväksyn tosiasiat kuin että rupean sotimaan tuulimyllyjä vastaan.
Sama juttu, kun olen muutaman kerran käynyt exällä kylässä, niin lapset on niin innoissaan ja silmät loistaa. Silloin tulee aivan helvetin paha olo. Ja viimeksi tänään toinen rupesi yhtäkkiä itkemään, että on äitiä ikävä.(vaikka en todellakaan näytä pahaa oloani lapsille) Että kyllä on elämä välillä syvältä.
Erostani on n. 6 vuotta aikaa. Joku vuosi sitten luulin olevani selvillä vesillä erostani. Mutta nyt huomaan eron jälkeen vaikeaksi luoda uutta ihmissuhdetta. Tulee vaistomainen pakoreaktio, kun joku mies osoittaa kiinnostusta minua kohtaan.
Kun on rakastanut kumppaniaan, on irrottautuminen toisesta vaikeaa ja kipeää. On ehkä yritettävä elää tätä hetkeä ja keskityttävä enemmän omaan ja lasten hyvin vointiin. Aika ja etäisyys auttavat.
Uskon, että me kannamme paljon harteillamme vanhempiemme malleja. Mutta miten voisimme ne tiedostaa ja vaikuttaa niihin, jotta voisimme olla niitä ihmisiä, joita todella olemme. Ero prosessi riisuu monia peitteitä.
Uskon myös, että paljon on turhia eroja ja, että se ensirakkaus on vielä siellä kaiken sen muun alla. Mutta kaikki tuntuu vievän aikaa ja kasvamiseen menee aikaa. Ehkä olisimme vasta myöhemmin valmiimpia. Ja ehkä joskus tarvitsemme toisia kumppaneja kasvuun.
toivottavasti jaksat eteenpäin, puoli vuotta on valitettavasti vielä mielestäni niin lyhyt aika että ei vielä tuommoisten isojen juttujen yli voi päästäkään.. ammattiapu auttaa toisia - ja tuskin mitään häviät vaikka sitä koitatkin. Älä ainakaan rupea kaljaa tuskaan ottamaan, koska siitä ei ainakaan apua löydy...... toivotaan että rupeaa helpottamaa t. itsekin eronnut vähän yli 40 v nainen
Olen vähän alle 40-kymppinen mies ja lukiessani tekstiäsi, huomasin paljon yhtäläisyyttä omaan kohtalooni. Aloin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa jo 17-vuotiaana ja vaimoni oli silloin 15-vuotias. rakastuin häneen aivan silmittömästi ja rakkauteni on vain syventynyt ja kasvanut häneen viimeisien vuosien aikana. olen aina ihan alusta lähtien vaistonnut, että rakkaus on hyvin yksipuolista, mutta vaimoni sanoi aina, että hän ei vaan ole niin tunteellinen kuin minä olen.
Meillä on kolme lasta, joista pienin vajaa 4-vuotias. Seksielämämme loppui jo reilu kymmenen vuotta sitten vain niin sanottuihin pikaisiin ehkäpä noin viisi kertaa vuodessa tapahtuneisiin suoraan asiaan kontakteihin. Olen aina ollut seksuaalisesti hyvin halukas ja erotiikan puuttuminen onkin ollut itselleni todella vaikeaa suhteessamme. Kaikki nämä vuodet, jo vajaa 22-vuotta olen yrittänyt olla vaimolleni niin hyvä kuin mahdollista. tehnyt ruokaa, siivonnut, rakentanut hänelle talon ja yleensäkin tanssinut hänen mielioikkujensa varassa toivoen aina, että jonakin päivänä hän huomaa mitä hänellä on !
Itseasiassa olen hyvin hauskannäköinen, hyvin koulutettu ja varakaskin. Vientiä minulla olisi vuosien aikana ollut mielinmäärin, mutta rakkaus vaimooni on aina estänyt minua virheiltä. Nyt vajaa kolme kuukautta sitten vaimoni ilmoitti minulle, että hän haluaa avioeron. Syyksi hän sanoi, että hän ei pysty enää elämään kanssani...koska hänellä ei ole tunteita minua kohtaan. En kuulema ollut hänelle kuitenkaan se oikea mies. Itseasiassa hän haluaa avioeron minun takiani, että minä saisin kokea sellaisen rakkauden mitä ansaitsisin...(Saa..miten naivia) !!
Uudessa talossamme on muutama pikku työ vielä tekemättä ja sovimme, että elämme saman katon alla toukokuuhun saakka, jolloin laitamme talomme myyntiin. Vaimoni heitti välittömästi sormukset pois ja ilmoitti, että hänellä ei sitten ole enään mitään velvotteita minua kohtaan. Mitään uutta suhdetta hänellä ei kuulema ole. Hän vain haluaa päästä pois, koska hän on niin ahdistunut elämässään.
Uskon häntä siinä, että hänellä ei ole ketään toista, koska hän harvoin käy missään...vaikka olen häntä usein yrittänyt saada johonkin lähtemään.
Tilanne on kuvaamallasi tavalla aivan hirveä. en saa nukuttua ja raivo sisälläni on aivan mieletön. On aivan kauheaa, kun ei tiedä syytä toisen käyttäytymiseen. Sitä kuitenkin haluisi tietää jonkin konkreettisen syyn, vaikkapa toinen suhde tms.
Olen aina ollut ihminen, joka haluaa elää yhdessä ja samassa parisuhteessa elämänsä. Varsinkin lapset ovat minulle niin tärkeä elementti, että heidän elämänsä kanssa ei voi leikkiä. Kaikki kolme lastani rakastaa minua ylitse kaiken ja heistä on hirveätä nähdä se tuska mikä sisälläni tällä hetkellä on. samoin minulla on hyvin vaikeaa katsoa sivusta sitä, miten lapsieni elämä tuhotaan ja ennenkaikkea heiltä viedä kaikki se mitä he ovat arvostaneet ja rakastaneet.
Kolme kuukautta olen kärsinyt selibaatissa ja tuskissani saamatta vastauksia, samalla miettien miten voin olla niin huono ihminen....
On se vaan kumma miten monet sietävät kaikenlaisia juopporentuja, mustasukkaisuutta jne. eivätkä silti eroa liitostaan ???
Miksi minulle käy näin ??? En ikinä tule pääsemään tästä yli !!!
Kuitenkin lasteni takia on pakko jaksaa ja yrittää päivä kerrallaan !!
Pahinta mitä ihmiselle voi sanoa 22-vuoden jälkeen on että mieluummin kiikkuu narun jatkona, kun jatkaa elämää kanssani yhdessä saman katon alla !!!
Meillä aikalailla samanlainen tilanne. Meillä vain se mies halusi erota, samoista syistä kuin vaimosi. Ja sekin on erilaista, että seksi pelasi hyvin aivan loppuun saakka. Meillä erosta nyt 3 kuukautta. Ja on selvinnyt, että miehellä oli ja on edelleen toinen nainen. Mutta miehet ja naisethan ovat aikalailla erilaisia, joten voi olla ettei vaimollasi ole toista, aika näyttää. Nuista tunteista voin sanoa, että ihan samanlaista on ollut. Nyt kuitenkin jo syön ja nukun. Urheilu, harrastukset, työ ym. auttaa tosi hyvin. Sitten kun jaksaa suuntautua vähän muuhunkin kuin eroon. Niin klisee kuin onkin; elämä jatkuu!! Voimia ja häntä pystyyn! Varmasti voit vielä todeta, että parempi näin. Löydät ihmisen jonka kanssa seksikin sujuu ja joka ennenkaikkea osaa arvostaa sinua!
Pohdin pitkät tovit myös näitä juttuja.
Nyt vuoden alussa homma valkeni. Maailman yksinkertaisin asia, kaikkihan tulee lapsuudesta.
Kun nait naisen jolla on ns. "kurja" lapsuus tai muuta vastaavaa, niin silloin hän ei kykene tuntemaan kaikkea, eikä vastaamaan tunteillaan asioihin. Jatkaa vaan samaa pikkulapsen kiukuttelua ja muiden arvostelua.
Eikä auta, vaikka tarjoaa mitä.
Nyt kun ymmärsin tuon niin siinä on selitys meikäläisen finaalissa olevaan liittoon.
Se on kuin pohjaton kaivo, johon voi ammentaa kaikkea, mutta mitään sieltä ei koskaan saa.
Kivaa kevättä kaikille.
Taidtaan olla aika samanlaisessa tilanteessa, minulla vain vähän lyhempi liitto takana. Lue tänään "väsynyt" nimimerkillä kirjoittamani juttu. Jos kaipaat kirjekaveria ja tunteiden jakajaa niin mailaa [email protected]