Ja taas se puhelin pärähti...Paras ystäväni on minulle rakas, mutta JATKUVA yhteydenpito hänen puoleltaan väsyttää! Hän soittaa/viestittää useita kertoja päivässä, tarvitsee alituiseen apuani elämänsä isompiin tai pienempiin kriiseihin, oli kyseessä sitten työ- tai mieshuolet tai kaikki muu siltä väliltä.
Läheisriippuvaisuutta? Hänellä on mielenterveysongelmia ja olen kai sitten joutunut siihen jokapäiväisen terapeutin rooliin (hän käy kerran kuussa psykologilla). Ei siinä muuten mitään, olen aikani auttanut ystävää hädässä, mutta liika on aina liikaa. Kaipaan nyt jo omaa rauhaa, mutta toivomus ei tunnu menevän perille...
Olen kieltänyt soittamasta silloin kun olen töissä, tai pyytänyt tärkeän tv-ohjelman tai muun happeningin aikaan että soittaisi joskus toiste. Olen aamulla herätessäni hänen soittoonsa sanonut suoraan että ei häiritsisi nyt, olin vielä unten mailla. Nykyään känny on äänettömällä/pois päältä koko päivän, mutta aina kun sitä vilkaisee/sen avaa, on häneltä ilmestynyt soittoja tai viestejä. Olen mielestäni vihjaissut ihan selkeästi, että tällainen yhteydenpitotahti kiusaa minua, olen kertonut kaipaavani välillä yksityisyyttä. Viimeksi kun luulin saaneeni sanoman perille, rauhaa kestikin peräti kaksi päivää. Ärsyttää, ettei hän huomioi minun aikataulujani, soittelee sopimattomiin aikoihin, ikään kuin maailma pyörisi hänen elämänsä ympärillä!
En tietenkään halua olla tyly, välitän ystävästäni ja ottaisin mielelläni osaa hänen murheisiinsa jos hän pystyisi pysymään kohtuudessa, eikä kaataisi kaikkea juuri MINUN päälleni. Hänellä on muitakin kavereita, mutta olen se ainoa jolle hän haluaa kertoa kaiken. Joka ikisen työpäivän kulun, joka ikisen vähänkin merkittävämmän tapahtuman...
Joskus olen onnistunut suututtamaan hänet vihjailuillani rauhan tarpeestani, olen saanut luuria korvaan tai muuten vain kärttyisää kohtelua. Mutta enhän minä voi aina olla häntä varten, enhän voi jaksaa loputtomiin näin...Miksi sitten kirjoitan tänne? Olkoon vaikka turhautuneisuuden purkua, tavallista pahempi päivä tai jotain...(uskoudun kyllä hänellekin päin omissa huolissani, mutta ehkä minulla on korkeampi kynnys siinä, milloin koen puhumisen tarvetta, lisäksi jaan huoleni useamman ihmisen kesken).
Lueskelisin kyllä myös mielelläni muiden kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista. Miten pitää hänen ystävyytensä, mutta vähemmällä intensiteetillä?
Läheisriippuvaisuutta? Hänellä on mielenterveysongelmia ja olen kai sitten joutunut siihen jokapäiväisen terapeutin rooliin (hän käy kerran kuussa psykologilla). Ei siinä muuten mitään, olen aikani auttanut ystävää hädässä, mutta liika on aina liikaa. Kaipaan nyt jo omaa rauhaa, mutta toivomus ei tunnu menevän perille...
Olen kieltänyt soittamasta silloin kun olen töissä, tai pyytänyt tärkeän tv-ohjelman tai muun happeningin aikaan että soittaisi joskus toiste. Olen aamulla herätessäni hänen soittoonsa sanonut suoraan että ei häiritsisi nyt, olin vielä unten mailla. Nykyään känny on äänettömällä/pois päältä koko päivän, mutta aina kun sitä vilkaisee/sen avaa, on häneltä ilmestynyt soittoja tai viestejä. Olen mielestäni vihjaissut ihan selkeästi, että tällainen yhteydenpitotahti kiusaa minua, olen kertonut kaipaavani välillä yksityisyyttä. Viimeksi kun luulin saaneeni sanoman perille, rauhaa kestikin peräti kaksi päivää. Ärsyttää, ettei hän huomioi minun aikataulujani, soittelee sopimattomiin aikoihin, ikään kuin maailma pyörisi hänen elämänsä ympärillä!
En tietenkään halua olla tyly, välitän ystävästäni ja ottaisin mielelläni osaa hänen murheisiinsa jos hän pystyisi pysymään kohtuudessa, eikä kaataisi kaikkea juuri MINUN päälleni. Hänellä on muitakin kavereita, mutta olen se ainoa jolle hän haluaa kertoa kaiken. Joka ikisen työpäivän kulun, joka ikisen vähänkin merkittävämmän tapahtuman...
Joskus olen onnistunut suututtamaan hänet vihjailuillani rauhan tarpeestani, olen saanut luuria korvaan tai muuten vain kärttyisää kohtelua. Mutta enhän minä voi aina olla häntä varten, enhän voi jaksaa loputtomiin näin...Miksi sitten kirjoitan tänne? Olkoon vaikka turhautuneisuuden purkua, tavallista pahempi päivä tai jotain...(uskoudun kyllä hänellekin päin omissa huolissani, mutta ehkä minulla on korkeampi kynnys siinä, milloin koen puhumisen tarvetta, lisäksi jaan huoleni useamman ihmisen kesken).
Lueskelisin kyllä myös mielelläni muiden kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista. Miten pitää hänen ystävyytensä, mutta vähemmällä intensiteetillä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Anna puhelimesi olla ihan reilusti äänettömällä tai kiinni silloin, kun haluat olla rauhassa ja kaipaat yksityisyyttä. Tämä on tätä kännykkäajan kiroa, että pitäisi olla aina tavoitettavissa ja valmiina puhumaan puhelimeen mihin kellonaikaan tahansa. En ilman kännyä pystyisi kuitenkaan elämään.
Minä myös kaipaan työpäivän jälkeen yksityisyyttä ja rauhassa oloa oman perheen parissa. Pidän kännyn nykyisin vain päivisin auki ja silloin, kun pitää olla lasten tavoitettavissa, mutta kotiin tullessa laitan sen heti joko äänettömälle tai suljen sen kokonaan. Jos jollakulla on todella tärkeää asiaa, niin minut saa myös muita linjoja pitkin kiinni tai sitten voi laittaa tekstiviestin. Ja kännystähän näkee, kuka on yrittänyt tavoitella.
Olen luonteeltani kuuntelija-selvittelijä-tyyppiä ja tästä syystä lähimmäiseni ja ystäväni ottavat minuun ensimmäiseksi yhteyttä, kun tarvitsevat apua. Toki haluan auttaa, mutta joskus menee asiat yksinkertaisesti yli. Viime kuukausina varsinkin olen joutunut kuuntelemaan kaikenmaailman kertomuksia parisuhdekriiseistä sun muista toisten ihmisten huolista ja nyt alkaa toisten ihmisten surujen ja murheiden taakka nyt sitten painaa jo niin paljon, että pakko sulkea korvansa vähäksi aikaa, jotta oma elämä ei kärsisi.
Ystävät ovat tärkeitä ja rakkaita ja välistä tuntuu, että kohtelen heitä kurjasti, kun välttelen heitä näin. Kurjemmalta tuntuisi, jos sanoisin suoraan, että en jaksa nyt kuunnella ja auttaa. Toivottavasti he ymmärtävät.
... ja järki meinasi mennä. Kyse tosin ei ollut ihan tavallisesta ihmisestä muutenkaan, hänellä oli todella suuria sosiaalisia ongelmia ihmisten kanssa. Minä taisin olla ainoa, joka oli kiinnostunut hänestä ja hänen huolistaan ja sitä kautta pääsin samaan tilanteeseen kuin sinä, puhelin piippasi ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla ja kymmenkunta kertaa siinä välissä. Hän ei hallinnut suoraan puhumista, joten kaikki oli kirjoitettava viesteinä ja siinäkös järki meni, kun niitä luki pitkin päivää. Ihminen oli muutenkin niin katkeroitunut elämälle, että valitettavaa löytyi päivän jokaisesta tilanteesta, puhumattakaan kohtaamista ihmisistä, joten viestien sävykin oli aina negatiivinen. Kun huomauttelin hänelle asiasta, seurasi aina valtava raivari, (viestien välityksellä) ja viestikaupalla asiatonta tekstiä. Jouduin monta kertaa laskemaan tuhannesta yhteen ja saman alusta ennen kuin vastasin, sillä en halunnut lähteä samalle linjalle hänen kanssaan vaan pidin sävyni asiallisena. Se tuntui ärsyttävän lisää, koska lopulta, kun hän ei keksinyt enää mitään rakentavampaa hän haistatteli minulle vitut. Hän jopa hermostui minulle siitä, että olin aina niin rauhallinen. Lopulta sanoin, etten jaksa enää vaan minusta olisi parasta ottaa vähän välimatkaa. Toisaalta mietin hänen tilannettaan ja että olin hänen ainoa ystävänsä... Soimasin itseäni pitkään, että laitoin välimme poikki, mutta tiedän etten olisi kyennyt jatkamaan sitä. Hän tarvitsi ammattiapua, minulta loppuivat keinot ja voimavarat. Vihanpito hänen puoleltaan jatkuisi varmaan edelleen ellen olisi vaihtanut puhelinnumeroa.